Mystiset katoamiset

By Heleena Lönnroth

Kun kaksi perussuomalaisten poliitikkoa katoaa mystisesti Kotkassa, Kaakonetsivillä on edessään monimutkainen rikostapaus. Perussuomalaiset herättävät toki voimakkaita tunteita puoleen ja toiseen – mutta kuka on valmis viemään vihansa näin pitkälle? Poliitikkojen katoaminen menee entistä erikoisemmaksi, kun myös sosiaalidemokraattien puheenjohtaja katoaa. Ovatko asialla jihadistit? Vai onko Kotkassa poliitikko, joka ei epäile kolata kilpailijoita pois tieltään? Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo joutuvat tällä kertaa politiikan pyörteisiin.Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo saattavat kyllä olla eläkeikäisiä miehiä, mutta tämä ei yksityisetsivien vauhtia hidasta. Yhdessä ystävykset ovat valmiita selvittämään mitä monimutkaisimpia rikoksia, jotka kuljettavat heitä ympäri maailman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726740400

Book preview

kaikkialla.

1

– Hei, mentäiskö vielä klubille ottamaan pienet? Eero pamautti Unskia harteille.

– Pitäis vähä hioa yksityiskohtia. Jooko?

– En oikeen tiedä, Leena odottaa… Sanoin tulevani ennen yhtätoista.

– Perkele, mies! Et kai siä nyt akkojen määräysvallan alla kotona ole?

– No jos nyt yhdet pienet.

Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu ja valtuuston ensimmäinen varapuheenjohtaja Unto Kallonen asteli rivakkaa tahtia Keskuskatua, kun seuraan yhtäkkiä lyöttäytyi rahankinuaja. Unski vilkaisi ympärilleen. Kello ei ollut paljoa, mutta katu oli hiljainen, eikä muita kulkijoita näkynyt. Hän pysähtyi kaivelemaan taskujaan. Kadunvarteen pysäköidystä farkusta avautui ovi, ja sieltä kadulle sujahtanut mies komautti muitta mutkitta putken pätkällä Untoa kalloon. Tämä putosi katuun kerta laakista, ja rahanpyytäjä ja komauttaja raahasivat uhrinsa auton takapenkille, jossa knock outia vielä varmisteltiin kloroformirätillä.

Nainen seisoi parvekkeella ja tuijotti pimeään yöhön. Kadun ylle kiinnitetyt lamput heiluivat vaijereissaan. Satoi tasaisen kastelevasti, ja tuuli koillisesta. Nainen veti villatakkia tiiviimmin ympärilleen. Hän oli lopettanut tupakanpolton työllä ja tuskalla vuosi sitten, mutta nyt hän oli kaivanut esiin salakätkön ja sormissa kärysi pienen ajan sisällä jo toinen tupakka. Missä hemmetissä Unski oli? Kokous Myyrä-ryhmän kanssa, niin se oli salaperäisesti sanonut lähtiessään ja voi mennä myöhään, älä turhaan odota. Mutta nyt kello oli jo kolme, eikä mies ollut tullut vieläkään. Se ei ollut soittanut eikä vastannut puheluihin. Se oli kummallista.

Nainen näppäili hermostuneena Reetan, valtuustoryhmän sihteerin, numeron. Hän tiesi, että tämäkin oli ollut kokouksessa.

– Leena täällä hei! Anteeksi että soitan tähän aikaan, mutta Unski ei ole tullut kotiin. Mihin aikaan te lopetitte kokouksen?

– Jos se meni jonnee vielä jatkoille? Mitenkäs teidän parisuhde nykyään jaksaa…

Reetta oli uninen ja kuulosti kärttyiseltä.

– Helvetti, nainen! En soittaisi sulle, ellen olisi huolissani. Jos tiedät jotain, kakaise ulos tällä sekunnilla!

Leena puhisi kiukkua.

– Een minä mitään… Anteeksi. Jatkokokous klubilla loppui puoli yhdentoista maissa. Erottiin siinä torin R-kiskan kulmalla, ja se lähti kotiin päin.

– Oliko se yksin? Leena painoi päälle.

– No, siinä oli Annelikin. Sehän asuu Mariankadulla siinä kiinalaisen vieressä…

– Onko sulla Annelin puhelinnumero?

– On. Ootas.

Puhelu katkesi. Hetken odottelun jälkeen Leena soitti uudelleen sihteerille.

– Se katkes. No?

– Onk sulla kynä ja paperia?

– Etkö voisi lähettää sitä tekstiviestinä?

– Okei. Relaa, hei vähän! Kyllä Unski varmaan pian tulee…

Numero tuli. Leena hytisi kylmästä, mutta ei halunnut sisään puhumaan, ettei herättäisi lapsia. Hän pyydysti numeron ja painoi soita-nappulaa. Puhelin sai hälyttää ainakin kymmenen kertaa.

– Haloo? uninen ääni vastasi puuroisesti.

– Täällä Leena Kallonen. Tiedätkö, missä Unski on?

Leenalla ei ollut voimia mihinkään ylimääräisiin kiemuroihin.

– Miten niin? En kai miä sen vahtikoira ole?

– Kuule, miä oon kamalan huolissani… Leena alkoi nyyhkyttää, – se ei oo tullu kotiin…

Anneli selvisi äkkiä.

– Kuule, jos se on menny jollekin kaverille. Meillä on sellainen aika rankka suunnitelma… Jos se on menny sitä pohtiin. Kyllä se varmasti aamulla on kotona.

Anneli tiesi, että sanat eivät kuulostaneet vakuuttavilta, mutta mitä sitä aamuyöllä puoli neljän maissa keksi. Ajatukset palasivat illalliseen kokoukseen. Heitä oli ollut kuusi Myyrä-ryhmän jäsentä Klubitalolla palaverissa. Kolme perussuomalaisista, Unski, Reetta ja hän, vasemmistoliitosta Raili, kirjastonhoitaja, demareista Pentti Karhulasta, tämä oli taksiyrittäjä ja vihreistä Eero, opettaja. Illalla olisi valtuuston kokous, sitä ennen ryhmäkokoukset, ja heillä oli rankka suunnitelma kaupunginjohtajan erottamiseksi.

Leena Kallonen ajoi ennen töihin menoaan poliisilaitokselle. Siellä hän teki katoamisilmoituksen miehestään ja sanoi, että tätä olisi heti alettava etsiä. Miehen olisi pitänyt tulla kotiin illalla. Tänään oli valtuuston kokous, eikä Unski ollut koskaan sieltä pois. Mies ei ollut soittanut, eikä hänen puhelimeensa saanut yhteyttä. Jotain outoa oli täytynyt tapahtua.

Poliisilaitoksella suhtauduttiin asiaan vakavasti, mutta heillä oli hyvin vähän mitään, mihin tarttua. Perussuomalaisten sihteeriä haastateltaisiin. Häneltä saatiin tieto kaikista Myyrä-ryhmän kokouksessa olleista, jotka otettiin myös kuultavien listalle. Muuta ei voitu toistaiseksi tehdä.

Kaupungissa oli jo pitkään oltu tyytymättömiä sekä johtoon että kunnallispolitiikan suuntaan. Kaupungin alijäämä oli dramaattisesti lisääntynyt koko Saara Ilveksen johtajuusajan. Oltiin jo lähellä kriisikuntavaihetta. Se olisi tilanne, jossa valtiovarainministeriö määräisi saneeraajajoukon tekemään, mitä nykyjohto ei ollut kyennyt saamaan aikaan. Kaupunkihan ei voinut tehdä konkurssia. Jos vertailukohtia olisi pitänyt hakea, Kreikan ja Italian tilanne tulivat hakematta mieleen. Italiassa kaupunginjohtaja esikuntineen oli sitä paitsi käynyt opintomatkallakin.

Kaupungilla oli ollut loistonsa päivät silloin, kun kenenkään ei tarvinnut miettiä, mistä leipä lähtisi. Se oli tullut joko satamasta, metalliteollisuudesta, sahoilta tai sellu- ja paperitehtailta. Nuoria miehiä oli vaeltanut sankoin joukoin Savosta, Karjalasta ja Hämeestä tähän Eldoradoon. Ravintolat kannattivat, vuokrataloja rakennettiin. Rannat elivät ja hengittivät, ei oltu köyhiä eikä kipeitä.

Hyvien aikojen muuttumista huonommiksi ei kaupungissa heti tiedostettu. Ensiksi kaupunki menetti läänin pääkaupunkitilaisuutensa vähäiselle rautateiden risteysasemalle. Silloinen kaupunginjohtaja ei ollut oivaltanut asian kauaskantoista merkitystä. Hän oli nähnyt vain vaivan, ei hyötyjä. Mutta jo 70-luvulla ja erityisesti 80-luvulla teollisuuden rakennemuutos alkoi ravistella perinteisiä elinkeinoja. Tuli automaatio, ihmistyövoima väheni.

Raskainta oli kuitenkin se, että sellu- ja paperitehtaat eivät enää kannattaneet Suomessa. Työstä oli tullut liian kallista. Raaka-ainekin oli kallista. Tehtaat alkoivat siirtyä halvemman työvoiman ja raaka-aineen maihin. Ylpeät paperityöläiset jäivät työttömiksi. Se oli uusi ja nöyryyttävä tilanne. Seurannaisvaikutukset olivat hirveät. Pian kolkuteltiin kahdenkymmenen prosentin työttömyysrajaa. Liikehuoneistot alkoivat autioitua, ja asuntokauppa hyytyi.

Kaupungin valtapuolueet eivät vieläkään olleet heränneet todellisuuteen. Odotettiin kuin messiasta, että tulisi joku, joka työllistäisi. Niin kuin ennen oli tullut. Saksasta, Norjasta, Englannista. Rakentaisi tehtaan, tarjoaisi työpaikkoja.

Rapautuvan teollisuus- ja satamakaupungin johtajaksi valittu kykypuolueen kokovartalojohtaja, Saara Ilves, ei ollut saanut aikaan positiivista käännettä. Puhetta oli ollut enemmän kuin tekoja. Urotöistä tunnetuimmaksi, joskin negatiiviseksi sellaiseksi, oli jäänyt kaupungin rahasammon eli sähkön verkko- ja myyntiliiketoiminnan myyminen. Rahat oli hassattu parissa vuodessa joihinkin lahjoitusprofessuureihin, ja nyt Saara oli jäänyt kiinni rysän päältä. Viime Brysselin matkalla kaupungin delegaatio oli innostunut käymään myös Amsterdamissa punaisten lyhtyjen alueella, ja kun kellään ei ollut käteistä pikkurahaa, ilopaikkojen maksuja oli vingutettu työvisalla. Joku syväkurkku oli sitten laulanut, ja asiasta oli kirjoittanut myrkyllisen jutun Saaran arkkivihollinen Kaupunkilehti. Johtajalle oli hankalaa, kun luottamuspääoma oli hiipunut kuin entisellä ministerillä.

Oli alkanut vyörytys. Kun johdon ja kykypuolueen johtavien luottamushenkilöitten tekemisiä oli alettu syynätä, löytyi paljonkin huomautettavaa. Ei tarvinnut edes kovasti kaivella. Sitten oli keksitty niinkin yksinkertainen ajatus, että johtajaa vaihtamalla ongelmat kenties ratkeisivat ja velat muuttuisivat saataviksi. Tätä linjaa olivat vetäneet perussuomalaiset ja vasemmistoliitto, yhteiseen rintamaan olivat kääntymässä myös rankan vaalitappion kokeneet demarit.

Oli menossa vyörytyksen toinen vaihe, mutta Saara ei aikonut antaa periksi.

Rouva kaupunginjohtaja istui punaisena työpöytänsä takana. Sihteeri oli juuri tuonut kahvin, ison latten, ja jättänyt oven raolleen. Aamun sanomalehti oli levällään pöydällä, kahvia oli läikkynyt mokkajakulle… Kaupunginjohtaja Saara Ilves oli lopettanut aamukahvin juonnin henkilökunnan kahviossa. Hän joi sen nykyään työhuoneessaan. Niin oli alkanut tuntua paremmalta sen jälkeen, kun hänen kulissinsa olivat romahtaneet.

Ilves oli valittu kaupunginjohtajaksi kahdeksan vuotta sitten kovassa kokoomuksen nosteessa. Oli haluttu saada uusi kasvo ja naisenergiaa, ja mitä ne argumentit nyt olivatkaan olleet. Parin vuoden kuherruskuukauden jälkeen oli kuitenkin alettu kuiskia, ensin hiljaisemmin, sitten suurempaan ääneen, että rouvan parhaimmat avut taisivat olla sorjat sääret ja nätti hymy. Niitä uusia työpaikkoja ja uusia elinkeinopoliittisia avauksia oli saatu odottaa. Sen sijaan kaupunginjohtaja esikuntansa kanssa oli varsinainen reissu-Saara ja viinisieppo.

Saara nosti tyytymättömänä päätään. Hän oli poistattanut työhuoneesta peilin, koska sen näkymä ei luvannut juuri nyt mitään hyvää. Vyötärö oli tukevoitunut, ja kaksoisleuka oli hyvällä alulla. Demarit eivät enää tukeneet, ja vasemmistoliitto ja perussuomalaiset räksyttivät joka asiasta. Ainoat herrasmiesmäisesti käyttäytyvät olivat keskusta, vihreät ja kristilliset, mutta siitä ei paljoa iloa irronnut.

– Voinko esitellä päivän ohjelman?

Sihteeri kopisteli huoneeseen paksun kansion kanssa.

– Ei kai siltä voi välttyäkään.

Saara huokaisi, olisi edes syysloma tiedossa, mutta oli tullut nautittua vähän turhan pitkästi kesälomasta. Nyt täytyi vain jaksaa.

– Puoli yhdeltätoista on se sovittu tiedotustilaisuus lakkautettavien ja homekoulujen tilanteesta. Palvelujohtaja tulee myöhässä toisesta kokouksesta, joten sinä joudut aloittamaan. Tilaisuus on valtuustosalissa, kuten halusit…

– Juu, saa vähän hajurakoa toimittajiin! Saara niiskaisi tyytymättömästi. – Eikä sitten tarjota mitään muuta kuin lämmintä kättä. Niistä kestityksistä kun on saanut kuulla…

Sihteeri oli eri mieltä. Eivät toimittajat olleet omista tarjoiluistaan valittaneet vaan ihan muista jutuista, mutta hän ei sanonut mitään.

– Ja heti kahdentoista jälkeen alkavat ryhmien kokoukset. Illalla on valtuustossa tulossa kova vääntö ensi vuoden rakenteellisista uudistuksista?

Sihteeri katsoi johtajaansa osaaottavan näköisenä. Parhaiden perinteiden mukaan uudistus tarkoitti leikkauksia ja kehittäminen supistuksia.

2

Mark alias Markku Ruuttunen asteli rauhallisesti koiransa kanssa Sibeliuksenpuistossa ja mietti. Hänellä oli pieni bisnes, jonka hän oli perustanut muutettuaan maailmalta takaisin synnyinkaupunkiinsa. Se oli oikeastaan liikerypäs, jonka hän oli pistänyt pystyyn lopettaneen kauppahallin paikalle. Kyllä sekin oli shop in shop, mutta ruokaa siellä ei myyty. Ryppäässä toimi ompelimo, suutari, jäännöskankaiden kauppa, huonekalukorjaamo, pieni rautakauppa mummoille ja muille autottomille saarelaisille, kehystämö, offset-paino, hattumaakari ja amerikkalaista parranajoa myyvä parturi sekä valokuvaamo. Ja tietysti baari, jonka erikoisuus olivat votka ja sillivoileivät sekä ehdottoman hyvä kahvi, joka oli aina juuri sinulle laitettu.

Mies hymyili hiukan. Bisnesrypästä kutsuttiin Korjaamoksi, sellaista ihmiset tarvitsivat, ja sellaisen hän oli perustanut. Elinkeinonharjoittajat maksoivat hänelle pientä vuokraa, eikä hän voittoa toiminnasta halunnut. Se oli vain pikkuharrastus. Lahja kotikaupungin vanhuksille.

Mies nautti siitä, että kukaan ei tiennyt, oliko hän käynyt kouluja ja mitä hän oli tehnyt elääkseen. Se tiedettiin, että hän oli suuren osan ajas taan viettänyt Saksassa ja entisen Itä-Euroopan maissa.

Koira, pieni sekarotuinen piski, seisoi ja katsoi moittivasti isäntäänsä, joka oli jumittunut mietteisiinsä.

– Okei, mennään mennään!

Koira alkoi teputtaa kohti seuraavaa hajujälkeä, jonka ääressä