Salatuimpaan saakka

By Risto Juhani

Viides Pesos-dekkari paneutuu ministerin epäilyttäviin liiketoimiin. Kun ministeri ostaa Tyyskälän kartanon idyllisen pikkujärven rannalta, hänen parikymppiset pojankoltiaisensa aiheuttavat komisario Pesoselle jatkuvaa päänvaivaa. Mutta mikä on saanut silmäätekevän poliitikon muuttamaan maalle Jumalan selän taakse? Vaikka ministerin uuden tontin rantaviivan pituus on hulppea, itse kartano ei ole kovin hyväkuntoinen, pikemminkin rötiskö. Lopulta huhupuheet yltyvät, kun kartanon myynyt Tyyskäläkin katoaa jälkiä jättämättä.Komisario Pesonen tulee vedetyksi mukaan kartanon omituiseen tapaukseen. Millaisia bisneksiä ministeri oikein puuhaa kulissien takana?Kiitetty kotimainen dekkarisarja seuraa komisario Paavo Iisakki Pesosen tutkimuksia. Pesonen on omaperäinen pohdiskelija, jolla on erityinen taito vaistota epäiltyjen todelliset tunteet. Pesosen työparina toimii suomenruotsalainen rikoskonstaapeli Gunnar Oljemark.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 27, 2023
• ISBN: 9788728558065

Book preview

Salatuimpaan saakka

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2009, 2023 Risto Juhani and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728558065

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

… totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisautesi.

YKSI

Ministeri osti tärviölle päästetyn Lahnawiikin kartanon.

Päijänteeseen antavan pikkujärven rannalta, viitisen kilometriä kaupungista pohjoiseen, himoittua hiekkapohjaista rantaviivaa ainakin kilometri.

Siitä kaupungilla riitti puhumista.

Moni oli pyrkinyt kaupoille, kaupunkiin jokunen vuosi sitten pesiytynyt venäläinen liikemies aivan erityisesti, mutta perintökartanon vanhapoika Paavali Lahnawiik oli tähän saakka kuitannut naureskelemalla parhaatkin tarjoukset.

Ministeri Touko Nupposelta se vihdoin oli onnistunut. Koko kaupunki oli tohkeissaan, kun saatiin oma ministeri. Jokunen kansanedustaja kaupungista oli menneinä vuosina tullut, mutta ministeriä ei tiettävästi koskaan. Ihmeteltiin mikä oli saanut Paavalin suostumaan kauppoihin juuri nyt, kun sen enempää nousu- kuin laskukaudetkaan eivät tuntuneet häntä hetkauttavan. Ja miksi juuri ministerille, joka tuli kaukaa keskisestä Suomesta ja jolla ei tiedetty olevan mitään kytköksiä sille seudulle.

Tämä tapahtui samana kesänä, jona rikoskomisario Paavo Iisakki Pesonen palasi entisiin tehtäviinsä.

Surullisten sattumusten summana Pesonen oli määrätty virkaa tekeväksi rikososaston päälliköksi, ja jokainen päivä päällikön narisevassa tuolissa oli ollut silkkaa kärsimystä kenttätyöhön vihkiytyneelle poliisimiehelle. Oikeastaan yksi ainoa laukaus oli sitten palauttanut tilanteen ennalleen.

Päällikkö Nyrösen hyllyttämisen taustalla kummitellut liikemies oli ammuttu kylmästi kotipihalleen. Ampuja oli saatu kiinni melkein saman tien. Pikainen tutkinta osoitti, ettei surmatyöllä ollut mitään tekemistä Nyrösen hyllyttämiseen johtaneiden tapahtumien kanssa. Pienen viiveen jälkeen Nyrösen toimia koskenut tutkinta oli lopetettu, päällikkö palannut virkaansa ja Pesonen huokaissut helpotuksesta.

Nyt kaupunki siis oli saanut oman ministerinsä. Se oli monella tapaa avoin ja hämmentävä yhtälö, jonka palasia vasta hiljalleen soviteltiin kohdilleen.

Eikähän ministeri Touko Nupponen suinkaan ollut mikä tahansa puolueen palkitsema kumileimasin, vaan värikäs ja raisuotteinen herra Touho, jonka tunsi koko valtakunta. Useimmat pelkkänä Touhona. Siinä oli mies, jolle tuntui aina löytyvän ministerisalkku, olipa vallassa mikä kolmesta suurpuolueesta tahansa. Välillä hän tasoitti valtioneuvoston voimasuhteita jonkun toisarvoisen salkun kahvassa, välillä taas keikkui kukkona tunkiolla. Nokkela ja vikkelä mies. Kateelliset irvailivat, että Touho pystyi ihan ilman paperin paperia sanomaan mistä asiasta tahansa mitä tahansa, sanomatta lopultakaan yhtään mitään.

Hyvän poliitikon merkki!

Ministeriöiden virkamiehet häntä nyreksivät; Touho onnistui viikossa hämmentämään kulloinkin hallinnoimansa kanslian autuaan uneliaan ilmapiirin. Hänen erityinen harrastuksensa olivat komiteat ja työryhmät. Ei niin pientä asiaa, etteikö hän siitä pystynyt vääntämään komiteaa. Sillä tempulla taas oli tasan kaksi tehtävä: hankkia mietintöjen luovutustilaisuuksien lehti- ja tv-kuvilla julkisuutta ministerille itselleen, ja toisekseen haudata mietinnöt ja niiden sisältämät asiat kaikessa hiljaisuudessa ja hyvällä omallatunnolla arkistojen kätköihin pölyttymään. Mietintöjen sisältämät asiat ja korjausehdotukset eivät yleensä aiheuttaneet mitään toimia. Piittaamattomuus tuntui sillä tavoin säädyllisemmältä.

Siinä oli kaikkiaankin mies, jota rakastettiin ja inhottiin vuoronperään aina kulloistenkin konjunktuurien mukaan. Nupposen arka kohta oli hänen asemansa oman puolueen hierarkiassa. Kolmeen kertaan hän oli ollut ehdolla puheenjohtajaksi; hävinnyt kerran täpärästi ja vetäytynyt kahdesti ennen ratkaisevaa äänestystä, huomattuaan kannatuksen jäävän vaatimattomaksi. Hyvitykseksi tarjotut varapuheenjohtajuudet eivät Nupposelle kelvanneet. Syrjässä virallisesta puoluejohdosta hän oli hankkinut maineen jonkinlaisena yleisräksyttäjänä paitsi puolueen sisällä, myös missä tahansa valtakunnan asiassa. Puoluejohto sieti vaivoin sen, sillä vastapainona miestä sopi käyttää myös puolueelle kiusallisten kannanottojen julkistajana.

Sitten oli olemassa vielä Nupposen varjon puoli.

Ministerin huomattava varallisuus oli jo kauan ollut kuiskailujen kohteena. Oli yhtiöitä ja säätiöitä ja luojaties mitä kannatusyhdistyksiä, joiden papereista löytyi nimi Touko Nupponen. Mutta vain jonakin pienosakkaana tai taustavaikuttajana, ei koskaan näkyvänä keulahahmona. Tv:n ajankohtaishaukat ja muut päivärinnat olivat yrittäneet saada Nupposta käpälälautaan. Touho oli mielihyvin suostunut näihin käräjiin ja inttäjäisiin, mutta nauranut lopulta kiukkua kihisevät haastajansa suohon.

Kartanokaupan rahoitustakin oli joku kesätoimittaja kaivellut, ponnettomasti ja vaatimattomin tuloksin.

Viimeisen vuoden aikana nämä rahakytkökset olivat kuitenkin nousseet uudelleen puheisiin, kun tiedettiin muutaman kohutun liikemiehen tulleen rahoineen säätiöiden toimintaan mukaan. Arvailtiin mihin käyttöön liikemiesten rahat tulivat ja siinä samalla tietenkin myös vaanittiin, olivatko heidän sijoituksensa maksuja kaavamuutoksista tai lisätyistä rakennusoikeuksista.

Mikään tutkimus ei muuttanut sitä tosiasiaa, että ministeri Touko Nupposen piti kaikkien tietojen mukaan oleman huomattavan varakas mies.

Itsepintaiset huhut väittivät lisäksi, että Nupposella oli parhaillaan viritteillä joku salaperäinen operaatio. Mikä se oli, ja mitä se olisi toteutuessaan pitänyt sisällään, siitä liikkui vain arvailuja. Hänen nähtiin kyllä tavan takaa livahtavan eduskunnan takaovella odottavaan autoon ja katoavan ties minne. Mutta kun mies hoiti hommansa, ja oli muutenkin alituiseen liikkeessä, ei hänen katoamisiaan pistetty erityisesti merkille.

Nautittiin vielä jäljellä olevista loppukesän pehmoisista päivistä ja samettisista illoista. Vain umpipessimisti olisi miettinyt edessä olevaa riipivää syksyä. Elettiin kevään heleyden ja keskikesän kirkkaiden värien jälkeistä raskaan täyteläistä sadonkorjuun vuodenaikaa.

Pian jo kerrottiin ministerin liikkuneen kaupungin torilla kuin kuka tahansa. Oli kysellyt hintoja ja herennyt melkeinpä runolliseksi luomutuotteita myyvän kauppiaan kojulla. Kun luomukauppias oli valitellut ihmisten ymmärtämättömyyttä, oli ministeri rohkaissut, sanonut uskovansa luomuviljelyyn ja arvellut juhlallisesti, että sen varassa saattoi hyvinkin levätä isänmaan tulevaisuus. Isänmaa oli Touko Nupposen rakkaimpia sanoja. Sille sanalle löytyi paikka yhtä hyvin eduskunnassa, julkisessa sanassa kuin luomukauppiaankin torikojulla. Ja tehdäkseen asiansa todeksi hänen kerrottiin itsekin ostaneen joku kerta pussillisen rupisia luomuperunoita. Perunapussi ei vain oikein luontunut ministerin käteen, hän oli vaikuttanut neuvottomalta, pelännyt kai ministerin arvovaltansa siitä rapisevan. Hänen arveltiin liikkuvan torilla rohkeasti yksikseen, mutta tarkkasilmäisimmät olivat olleet tunnistavinaan perässä kulkevan vaiteliaan miehen turvamieheksi. Asia oli saanut vahvistuksen, kun ministeri oli ruuhkassa sysännyt perunapussin miehen kannettavaksi. Torikahvi munkkipossuineen oli maistunut ministerinkin suussa ja muutama uskalias kaupunkilainen oli tuppautunut samaan pöytään. Oli salaa toivottu, että tämä olisi ottanut puheeksi kartanokaupat, tai paikkakunnalle muuton yleensäkin.

Nupponen piti kuitenkin kansaa jännityksessä. Hän tuntui nauttivan ihmisten pakahduttavasta uteliaisuuden kiimasta. Puheli niitä näitä vaarattomia ja vaikeni visusti Valtakunnan Asioista. Samoin kaikesta kartanon kauppaan liittyvästä. Oli alettu uskoa, että ministeri halusi ihan oikeasti sulautua tavalliseen kaupunkirahvaaseen.

Mutta eihän pikkukaupungin väki sellaiseen välttelyyn ja vaikenemiseen tyytynyt. Ei ihmisten uteliaisuutta niin vain sammutettu. Jotain tämän kartanokaupan taustoista oli saatava selville; jotain salamyhkäistä siihen pakostakin liittyi, merkit olivat sellaiset.

Kaupungin kaikkitietävä, hiukan höppänänä pidetty evp. eversti Portimo oli ensimmäisiä, jotka uskaltautuivat torikahvilassa juttusille ministerin kanssa. Napsautti soturi vanhasta muistista kantapäät yhteen ja esittäytyi. Antoi sitten rohkeasti kättäpäivää ja näytti jo kohta rupattelevan kuin vanhan tutun kanssa. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä: tämä kärppänä liikkuva sotaurho otti sutjakasti paikkansa missä seurueessa tahansa, kenen vieraan seurassa tahansa. Niinpä ei ollut järin suuri yllätys, kun jonakin kertana herrojen nähtiin lähtevän torilta yhtäjalkaa ja häipyvän tuttavallisesti rupatellen rantapuiston suurten lehmusten varjoihin.

Eversti Portimon arvo kaupunkilaisten silmissä nousi hetkeksi kohisten, mutta kun sieltäkään ei mitään tietoja herunut, hiipui kiinnostus vähitellen. Ministeri hyväksyttiin osaksi kaupunkikuvaa. Tuli uusia puheenaiheita, eikä niistä siinä pikkukaupungissa – sen puoleen – yleensä puutetta ollutkaan.

Uusi omistaja Lahnawiikin kartanolla nyt joka tapauksessa oli. Luotettiin siihen, että aika näyttäisi miten kissa nahan repii.

Entä Paavali Lahnawiik? Eikö hänestäkään irronnut tietoja? Mies tunnettiin laajalti. Erityisesti ainutlaatuisesta polkupyörästään. Sellaista ei toista ollut, olisiko edes koko valtakunnassa. Paavalin tiedettiin poikasesta asti ihailleen kyläkauppiaan vankkaa, leveärenkaista menopeliä, erityisesti sen etupuolisen suuren tavaratelineen ja hienon jousitetun satulan takia. Sitä ihailemaan Paavali oli monet kerrat poikasena unohtunut sokerin tai hiivan hakumatkalla naisväen polkiessa kiukkuisena jalkaa kartanon pakarituvassa. Kun kauppias sitten oli nyykähtänyt jauhosäkin alle makasiinissaan, oli leski lopetellut kaupan pidon ja haetuttanut Paavalin kaupalle. Siinä kuraisella huhtikuisella pihalla tuo ihmepyörä oli vaihtanut omistajaa. Lesken kertoman mukaan se oli ollut kauppiasvainaan tahto.

Niiltä sijoiltaan Paavali oli loikannut pyörän selkään ja kiittämiset unohtaen painanut mutkaista tietä näkymättömiin. Paavali oli ollut silloin alle rippikouluiän, mitä olisi ollut, neljäntoista kieppeillä.

Kartanon väki oli jo huolestunut, kun poikaa ei kuulunut, ei näkynyt. Tiet niillä kulmilla olivat routivia ja mäkisiä, ties vaikka olisi innoissaan ja tottumattomana sortunut louhikkoisen ojan pohjalle.

Lähellä puolta yötä Paavali oli ilmestynyt hartiat höyryten pihaan. Taivastelijoille ylpeä pyörämies oli muina miehinä arvellut ajaneensa epähuomiossa hyvän matkaa naapuripitäjän puolelle.

Siitä lukien oli olemassa poika ja pojan pyörä, erottamattomat. Ja sitten vuosien saatossa mies ja miehen pyörä, vankkarakenteisia ja raskassoutuisia molemmat. Eikä koko sillä kolkalla voinut olla paremmin huollettua ja vaalittua polkupyörää, siitä Paavali piti visusti huolen.

Nyt, heti kartanokaupan jälkeen, Paavali oli kadonnut kuin maan nielemänä. Samoin Paavalin pyörä.

Erityisesti tästä katoamisesta olivat huolissaan Paavalin kantakapakan, Hertan Krouvin, kaljaveikot. Oli loppukuu ja veljiltä rahat vähissä, eikä ymmärtäväisenä rahan lainaajana tiedettyä Paavalia löytynyt mistään.

KAKSI

Jos rauhoittui kohina ministeri Nupposen ympärillä, saivat hänen parikymppiset kaksospoikansa aikaan senkin edestä monenmoista säpinää. Nämä veijarit paahtoivat kavereineen muskeliveneellä kaupungin rantaan satama-alueen nopeusrajoituksista piittaamatta. Menivät maihin päästyään kuin irti päässeet mölyapinat terassilta terassille.

Kaupungin omat nuoret kyräilivät satamapuiston lehmusten suojissa aikansa ja rohkaistuivat vähä vähältä herjanheittoon.

Siinä kylvettiin siemenet tuleville yhteenotoille.

Poliisin päivystykseen tulivat pian ensimmäiset valitukset hurjaa vauhtia kiitävästä veneestä. Väittämän mukaan veneen nostattama aallokko repi pikkupaatteja kiinnityksistään ja murjoi niitä toisiaan ja laituria vasten. Mielialat kiihtyivät joukkohysterian partaalle, kun veneen omistaja paljastui. Se oli syvä ryppy ministerirakkauteen: tätä tällaista piittaamattomuuttako oli tämänkin vallasherran touhu!

Poliisin velvollisuus oli tietenkin käydä katsastamassa väitettyjä vaurioita. Yhdessä pikkuveneiden omistajien kanssa syynättiin paatit ja paattien kiinnitykset. Laihoin tuloksin. Joko vaurioita ei silmin nähden havaittu, tai niitä ei voinut todistaa muskeliveneen aiheuttamiksi.

Vaadittiin myös tämän remeltävän venekunnan kipparin puhalluttamista. Muutaman kerran partio kyttäsi venekunnan lähtöä, ja muka kuin ihan sattumalta paikalle osuneena puhallutti ruoriin asettuneen nuorukaisen. Joka kerta kipparin lakkia kantoi kuitenkin vesiselvä mies.

Koko puhalluttamisesta tuli kesän mittaan kissa ja hiiri -leikki, ylimääräinen ohjelmanumero venekunnan juhliville nuorille. Pellen roolia siinä sovitettiin poliisille. Ohjauspulpetin ääreen kapusi yleensä juopunutta esittänyt kipparilakkinen kaveri ja toiset nauraa kihersivät veneen perässä. Puhalluttamisen tulos oli joka kerta pyöreä nolla.

Tämä leikki kävi vähitellen rassaamaan poliisia; olisi aikaa voinut tähdellisempäänkin käyttää, mutta kun epäillystä ruorijuopumuksesta tuli säännöllisin välein ilmiantoja, ne oli pakko käydä tarkistamassa. Eikä kyse ollut pelkästään operaatioon tuhlatusta ajasta. Erityisen vastenmieliseksi käynnit muuttuivat sen pilkan ja ylimielisen möykkäämisen tähden, jota työtään tekevät poliisimiehet joutuivat korvin kuulemaan ja silmin sietämään. Siinä höylättiin varsinkin nuorten poliisimiesten ärsytyskynnystä. Piti esittää maltillista ja suvaitsevaista vaikka hammasta purren. Ei auttanut koulutuksessa toisteltu presidentti Koivistonkin käyttämä lausahdus provosoida saa, mutta ei pidä provosoitua.

Venekunnan riekkuminen närästi virkavaltaa läpi koko kesän. Puhalluttamisen into hiipui kuitenkin vähitellen, ja kun nuoret huomasivat muutoksen, ei leikki heitäkään pitkän päälle kiinnostanut.

Tieto ministerin nuorisokaartin käyttäytymisestä kulkeutui vähitellen yli koko poliisitalon, siis myös komisario Pesosen korviin. Toistaiseksi tapahtumat olivat järjestyspoliisin huolena, mutta jonkun rajan ylitettyään ne hyvinkin voisivat kertyä Pesosen pöydälle. Jotenkin komisario aavisti, että asiat saattaisivat paisua ja karata painajaiseksi. Itsensä tuntien hän aavisti myös, että tämän tyyppisten, vanhempiensa aseman ja rahojen turvin öykkäröivien ylimielisten nilkkien kanssa hän olisi pulassa tavallista herkemmin.

Virkaansa palannut päällikkö Hugo Alfred Nyrönenkin otti asian varoen puheeksi. Siinä keskustelussa kävi kuten niin usein oli ennenkin käynyt; kun ongelman yhtenä osapuolena oli tarpeeksi huomattava yhteiskunnan tappi, muuttui Nyrönen lauhkeaksi lampaaksi ja hyssytteli hampaattomasti ongelman nukuksiin. Hänen puheessaan vilahteli yhtenään ministeri ja kartanon omistaja. Puuttui vain että päällikkö olisi kumarrellut Lahnawiikin kartanoon päin jotakin mantraa tai loitsua mumisten. Ja tietenkin varoitellut sormi pystyssä Pesosta ryhtymästä mihinkään ministeriä tai hänen seuruettaan loukkaaviin toimiin. Ja nimenomaan Pesosta, sillä Nyrönen tiesi, että muun henkilökunnan hän pystyisi pitämään aisoissa käskyttämällä. Pesosen kanssa hän oli voimaton.

Se Nyrösen tapa ja ennakkosensuuri olivat iän kaiken ärsyttäneet Pesosta. Lukemattomat kerrat hän oli pyhästi päättänyt asettua päällikön metkujen yläpuolelle, mutta ärtymys ei hellittänyt vuosienkaan saatossa.

Lähimmän miehensä, rikosylikonstaapeli Gunnar Oljemarkin kanssa Pesonen oli muutaman kerran pohtinut päällikön asemaa karun virasta pidättämisen ja uuden tulemisen jälkeen. Mies ei ollut miksikään muuttunut, kuten he olivat aavistelleet. Ei ollut Hugo Alfred Nyrönen oppinut mitään juuri kokemastaan haaksirikosta. Sen tosiasian kanssa oli edelleen elettävä.

Mutta eipä aikaakaan, kun alkoi tapahtua.

Kaupungin nuoret liittoutuivat joukkioiksi ja kulkivat vieraiden kintereillä riitaa haastaen. Se oli aluksi herjan heittoa puolin ja toisin, sitten pientä töniskelyä kohdalle osuttaessa. Satamassa saattoi jokunen tyhjä kaljapullo räsähtää rikki muskeliveneen kylkeen, ja kiinnitysköysien hetkuttaminen sai suurenkin veneen keinahtelemaan.

Poliisi tuli kaiken aikaa askeleen perässä.

Ensimmäisen kerran virkavallan apua tarvittiin, kun kaupungin nuoret peruuttivat autonsa laiturille vieriviereen muskeliveneen kohdalle, perät melkein kiinni veneen kylkeen. Ylikypsät tojotat ja ooppelit tupruttivat pakoputkistaan mustaa, pikistä savua päin veneen valkoista kylkeä. Ylikierrosten meteli oli huumaava. Aivan kaijan reunaan ajettuina ne estivät pääsyn veneeseen tai veneestä pois.

Venekansan kännykällään hälyttämä partio katseli menoa aikansa. Kun kielletyn tyhjäkäynnin kaksiminuuttinen oli ylittynyt moninkertaisesti, haettiin laitimmaisen auton kuljettaja, vietiin liikennemerkin luo ja kysyttiin mitä ympyrän poikki ristissä kulkevat punaiset viivat mahtoivat merkitä ja mitä nuori mies tiesi auton tarpeettomasta tyhjäkäynnistä.

Poliisi lupasi nuorten selviävän huomautuksella, jos autot häipyisivät laiturilta vikkelästi.

Ei vaikutusta.

Poliisin hakema miekkonen vetelehti virnistellen takaisin autolleen ja tuntui selostavan tietonsa kavereilleen. Vaikutus oli juuri päinvastainen kuin poliisit olivat tarkoittaneet. Kuului naurunrähäkkä, ja risat pakoputket ja äänenvaimentajat murisivat hetken tehostetun syvällä rintaäänellä, kuin vastauksena virkavallalle.

Herjat sinkoilivat yli partaan kahteen suuntaan.

Veneen yläpulpetissa, korkealla laituritason yläpuolella, seisoi jämäkkä nuorukainen hajareisin, kädet puuskassa yli rinnan, suu ylimielisessä mutrussa kuin Italian Mussolinilla loistonsa päivinä. Valkoinen kipparinlakki keikkui leuhkasti takaraivolla. Hän katseli kaijalla seisoskelevia kuin keisari alamaisiaan. Huulien välistä hohti rivi valkoisia hampaita, eikä kasvoilta lopultakaan voinut lukea oliko suu hymyssä vai irvessä. Määrällisesti nämä venepakolaiset olivat alakynnessä, mutta sen sijaan että olisivat käyneet itkemässä asiasta poliisille, heitä tuntui kiehtovan tällainen kaupunkisota. Heidän asenteissaan ja uhmassaan oli jotakin vaikeasti määriteltävää pöyhkeätä ylimielisyyttä, jolla he kai kuvittelivat korvaavansa lukumääräisen alivoimansa.

Latautunut tunnelma.

Rantapuiston tenniskentän nelinpelaajat keskeyttivät pelinsä ja pakkautuivat verkkoaidan sataman puoleiseen päätyyn, tuijottivat laiturille kuin eläintarhan eläimet häkistään, ja odottivat jotakin tapahtuvaksi.

Myös satunnaiset kulkijat vaistosivat jännityksen ja pysähtyivät patsaiksi kaksin, kolmin, kuka mitenkin.

Autot jököttivät yhä paikallaan moottorit käyden.

Partioauto näytti luovuttavan. Se kiersi hitaasti autorivin editse ja toinen poliisimiehistä näytti kirjaavan rekisterinumeroita. Sitten maija kääntyi lähteäkseen. Satamasta nousevan kadun kapeimmassa kohdassa se pysähtyi, kääntyi poikittain ja tukki kadun.

Kaksi riskinoloista poliisimiestä nousi maijasta ja lähti astelemaan kohti laituria.

Yllättäen yksi autoista kiihdytti rajusti, päin lähestyviä poliiseja. Toisen konstaapelin oli heittäydyttävä Opelin tieltä suin päin nurin nurmikolle.

Rauhallisesti alkanut tilanne uhkasi karata käsistä.

Pakeneva auto syöksyi renkaat sutien kohti kaupunkia. Näytti jo, että Opel törmäisi partioauton kylkeen, mutta se kieppasi viime tipassa jalkakäytävän yli puiston puolelle. Kuului ilkeä rusahdus, kun korkea reunakivi rikkoi etupyörän ripustuksen. Mikään ei tuntunut pysäyttävän pakenijaa. Etupyörä holtittomasti vemputtaen se nilkutti pakoon.

Syrjään heittäytymällä pelastautunut konstaapeli syöksyi partioautolle ja teki ilmoituksen poliisiradioon. Opel kuljettajineen pantiin hakuun.

Toinen poliisimies asteli painavin askelin neljän jäljelle jääneen auton eteen ja antoi katseensa kiertää kuljettajasta kuljettajaan. Hän ojensi kätensä etusormi ojossa laitimmaisen auton kuljettajaan kuin olisi käsiaseella ampunut, ja viittasi sitten tiukasti rannan parkkipaikalle.

Sama kolmelle muulle.

Se oli vastaansanomatonta tilanteen hallintaa. Sanoja ei tarvittu, kaikki tapahtui kuin mykkäfilmissä.

Nuorempi konstaapeli oli kuontunut yliajovaarasta ja hoitanut ilmoituksen poliisiradioon. Hän poimi kuljettajat sitä mukaa kun autot siirtyivät parkkiin. Kukin vuorollaan vieraili maijan uumenissa ja palasi sakkolappu kädessä. Enää ei ollutkaan kyse pelkästä auton tarpeettomasta tyhjäkäynnistä. Nyt sakon loppusummaa korottaisivat lisärapsut poliisin käskyn noudattamatta jättämisestä, kuten tuo sanakummajainen tapahtuneen määritteli.

Ajan mentyä maija teki tietä, ja neljä enemmän tai vähemmän kolhuista ja ruosteista riisipussia livahti sävyisästi rannasta. Ei mielenosoituksia, rajansa nämäkin nuoret tosipaikan tullen ymmärsivät.

Seisoskelevien nuorten kaupunkilaisten joukko ei sekään kestänyt poliisien katseen edessä; vastentahtoisesti he vetäytyivät puiston suojiin, kuka minnekin, ja jäivät seisoskelemaan loitommalle.

Tenniskentältä alkoi taas kuulua karvapallon pompottelu ja uteliaat aikuiset jatkoivat kulkuaan.

Veneen miehistö oli katsellut tapahtunutta naureskellen ja herjoja huudellen. Kun rannalta ei enää tullut vastetta, hiipui enin into. Lopullisesti sen sammutti jämäkkä konstaapeli, joka tassutteli veneen vierelle ja tuijotti erityisen tiukasti juuri kipparia. Tuijotti vain, sanaakaan sanomatta. Kansi tyhjeni kabyysiin, eikä ihme mikään, vaikka he siellä keskuudessaan olisivat vähitellen tajunneet, mitä äskeisestä olisi voinut pahimmillaan seurata. Enää ei ollutkaan kyse pelkästä isojen poikien leikkisodasta. Poliisin ilmestyminen paikalle oli virallistanut välikohtauksen. Vielä tällä kertaa oli virkavalta puuttunut ainoastaan maissa olleiden edesottamuksiin, mutta jos kehnosti kävisi, joutuisivat myös he kuultavaksi kiistan toisena osapuolena. Siitä taas ei ministeri-isä poikiensa päätä silittäisi.

Toinen kaksosveljeksistä ei koko aikana osallistunut riekkumiseen, istuskeli omissa oloissaan ja naureskeli päätään puistellen.

Poliisien mentyä ilmaan jäi leijumaan latautunut, odottava tunnelma siitäkin huolimatta, että koko laiturialue oli autio ja tyhjä kuin mitään kapinan poikasta ei koskaan olisi ollutkaan. Veneen miehistö pysytteli piilossa kannen alla, vain kipparin pää ja hartiat näkyivät.

Puiston hämärässä liikkui kuitenkin hahmoja kuin aaveita, ristiin rastiin puulta puulle, äänettömästi. Viiden, kuuden kaverin ryhmä lähestyi venettä suojan puolelta.

Vieläkään heitä ei ollut huomattu.

Tuuli tuntui nousevan ja kahisutti kuivuvia lehtiä puiden latvustoissa. Hiipivien nuorten kuiskailut hukkuivat tuulessa kuulumattomiin. Veneen uumeniin sulloutuneilla ei ollut aavistustakaan tulijoista.

Äkkiä maista lensi viinipullo, räsähti rikki veneen valkoiselle etukannelle. Punainen sisältö valui kuin verilammikko kuperalla kannella.

Veneen sisältä kuului kiroamista ja kiljahduksia. Joukko tunki ulos kabyysin kapeasta ovesta kuin olisivat olleet uppoavasta aluksesta pelastautumassa.

Veneen kipparina hetki sitten keekoillut nuorukainen loikkasi kärppänä kaijalle ja saman tien kiinni lähimmän miehen kurkkuun.

Siinä huitomisen ja painin ähellyksessä pääsi käymään niin, että maihin hypännyt nuorukainen suistui laiturin ja veneen väliin, kopsautti päänsä johonkin ja alkoi ajelehtia puolipökerryksissä virran mukana.

Laiva ohoi… mies yli laidan!

Jotenkuten kaveri virrasta ongittiin ja kiskottiin vettä valuvana veneen kannelle. Todettiin eläväksi ja autettiin toipumaan sisälle kabyysiin.

Viimeistään nyt – vai eikö vieläkään täysin – piti molemmin puolin käymän selväksi, että tämä kanssakäyminen ei voisi näin jatkua. Nuoret tuijottivat ääneti toisiaan ja aiempaan uhmaan sekoittui pelkoa ja hämmennystä. Jokaiselle alkoi vähitellen valjeta miten lähellä viimeistä rantaa oli kuljettu.

Jos tappelussa joku olisi kopsauttanut päänsä todella pahasti…

Jos virta olisi nielaissut nuorukaisen pyörteisiinsä…

Yksi veneen miehistöstä sai käydä kenenkään häiritsemättä irrottamassa köydet, ja vaisuksi jääneen huutelun saattelemana vene käänsi keulansa aavalle, kohti Lahnawiikin kartanon laituria.

Tällä kertaa vene loittoni sävyisästi, satama-alueen nopeusrajoituksia noudattaen. Eikä jäänyt kukaan rannalle ruikuttamaan.

Pakoon rynninyt Opel löytyi parin korttelin päästä hyljättynä. Kuski tavoitettiin illan suussa torin kulmilta ja vietiin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Arvattava tulos: katsastamaton auto, kuskin kortti kuivumassa ja kasa sakkoja perässä. Kaverilla tuhat syytä pyrkiä karkuun.

Sinä iltana nuorten kortteliralli oli tavallista vaisumpaa. Tietysti tapaus kulki puheissa, mutta mistään uhosta ei ollut tietoakaan.

Edes viinipullon heittänyt ja veneen kipparin virtaan suistanut kaveri ei saanut sankarin sädekehää.

Kello on kaksitoista, ja kaupungissa kaikki hyvin, olisi palovartijan ääni kaikunut yöhön, jos sellaisia vielä olisi ollut pikkukaupungin unirauhaa valvomassa.

KOLME

Myös Pesosilla oli kaikki hyvin.

Tuntui että päivä päivältä aina