Insinööri Raikon testamentti

By Kaarlo Erho

Klassinen dekkari 1940-luvun Suomesta!Kun puujalostusinsinööri Raikko löydetään kuoliaaksi iskettynä syrjäiseltä huvilaltaan, komisario Leino tarttuu toimeen. Hän tietää tasan tarkkaan, mihin soittaa saadakseen näppärää apua tutkintaan. Aamutar-sanomalehden toimittajat, nuori Ville ja kokenut, baarissa viihtyvä Kanto, rientävät oitis paikalle. Käy ilmi, että insinöörin uusimman, puunjalostustekniikan mullistavan keksinnön pienoismalli on varastettu. Vaikuttaa myös siltä, että rikospaikka on lavastettu näyttämään siltä, että siellä olisi tapeltu. Sekä poliisit että toimittajat tietävät, että kyseessä on harvinaisen visainen pähkinä purtavaksi. Eteen tulee uskonlahkoja, aviottomia lapsia, rauhanpuolustajia, isänmaan puolustajia, uusia murhayrityksiä ja murtoja, mutta Leino ei anna hevillä periksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788726349818

Book preview

Insinööri Raikon testamentti

Cover image: Midjourney

Copyright ©1949, 2023 Kaarlo Erho and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349818

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Yllättävä uutinen

Aamuttaren toimituksessa oli hiljaista, kuten tavallisesti varhaisina iltatunteina. Tietotoimiston uutiset eivät olleet vielä tulleet, eikä lähiseudulla, mistä Aamutar tavallisesti uutisensa imi, ollut tapahtunut mitään erikoista, mistä olisi voinut kyhätä uutisentapaisia.

Pyylevä toimitussihteeri hikoili pöytänsä ääressä katsellen taittolistaa, mikä tyhjyydellään varmisti sen seikan, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua vanhaan konstiin, saksiin.

Etusivulla ei ollut oikeastaan mitään. Sotauutiset täyttäisivät siitä kyllä osan, mutta sittenkin oli keksittävä jotakin lopputilan täytteeksi. Tosin toimitussihteerin käytettävissä oli kunnallisneuvos Kuusenpään artikkelisarjan kolmas jakso, missä tunnettu kunnallismies käsitteli maalaiskuntien hallintoa koskevia kysymyksiä, mutta sellaiset kysymykset eivät kiinnostaneet lukijoita. Eivät ainakaan kaupunkilaislukijoita, joille piti olla jotakin kokonaan toisenlaista, jotakin — sanoisimmeko — yllättävää lukemista. Pitkäaikainen sota oli pilannut lukijain maun aivan kokonaan.

Toimituksen ovi aukeni, ja siitä pujahti sisään keikarimaisesti pukeutunut kaupunkiosaston toimittaja. Teatterimaisella eleellä hän heitti hattunsa naulakolle, riisui vaaleat siannahkakäsineensä ja päällystakkinsa ja heitti takin naulakkoon, tungettuaan sitä ennen käsineet sen taskuun. Vasta näiden alkutoimitusten jälkeen hän katsahti toimitussihteeriin ja virkkoi:

— Kuuluuko mitään uutta?

— Mitä hittoja tässä voisi kuulua, toimitussihteeri karjaisi, — kun on tuollaisia miehiä niitä kuulumisia etsimässä? — Jos kaikki nuoret toimittajat Suomessa olisivat yhtä saamattomia kuin eräs määrätty kaupunkiosaston toimittaja, niin ennustanpa totisesti, että lehtien palstat alkaisivat uhkua tyhjyyttään muuallakin eikä vain Aamuttaressa, jossa varsinkin kaupunkiosasto on joutunut näyttelemään eräänlaista osaa, jota voisi verrata markan maksaviin viikkolehtiin, joiden lukijain maku on pilattu kaikenmaailman …

Käskevä puhelimen kilinä keskeytti toimitussihteerin vuodatuksen. Hänen oli vastattava puhelimeen, ja sill’aikaa kaupunkiosaston toimittaja suoriutui oman pöytänsä ääreen.

— Aamuttaren toimitus! — sihteeri huusi puhelimeen melkein samanlaisella äänenpainolla kuin oli juuri saarnannut toimittajalle. Mutta ilme hänen kasvoillaan muuttui sitä mukaa kuin hän kuunteli, mitä toisessa päässä puhuttiin. Se oli suunnilleen seuraavaa:

— Jaha. Täällä komisario Leino. Voitko lähettää jonkun pojan tänne Karajärven rannalla olevaan insinööri Raikon huvilaan. Täällä on tapahtunut jotakin kummallista. Minä tutkin juttua, ja Aamuttaren hyvänä ystävänä annan sille mahdollisuuden oikeaan jymy-uutiseen. Insinööri on kai murhattu. Hänen viimeisen keksintönsä pienoismalli on kadonnut, samoin sen piirustukset. Mutta sittenhän kuulet paremmin kaikki, kun joku sieltä tulee tänne lehtiöineen ja kynänpätkineen. Terve, en ehdi enempää rupatella!

Toimitussihteeri laski kuulotorven pois ja hihkaisi:

— Onnistipa sittenkin meitä. Kuulehan, Ville! — hän huusi eteishuoneessa pienen pöytänsä ääressä istuvalle »nuoremmalle toimittajalle» elikkä oikeammin toimituksen juoksupojalle. — Kuule! Painu viivana jo kapakkaan ja etsi se Kanto käsiisi. Ja sitten painutte Karajärven rannalle, siellä on erään tunnetun kaupunkilaisen huvila ja siellä on jotakin uutisen tapaista kiikarissa! — Sitten hän vasta jatkoi kuin toisarvoisena asiana: — Vaikka voisinhan koettaa saada hänet kiinni puhelimella asunnostaan, mutta hänen tapoihinsa ei kuulu istua lauantai-iltoja tädin seurassa.

Hän tarttui puhelimeen uudelleen ja veivasi Kannon asunnon numeroon.

— Ihmeitten aika ei vielä ole ohi, — hän sanoi ensimmäiseksi, — kun sinäkin olet vielä kotona tähän aikaan vuorokaudesta. No, sieppaahan sitten äkkiä lehtiö ja kynä kouraasi ja painu autolla insinööri Raikon huvilaan, se on ainoa rakennus Karajärven etelärannalla, ja sinne pääsee autolla melkein perille. Joku on kopauttanut insinööriä päähän ja vienyt hänen keksintönsä. Aamuttaren lukijat kaipaavat jotakin tällaista. Alahan painua! Terve! — Hän laski kuulotorven kädestään, mutta hänen oli pakko tarttua siihen uudelleen, sillä tuskin se oli ehtinyt paikoilleen, kun puhelin taas kilisi.

— No, hitto, etkö sinä vieläkään ole lähtenyt? hän huusi. — Minä luulin sinun olevan jo puolimatkassa? Jaa, Ville? No koetan saada sen vintiön liikkeelle.

Toimitussihteeri pani kuulotorven pois, istahti huomattavasti rauhoittuneena tuoliinsa ja sanoi Villelle, joka oli tullut ovelle kuuntelemaan määräyksiä:

— Painu viivana matkaan, ota seurahuoneen pirssistä vaunu ja odota Kantoa asuntonne ulkopuolella!

Ville lähti.

Auto poukki ja hyppelehti kuoppaisella, kaidalla tiellä kuin pieni vene myrskyisellä merellä. Kanto ja Ville istuivat takana, ensinmainittu aina silloin tällöin hoputtaen kuljettajaa ajamaan vähän kovempaa vauhtia. Mutta kuljettaja kiroili muutenkin koko kyytiä ja sanoi kyllin ymmärrettävästi, ettei hänellä ollut vähääkään halua rikkoa autoaan yhden Aamuttaren uutisen tähden, lisäten kuin omana mietelmänään:

— Paljon helpommallahan ne saisivat palstansa täyteen käyttämällä sitä entistä konstiaan.

— Mitä konstia? — Kanto kysyi.

— Sitä, että lähettää latomoon jonkin eilisen sanomalehden.

Keskustelu katkesi kuitenkin tähän. Oli saavuttu kohtaan, mistä haarautui entistäkin kapeampi tie Karajärven rantaan, jossa insinööri Raikon huvila sijaitsi, ja kuljettajan täytyi keskittää huomionsa vain vaununsa ohjaamiseen, ettei hänen äskeinen ajatuksensa toteutuisi ja vaunu menisi kokonaan kappaleiksi.

Raikon huvilan edessä oli jo ennestään rikososaston tummakylkinen auto, jonka vieressä joku konstaapeli seisoi.

— Onko komisario Leino tuolla sisällä? — Kanto kysyi konstaapelilta hypättyään pois autosta.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän alkoi harppoa kohti huvilaa ja huusi mennessään Villelle:

— Maksa sinä, Ville, kyyti ja toimita se rakkine menemään takaisin kaupunkiin. Me pääsemme täältä komisarion vaunussa pois.

Insinööri Raikon huvila oli rakennettu kauniille paikalle Karajärven rannalle. Se oli kaksikerroksinen sievä rakennus, jonka ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö, olohuone, insinöörin työhuone ja kirjasto sekä hänen emännöitsijänsä asuinhuone. Toisessa kerroksessa oli vain kolme huonetta: suurehko sali ja kaksi makuuhuonetta. Kellarikerros käsitti insinöörin laboratorion, joka oli jaettu kaksiosaiseksi vahvalla betoniseinällä; molempia huoneita yhdisti kuitenkin ovi. Toinen osasto käsitti varsinaisen laboratorion kaikkine välineineen: lasisuppiloineen, pulloineen ja vaakoineen ynnä mittareineen. Toinen huone oli sisustettu hienomekanikon työhuoneeksi, ja sen koneistot ja työvälineet edustivat tekniikan viimeistä sanaa. Monet olivat lisäksi ne pienet parannukset ja kojeet, jotka insinööri itse oli keksinyt ja konstruoinut omaa käyttöään varten.

Insinööri Raikko oli palvellut aikoinaan Terästeos Osakeyhtiön teknillisenä johtajana, mutta siirtynyt viime vuosina yksityiselämään, rakennuttanut edelläkerrotun huvilan ajanmukaisine työhuoneineen ja omistautunut kokonaan työlleen.

Monella merkittävällä keksinnöllä oli insinööri Raikko jo ehtinyt rikastuttaa ihmiskuntaa. Hänen keksintönsä kohdistuivat etupäässä puun jalostukseen ja sen käytön mahdollisuuksien laajentamiseen. Hänen päämääränsä oli: puun käsittely täytyy kehittää sellaiseksi, että se kelpaa raaka-aineeksi kaikkeen mitä ihmiskunta tarvitsee. Tämä oli jalo ja isänmaallinen päämäärä, sillä puuhan on melkein ainoa aine mitä Suomessa on riittämiin. Ja insinööri Raikko halusi kehittää vihreän kultamme timattiakin arvokkaammaksi.

Viimeisin keksintö käsitti sekä mekaniikkaa että kemiaa. Se oli puun suodatus- ja kyllästämismenetelmä, jonka avulla voitaisiin eri paksuiset haapaviilokkeet saada halutun koviksi ja kimmoisiksi, jopa teräslevyn kestäviksi, eikä puu menettäisi mitään ominaispainostaan vaan pysyisi yhtä keveänä kuin kuiva haapaviiloke ennen käsittelyäkin on.

Insinööri oli konstruoinut pienoismallin tarkoitukseen tarvittavasta koneesta. Se oli ulkonäöltään vanhanmallisen paperikoneen kaltainen, mutta paljon vähemmän tilaa vievä. Siinä oli kuumennettavien silintereiden lisäksi suodatus- ja kyllästysliosaltaat, sekä leikkuri, jonka avulla haapa leikattiin halutun paksuisiksi viilokkeiksi. Koneen avulla voitaisiin siis valmistaa tuoreesta haapapölkystä eri kovuisia laattoja, joiden paino ei olisi likimainkaan niin suuri kuin esim. alumiinin. Koko käsittelyyn ei tarvittaisi aikaa kuin vuorokausi, ja raaka-aineiksi kelpaisivat suoraan metsästä tuodut, tuoreet puut.

Pienoismallilla oli kokeiltu asiantuntijoiden läsnäollessa ja tulos oli ollut suorastaan yli odotusten menevä. Läsnäolleet puunjalostusteollisuuden asiantuntija-edustajat kuten myös paikallisen Terästeos yhtymän edustajat olivat suorastaan hämmästyneitä kokeen tuloksien suhteen. Jos keksintöä ryhdyttäisiin valmistamaan ja käyttämään koko mahdollisessa laajuudessaan tulisi se tekemään suoranaisen vallankumouksen monella alalla. Varsinkin sotateollisuudessa tulisi »Ra-Viiloke», minkä nimen keksijä oli sille antanut, näyttelemään suurta osaa. Siitä tulisi suorastaan atomipommiin verrattava uutuus kestävyytensä ja keveytensä ansiosta.

Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että keksijä oli isketty kuoliaaksi ja keksintöön liittyvät kemialliset, suodatus ja kyllästämisliuosten kaavat, koneen pienoismalli sekä koko keksintöä koskevat piirustukset kaikkine selostuksineen olivat kadonneet.

Tapahtumasta oli rikososastolle ilmoittanut insinöörin emännöitsijä Manta Koskinen, joka oli odotellut isäntäänsä päivälliselle turhaan ja viimein uskaltanut laskeutua portaita insinöörin laboratorioon, jonne Mantaa ei tavallisesti saatu millään ehdolla, sillä Manta pelkäsi tavattomasti niitä kummallisia kojeita, mitä siellä oli. Kun emännöitsijä oli laskeutunut portaat ja tullut pieneen eteiseen kellarikerroksessa, oli hän heti havainnut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Ovi eteisestä laboratorioon oli nimittäin auki. Eikä insinööri tehnyt koskaan sellaista laiminlyöntiä, että olisi jättänyt oven sulkematta. Manta oli kuullut