Merta edemmäksi kalaan

By Eino Auer

On heinäkuinen hellepäivä, kun helsinkiläinen toimittaja saa yllättävän vieraan. Vieras, Topias Hilpari, on itsekin toimittaja, joka on jonkin aikaa sitten muuttanut Siperiaan eli Mikkeliin työskentelemään paikallisen lehden päätoimittajana. Päätoimittajan pesti ei kuitenkaan ole sujunut hyvin. Kaiken huipuksi Hilparin kihlattu on purkanut kihlauksen – ja karannut Tanskaan jonkun typerän tanskalaismiehen kanssa! Nyt Hilpari tarvitsee apua – on aika lähteä Kööpenhaminaan hakemaan tyttö takaisin."Merta edemmäksi kalaan" on Eino Auerin hulvaton romaani vuodelta 1929.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726701456

Book preview

www.egmont.com

I.

Topias Hilpari karkaa yksityis-Siperiastaan, mistä on seurauksena, että minun Saksanmatkani suuntautuu Tanskaan.

Asuin sinä kesänä eräässä Helsingin katoavista muinaismuistoista Lapinlahden puolella. Poliisinleski, joka tuota pihan perällä häpeilevää puuröttelöä hallitsi, oli yhtä lähellä loppuaan kuin hänen sijansakin, mutta tarrautui siitä huolimatta ja ehkäpä juuri senvuoksi materiaan kynsin ikenin. Sain maksaa hänelle vuokraa melkein yhtä paljon kuin olisin saanut maksaa keskuslämmityksellä ja muilla mukavuuksilla varustetusta kivikasarmin huoneesta, mutta itsehän olin niin halunnut. Tahdoin olla rauhassa sen ajan, minkä toistakymmentuntinen työpäiväni ja -yöni omakseni jätti, sillä minulla on hermot, vietävän ärtyisät hermot, ja sitäpaitsi enimmäkseen sellaisia tuttavia, jotka pyrkivät viemään koko käden, jos heille pikkulillinsä ojentaa. Kenties oli vaaliini vaikuttanut myös poliisinlesken vaatimaton kukkaistutus kuistin pielessä ja rakennuksen ränstynyttä päätyä armeliaasti varjostava, kuolemaantuomittu koivu. Rauhassa sainkin olla. Eipä edes postinkantaja häirinnyt muuten kuin ollessaan kävelytuulella. Tuttuja en tässä matalassa majassani nähnyt alkuaikoina ollenkaan. Vasta heinäkuussa, viikkoa ennen lomani alkamista, paiskasi tutkimaton sallimus toimittaja Topias Hilparin huoneeseeni.

Topias Hilpari oli aikansa vaikuttanut pääkaupungissa sanomalehtimiehenä, mutta parisen vuotta sitten hän syistä, jotka jääkööt hänen ja hänen vanhan aataminsa kahdenkeskiseksi asiaksi, yhtäkkiä siirtyi erään Mikkeliin perustetun pikku lehden päätoimittajaksi ja, mikäli hämäristä huhuista olin saattanut päätellä, pani puolessa vuodessa yrityksen konkurssin partaalle uutiskuvituksella ja ruhtinaallisilla kirjoituspalkkioilla. Luhistuminen oli toki vältetty antamalla Topiaalle isäntä taloudenhoitajan hahmossa; vanha totuus: kyllä se siitä lutviutuu, oli täyttynyt ja Topias häipyi muistini taaimmaisiin komeroihin pitkäksi aikaa. Kunnes hän nyt, lämpimänä heinäkuun päivänä yllätyksellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli lihaksi vaatimattomassa asunnossani.

Puristimme kättä sydämellisesti, sillä olimme aina, »suunnan miehinä», sietäneet toisiamme varsin hyvin. Sijoitettuani hänet narisevaan laiskanlinnaan ja pantuani hänen suuhunsa savukkeen, silmäilin häntä tuokion äänettömänä. »Siperia» oli jättänyt jälkensä. Punertavat, hiukan pöhöttyneet kasvot olivat muuttuneet kalpeaksi askeetinnaamaksi, tukka harmahti jo ohimoilla ja poissa oli se ulkokuoren eleganssi, joka aikoinaan oli tupannut pistämään silmään hiukan liiaksikin. Matkaväsymyskö vai maanpako oli aiheuttanut hänen väsyneen ilmeensä ja velton ryhtinsä, siitä en näin ensi hetkellä päässyt selville; joka tapauksessa oli hän ulkonaisesti muuttunut huomattavasti ja — mikseikäs — edukseen.

Ääni ja puhe olivat kuitenkin Esaun, vaikka kasvot olivatkin Jaakopin.

— Eipä rehentele äidin poika enää ympäristöllään, huomautti hän arvostellen katseillaan harmaan tusculumini irtaimistoa. — Eihän sinulle ennenmuinoin kelvannut dublettikaan, ellei siinä ollut vähintäin kaksi pianoa. Mutta tämä kai nyt on vain niitä vanhentumista seuraavan viisastumisen oireita, arvaan ma. Sitäpaitsi: minä en asu näinkään mukavasti. Minun on esimerkiksi mentävä öiseenkin aikaan pihan yli tarpeen vaatiessa, olipa sitten vaikka tulipalopakkanen, ja niin edespäin. Paljonko saat kärsiä tästä kuukaudessa?

— Kuusisataa.

— Oo jeerum! Tosin olet kuitenkin Helsingissä kadulle astuttuasi. Toista on minun …

Rupattelimme pikkukaupungin varjopuolista hetken — Topiaan mukaan on pienellä kaupungilla nykyisin enää vain yksi valopilkku lohduttamassa metropolista sinne karkoitettuja: siellä ei pannakaan varsin helposti täytäntöön kiusaajan käskyjä, mikä merkillisesti kohentaa sellaisten mieltä, joiden n.s. parempi minä ei vielä ole tarkkaan kuollut — ja sitten aloin urkkia, missä tarkoituksessa ja mistä syystä hän oli karannut moraalin turvakodista.

Topias nakkasi savukkeenpätkänsä uunin eteen, mistä riensin korjaamaan sen tuhkakuppiin (poliisinleski valvoi järjestystä yhtä järkkymättömästi kuin hänen miehensä aikoinaan), hieroi leukaansa ja ryhtyi selittämään.

— Minä aion lähteä kolmeksi viikoksi ulkomaille, sanoi hän. — Tarkemmin sanoen Tanskaan. Ja sinä lähdet mukaan!

— Oho …

— Älä keskeytä. Sinähän olet saanut Levanderin apurahan ulkomaista opintomatkaa varten, joten mikään ei estä sinua lähtemästä mukaan …

— Niin, mutta minä aion painua Saksaan …

— Älä keskeytä. Helkkarin kuuseen sinä painut. Minun on pakko saada käsiini muudan henkilö Köpenhaminassa. Asiani on sellainen, että minä tarvitsen tällä reissulla siveellistä tukea, ja vaikka sinä sellaiseksi oletkin sangen horjuva, olen kuitenkin valinnut sinut erinäisistä syistä, jotka jääkööt mainitsematta, koska olet itserakas muutenkin. Sitäpaitsi ei minulla juuri ole valinnan varaa. Passiasiasi ehdit järjestää mainiosti ja mitä stipendisäätiön hallitukseen tulee, veisaa se loppujen lopuksi viis siitä, missä olet tuhlannut ukko Levanderin kokoonnylkemästä omaisuudesta lohkaistun rahaston korkovaroja. Painut huomenna aamupäivällä poliisilaitokseen ja lääninhallitukseen, saat uuden passin, viisumipakkoa ei ole …

— Mutta veli hyvä, selitä nyt sentään hiukan …

— Juu, juu, farbror ritar och berättar, mutta älä keskeytä. Äläkä ryhdy väittämään vastaan, vaan kiitä onneasi. Minä pelastan sinut berliniläisestä viidennen luokan matkustajakodista, liian väkevästä oluesta, Friedrichsstrassen mustekaloilta, kotiikävän kalvavista hetkistä ja yksinäisyydestä. Minä annan sinulle rahojesi arvon täysin, pyytämättä vastalahjaksi muuta kuin sanokaamme vielä kerran, mitä jo äsken sanoin, siveellisen tukesi. Minulla on näet suoritettavana tehtävä, joka kenties, huomioonottaen, että minua painavat monet muutkin huolet — lehtikin jäi melkein kokonaan sen perhanan faktorin hoteisiin, eikä se hoida juuri muita asioita kuin ryyppäämisensä — saattaisi käydä yhdelle miehelle hiukan liian vaikeaksi. Älä nyt mukise vastaan, vaan jätä kaikkinaiset haaveilut Bierstube-Gretcheneistä ja Pillbrausta, ja vaihda Berlinin-opas Kuninkaan kaupungin karttaan.

— Mikä tehtävä sinulla sitten muka on Köpenhaminassa?

Topias, iso mies, punastui hitaasti ja nousi tarkastelemaan vuoteeni yläpuolella riippuvaa väripainosta Goyan alastomasta Maiasta. Pitkään toviin hän ei vastannut mitään, mutta kääntyi sitten äkisti ja paukautti:

— Karanneen morsiamen saattaminen järkiinsä.

Tuijotin häntä hiukan ihmeissäni. Hän käänsi katseensa poispäin, kohautti vaivautuneesti olkapäitään ja istuutui. Minussa alkoi herätä hienoinen uteliaisuus. Oliko nainen katsonut ystävä Topiakseen?

En urkkinut mitään, mutta siitä, mitä Topias väkinäisesti kertoi ja mitä saatoin lukea »rivien välistä», sain kokoon jokseenkin tyydyttävän kuvan tilanteesta.

Topias oli mennyt kihloihin puolisen vuotta sitten ja harmaan silmäparin hypnotisoimana alkanut haaveksia »lämpimästä, pikku kodista, kahdenkeskisistä hämyhetkistä oman lieden hiilloksen edessä» ja niin edespäin. Oli hämmästyttävän helposti nostettu nuorukaisiän ihanteet takaisin jalustoilleen, oli hurmiotilassa käristytty uhrautuvan ja kieltäytyvän rakkauden kiirastulessa, oli koettu n.s. paremman minän triumfin aikaansaama tyydytys … Voi taivas! Mitä lupauksia lemmestä sairas mies saattaakaan antaa. Mutta tehdäänpä pitkästä jutusta lyhyt. Topias oli varsin pian rikkonut useita pieniä lupauksia ja yhden suuren, nim. lupauksen olla enää koskaan kajoamatta päihdyttäviin juomiin, ja muutamien kiihkeitten ja sydäntäraatelevien kohtausten jälkeen oli hän saanut sormuksen takaisin, ja tyttö oli pannut kätensä muutaman mallasjuomatehtaan »mestarin» — tanskalaisen Nikolai Jörgensenin — turpeaan kouraan. Mies ja tyttö olivat nyt käymässä Hamletin maassa, sillä tuleva panimomestarin rouva oli esiteltävä kotiväelle, ja mikäli mikkeliläiset olivat tienneet kertoa, aikoi nuori pari asettua asumaankin Tanskaan heti »mestarin» saatua sieltä sopivan toimen. Mutta aikomuksensa oli hänelläkin, Topiaalla, ja se aikomus oli ristiriidassa kihlautuneiden suunnitelmien kanssa. Jumalan, kaunopuheisuutensa ja minun vähäpätöisyyteni avulla aikoi »Mikkelin Uutisten» päätoimittaja taluttaa hairahtuneen morsiamen takaisin oikealle polulle.

Mieleni teki sanoa, että veli Hilpari antaisi p—an ravata, mutta kun kokemuksesta tiesin, ettei mikään mahti mahda mitään miehelle, joka on tai kuvittelee olevansa rakastunut tuolla tavalla, tyydyin puristamaan hänen kättään ja niistämään nenäni, minkä johdosta Topias muljautti minua epäluuloisesti, vaikka ei virkkanutkaan mitään.

— No, mitäs sanot? kysyi hän vaiettuamme hetken.

— Minusta tuntuu, kuin saattaisit sinä hoitaa tämän asian