Karhumäessä kummittelee

By Kaarlo Erho

Toimittaja ja salapoliisi Kalle Kanto näkee ravintolassa nuoren pariskunnan, jonka toiminta herättää hänen mielenkiintonsa. Kanto epäilee, että nuori mies yrittää värvätä naista vakoojaksi. Asia unohtuu, mutta kun Kanto näkee saman naisen uudelleen kaksi vuotta myöhemmin kesällä 1942, päättää hän ryhtyä tarkempiin tutkimuksiin.Käy ilmi, että nainen on hankkiutunut töihin Itä-Karjalan Karhumäkeen armeijan varuskorjaamoon. Tämä tieto saa Kantoon vauhtia, ja pian myös hän on matkalla Karhumäkeen. Perillä Kanto saa avukseen vääpeli Heimon, joka on siviiliammatiltaan rikososaston etsivä. Pian paikkakuntaa kuohuttaa venäläisten sotavankien joukkopako ja vartiomiehen murha. Onko tapahtumien takana vakoojaorganisaatio, ja minne on kadonnut Kannon varjostama nuori nainen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726349795

Book preview

www.egmont.com

1. Luku.

Toimittaja Kalle Kanto oli tavallaan elämäänsä tyytymätön. Kaikki asiat näyttivät menevän päin hongikkoa. Hän käveli kotikaupunkinsa Rauman katuja ja raapi korvallistaan.

Häntä harmitti. Harmitti sanomattomasti.

Häntä harmitti monestakin syystä. Ensinnäkin se, ettei kaupungissa tapahtunut mitään erikoista ja ettei yleensäkään hänen näköpiirissään ollut pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi voinut kirjoittaa edes jonkinmoisen sensaatioartikkelin, joiden kirjoittamiseen hänellä oli aivan ilmeisiä taipumuksia.

Aika, jota elettiin, oli juuri sellaista, että olisi pitänyt tapahtua yhtä jos toistakin sellaista, mutta eipäs vain tapahtunut! Muissa kaupungeissa olivat toki kaiken maailman pinonpolttajat ja muut sekasotkuneuvokset esiintyneet, mutta hänen rakkaassa kotikaupungissaan ei tapahtunut kerrassaan mitään.

Raumalla ei näyttänyt olevan edes pinonpolttajien ammattikuntaa.

Oli helteinen päivä heinäkuussa vuonna 1940. Aurinko porotti täydeltä terältään ahtaille kaduille ja sai aikaan sellaisen kuumuuden, että vaikka koettikin etsiä suojaa varjon puolelta, ei se suuriakaan auttanut.

Kadut oliyat ihmisistä tyhjinä.

Raumalaiset, kaikki jotka vain kynnelle kykenivät, olivat siirtäneet maalliset tomumajansa jonnekin vilpoisempiin paikkoihin, joko Raumanmeren saaristoon tai sitten jonkin sopivan lahdelman rannalle, nähdäkseen meren ja nauttiakseen edes rannalta käsin meren hengestä. Rannalla olijain joukko olikin nyt huomattavasti suurempi kuin entiskesinä, sillä moottoriveneet oli täytynyt jättää talviteloilleen, kansanhuolto kun ei antanut öljyä mihinkään huvittelutarkoituksiin.

Kalle Kanto oli jäänyt kaupunkiin vain siksi, että luuli löytävänsä sen kaduilla kävellessään jotakin sellaista, mitä voisi käyttää sanomalehtikirjoituksen aiheena.

Mutta hänen toivonsa oli rauennut tyhjiin, kuten usein sattuu ihmiselämässä.

Käveltyään aikansa hän päätti poiketa kantaravintolaansa, virkistääkseen mieltään olutpullon sisällyksellä.

Avara ravintolasali näytti olevan melkein tyhjä. Kanto aikoi jo kääntyä takaisin ja poiketa jonnekin muualle, sillä yksin istuminen ei häntä suurestikaan huvittanut, mutta keksittyään erään pöydän ääressä parin istumassa ja ilmeisesti nauttimassa toistensa seurasta, päätti Kantokin istuutua ja juoda pullon olutta. Pöydässä istujat olivat nuori mies ja vielä nuorempi nainen, jotka näyttivät olevan tavattoman kiintoisassa keskustelussa.

— Tavallisia ravintolarakastelijoita, Kanto ajatteli melkein ääneen, istuutui muitta mutkitta läheiseen pöytään ja tilasi itselleen olutta.

Tuotuaan hänen tilauksensa tarjoilijatyttö palasi omiin askareisiinsa, Kannon jäädessä seurustelemaan olutpullonsa kanssa.

Koska Kanto istui selin toisiin ravintolavieraisiin, ei hän nähnyt tarkoin, minkälaista väkeä nämä olivat. Eikä hän liioin tuosta, välittänytkään. Hän oli kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena.

Parin keskustelusta kantautui silloin tällöin jokunen sana Kannon korviin, vaikka keskustelua käytiinkin melkein kuiskaamalla ja vaikka Kanto ei suinkaan halunnut kuunnelia sellaista livertelyä, mitä luuli pöydässä käydyn keskustelun olevan. Hänelle eivät kuuluneet toisten kuhertelut, eikä hän olisi halunnut kuunnella, mutta hän ei voinut huomauttaakaan, että pari vieläkin alentaisi ääntään keskustellessaan.

Sitten tapahtui jotakin sellaista, mikä sai Kannon kiinnittämään huomiotaan takanaan istujiin, vieläpä terästämään kuuloaankin, saadakseen heidän keskustelustaan jotakin selville.

Ravintolahuoneen vastakkaisella seinällä oli avara pariovi, joka oli auki, ja siitä näki selvästi eteiseen, jonka seinällä oli suuri, melkein koko seinätilan täyttävä peili. Tämän peilin pintaan kuvastui osa ravintolahuoneen kadunpuolista sivua. Hän näki peilistä oman itsensä ja myöskin takanaan istuvan parin.

Vieläkään ei Kannon mielenkiinto tuota paria kohtaan herännyt, mutta kun hän silloin tällöin vilkaisi peiliin, hän näki sattumalta, että mies kaivoi taskustaan paperikäärön, tarjosi sitä naiselle ja supatti samalla jotakin. Mies puhui kuitenkin niin hiljaa, ettei Kanto saanut siepatuksi hänen puheestaan sanaakaan.

Hän oli sentään nähnyt tarpeekseen, niin että tuo miekkonen alkoi kiinnostaa häntä.

Käärö, minkä mies oli taskustaan ottanut, oli jonkinlainen kirjantapainen nidos koneella kirjoitettua monistustyötä. Se oli ehkä viitisenkymmentä sivua laaja ja tavallista taskukirjakokoa hieman suurempi.

— Mitähän tuo vihkonen sisällään pitää? Kanto ajatteli. — Kyllä siinä jotakin erikoista täytyy olla, sen tunnen nyt jo aivoissani! Pidänpä teitä vähän silmällä, veikkoset!

Kanto painoi soittokellon nastaa. Tarkkaillessaan edelleenkin naapureitaan peilistä hän näki, että mies tyrkytti papereitaan tytölle, joka näytti vähän empivän niitä vastaanottaessaan. Kun tarjoilijatar tuli huoneeseen, sujautti mies papereita pitelevän kätensä pöydän reunan alle piiloon.

Nyt Kanto oli varma, että miehen asiat eivät olleet niin kuin olla piti.

Tehtyään tilauksensa ja saatuaan uuden kaljapullon eteensä oli Kanto taas syventyvinään kokonaan pullonsa seuraan, mutta terästi samalla kuuloaan, saadakseen selville edes jonkin sanan parin keskustelusta. Samalla hän tarkasteli paria peilikuvasta ja teki molemmista omassa mielessään luonnekuvauksen.

Mies oli hänelle tuiki tuntematon ja varmaankin vain tilapäinen vieras kaupungissa, sillä hän oli varma siitä, ettei ollut koskaan ennen nähnyt tuota nuorukaista. Asuna oli siisti urheilumallinen yhdistelmäpuku ja vaaleat kengät. Hänellä oli kirkkaan punainen silkkipaita ja kaulassa vaaleahko solmio. Nainen sen sijaan tuntui tutulta. Kanto muisti aikaisemmin nähneensä hänet jossakin, mahdollisesti juuri samassa ravintolassa, mahdollisesti muualla. Mutta siitä, että tyttö oli ollut jo jonkin aikaa paikkakunnalla, oli Kanto aivan varma, sillä hän tunsi ainakin ulkonäöltä jokaisen raumalaisen. Tyttö kuului mahdollisesti paikkakunnalle muuttaneeseen siirtoväkeen.

Iltapäivän kuluessa Kanto joutui tyhjentämään monta olutpulloa, mutta hän ei menettänyt valppauttaan. Nyt kun hän oli saanut jotakin sellaista onkeensa, mikä haiskahti vähän salaperäiseltä, hänen vastustuskykynsä oli moninkertaistunut. Hän olisi hyvin voinut istua vaikka seuraavaan aamuun asti ja juoda pullon toisensa jälkeen ollenkaan humaltumatta, sillä kaikki hänen aistinsa olivat terästetyt vainuamaan hänen takanaan istuvan parin edesottamuksia.

Mitä pitemmälle ilta kului ja mitä enemmän ravintolaan alkoi ilmaantua janoisia kansalaisia, sitä äänekkäämmin alkoi pariskunta keskustella. Lisätäkseen pariskunnan rohkeutta Kanto hoiperteli sähkögramofonin luo ja sujautti viisi markan rahaa koneeseen. Tämän hän teki tarkoituksellisesti eikä siinä epäonnistunutkaan, sillä heti kun gramofoni alkoi rämisevällä äänellä laulaa, korotti naapuripöydässä istuva mies ääntään huomattavasti. Ilmeisesti hän oli havainnut Kannon horjahtelevat askeleet ja katsoi niiden johtuvan olutpulloista, jotka Kanto oli tyhjentänyt, eikä sen vuoksi enää suuriakaan välittänyt, vaikka naapuri olisi sattumalta jotakin kuullutkin.

Ja juuri tähän Kanto oli pyrkinyt. Hän tyhjensi olutlasin yhdellä siemauksella ja näytteli muutenkin humaltunutta, yrittipä silloin tällöin vähän vihellelläkin gramofonin mukana. Kuitenkin hän koko ajan tarkkaavasti kuunteli, mitä viereisessä pöydässä keskusteltiin, ja nyt hän saikin joitakin hajanaisia sanoja korviinsa, sellaisia kuin: komintern, Neuvostoliitto, sota, lahtarikopla, Neuvostoliiton ystävät ja muuta yhtä henkevää. Hän arvasi, että siinä on joku itsensä Moskovalle myynyt miekkonen yärväämässä jäsentä pinonpolttajaseuraan.

Tyttö näytti tosin vielä empivän, mutta kun mies muutti taktiikkaa ja alkoi viittailla lemmenseikkailuihin, murtui vastustuskyky, ja hän osoitti ilmeisiä myöntymisen merkkejä. Silloin mies taas muutti puheen kominterniin ja muihin sieluaan lähellä oleviin asioihin.

Siitä, tehtiinkö asiasta varmaa sitoumusta, ei Kanto päässyt selville, sillä viitonen oli suorittanut loppuun sille uskotuntehtävän ja gramofoni lakkasi rämisemästä. Silloin vaikeni keskustelukin viereisessä pöydässä ja jatkui vielä hetken kuiskauksina, joiden sisällöstä Kanto ei saanut selvää.

Kanto aikoi ensin mennä soittamaan ystävälleen komisario Leinolle, mutta jätti sentään sen tekemättä. Hän ajatteli, että Leino kenties vain hymähtäisi asialle ja sanoisi:

Älä veikkonen ime itseesi enää koskaan niin paljon olutta, että rupeat näkemään pikku-ukkoja! Siksi hän päättikin ruveta yksinkertaisesti itse seurailemaan tuon nuoren parin puuhailuja.

Hän nousi paikaltaan, hoiperteli eteiseen, otti lakkinsa ja lähti ulos. Mutta heti kun hän oli päässyt kadulle, tuli hänestä aivan selvä mies. Ja sen sijaan, että olisi lähtenyt asunnolleen, hän pujahtikin vastakkaiseen porttikäytävään odottelemaan äskeisiä vieruskumppaneitaan.

Kesti vielä melkein tunnin, ennen kuin pari tuli ravintolasta. Kannon aivokopasta olivat tällä välin ehtineet haihtua viimeisetkin oluthöyryt, niin että hän oli kaikin puolin kunnossa alkaakseen varjostamisen, jonka tarkoituksena oli saada selville pariskunnan asuinpaikat.

Sokkeloisilla kaduilla olikin varjostaminen mitä helpointa. Kanto seurasi paria Rauman vanhimpaan kaupunginosaan, Naulamäkeen, ja sieltä edelleen Nummen asuntoalueelle. Täällä pari pysähtyi erään talon portaille ja keskusteli siinä hetken. Sitten heitettiin hellät hyvästit, ja tyttö painui taloon, pojan lähtiessä palailemaan takaisin kaupungille.

Kanto lähti seuraamaan nuorukaista. Nuorella miehellä näytti olevan joltinenkin kiire, koska hän asteli melko reippaasti takaisin samoja teitä kuin oli tullutkin ja meni vihdoin erääseen matkailijakotiin. Kanto tuli nyt vakuuttuneeksi siitä, ettei mies tuntenut Raumaa vähääkään, sillä paluumatka olisi ollut melkein puolta lyhyempi, jos hän olisi käyttänyt toisia katuja. Hän ei nähtävästi ollut ennen kulkenut näillä main, jonka vuoksi hänen täytyi ensin palata johonkin varmaan kohtaan, minkä hän jo entuudestaan tunsi.

Kun mies oli astunut matkailijakodin ovesta sisään seisoi Kanto vielä muutaman minuutin tähystyspaikallaan varmistuakseen siitä, että tämä todella jäi sinne, ja lähti vasta sitten verkkaan astelemaan asuntoaan kohti.

Hänen aivoissaan liikkuivat tuhannet ajatukset, ja ne kaikki pyörivät tuon saman kysymyksen ympärillä: Miten ihmeessä muutamat suomalaiset olivat heti pakkorauhan jälkeen alkaneet vehkeillä omaa maataan ja kansaansa vastaan? Ja samalla hän päätti, että ainakin Raumalla hän tekee tyhjäksi kaikki pinonpolttamisyritykset ja muutkin vastaavanlaiset vehkeilyt.

Mutta sitä hän ei osannut aavistaakaan, minkälaisiin seikkailuihin tämän illan tapahtumat vielä joskus hänet johdattaisivat.

2. Luku:

Kalle Kanto oli käynyt läpi jo toisen sotansa. Koko Euroopan taistelu bolshevismia vastaan oli kestänyt jo toista vuotta. Kantokin oli heti alussa lähtenyt toisten mukaan. Mutta syksyllä katkesi hänen sotapolkunsa siihen, että hän haavoittui vaikeahkosti, joutui sairaalaan ja sitä tietä siviiliin, invalidina.

Siviilissä Kanto oli seurannut entistä kutsumustaan rikostutkimusalalla, kirjoitteli artikkeleita sanomalehtiin ja luki salapoliisiromaaneja.

Oli taas heinäkuu, vaikka ei juuri helteinen, mutta kuitenkin niin lämmin, että se vietteli ihmiset meren rannalle. Jokainen, kenellä vain oli tilaisuus, oli rientänyt meren rantaan vilvoittelemaan itseään ja virkistämään sieluaan, kuten Kannolla oli tapana sanoa.

Viileänä puhalteli lounainen lavealta Raumanmereltä sen lahdelman pohjukkaan, missä raumalaisilla oli tapana käydä vapaa-aikoinaan virkistymässä. Lakkapäiset, joskin matalat laineet vyöryivät loppumattomana jonona rantakallioita vasten rikkoutuen siinä tuhansiksi pieniksi pisaroiksi, jotka pärskähdellen lentelivät rannalla olijoiden alastomille ruumiille.

Kalle Kanto makaili aivan vedenrajassa rantakalliolla, polskutellen jaloillaan vilpoista vettä, auringon paahtaessa hänen ruumiistaan niitä osia, joita uimapuku ei suojannut. Pärskeet, joita meri heitteli hänen päälleen, tuntuivat hänestä vilvoittavilta ja hauskoiltakin, sillä niiden omalaatuinen, kutittava tunne teki hyvää päivän paahtamalle iholle.

Kanto saattoi maata monta tuntia tässä samassa asennossa ja ajatella kaikkea sellaista, mikä oli lähellä häntä itseään, ja miksi ei hänen lähimmäisiäänkin. Toiset uijat, joita rannalla oli paljon, luulivat varmaan, että tuo kalliolla makaava mies nukkui siinä epämukavassa paikassa tietämättä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä ympärillään tapahtui.

Mutta ne, jotka niin luulivat, erehtyivät suuresti, sillä vaikka Kanto näyttikin nukkuvalta, oli hän silti valveilla ja virkeänä kuin viikon vanha särki. Siinä maatessaan hänen oli mitä helpoin tehdä havaintojaan rannalla olijoista, kun kukaan ei tullut häntä häiritsemään kysymyksillään. Hän makasi silmät puoliummessa, ja aina kun joku tuttava, jonka hän saattoi epäillä tulevan juttusille, tuli lähelle, ummisti hän silmänsä aivan kokonaan ja oli nukkuvinaan.

Tätä menoa oli jatkunut melkein kaksi tuntia, eikä Kannon ruumiin asento ollut vähääkään muuttunut, korkeintaan hän oli liikahduttanut kättä tai jalkaa, jos oli tuntenut niissä väsymystä.

Jos joku tarkkaavainen katselija olisi huomioinut Kantoa, niin hän ei olisi voinut olla huomaamatta, miten hänen ruumiinsa värähti yhtäkkiä melkein jokaiselta lihakseltaan. Tuota värähtelyä kesti vain sekunnin murto-osan, ja heti sen jälkeen asettautuivat taas kaikki lihaskudokset entiseen lepotilaansa. Ainoastaan otsalla ja kenties poskilihaksissa oli sen jälkeenkin havaittavissa hienoista väreilyä.

Tämä kaikki johtui siitä, että hän oli tuntenut jonkun rannalla olijoista henkilöksi, jonka kanssa hänellä ennen oli ollut jotakin tekemistä. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan aprikoida, kun hän jo tunsi mielenkiintonsa kohteen ja muisti tilanteen, missä oli joutunut tuon henkilön kanssa tekemisiin.

Melkein kaksi vuotta sitten hän oli tavannut tuon naisen mitä erikoisimmissa olosuhteissa, olosuhteissa, jotka kiinnostivat erikoisesti juuri häntä ja herättivät hänessä kaikki vainukoiran vaistot.

Rantakalliolla hänen edessään makaili kolme naista, joista yksi oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt jonkun salaisen Moskovan agentin kanssa ravintolasalissa.

Kannon mielenkiinto terästyi huomattavasti, kun hän oli tehnyt tämän havainnon.

Jos joku oli tähän asti luullut hänen nukkuvan, niin nyt olisi voinut päätellä hänen vaipuneen ikuiseen uneen, sillä silmäluomet painuivat melkein tiukasti kiinni, eihän hänen tarvinnut mitään nähdä, hänen tarvitsi vain kuunnella.

Satojen naisäänten joukosta hän olisi tuntenut hyvin tuon äänen, hän olisi pystynyt erottamaan sen vaikka samanaikaisesti olisi joutunut kuuntelemaan kaikkien rannalla olevien naisten jutustelua.

Kanto kuunteli tarkkaan tyttöjen lavertelua.