Syntymään tuomittu

By Tuula T. Matintupa and Karoliina Kudjoi

Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvan dekkarisarjan aloitus

Pikkukaupungin asukkaat ovat järkyttyneitä. Kesäteatterin Punahilkassa isoa pahaa sutta esittänyt nuori opiskelijatyttö surmataan pian teatteriesityksen jälkeen. Muutamaa päivää myöhemmin myös tunnettu runoilija löydetään kuolleena kodistaan.

Rikosylikonstaapeli Alina Mänty saa tähänastisen uransa tärkeimmän tilaisuuden, mutta tapaus ei ole helppo. Johtolangat on kaivettava langanpää kerrallaan uhrien lähipiirin kiemuraisista suhteista. Ainoa konkreettinen vihje tuntuu olevan susiasun kadoksissa oleva häntä. Samaan aikaan Alinan yksityiselämässä ilmenee asioita, joita on vaikea sulattaa.

Syntymään tuomittu on ensimmäinen osa Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka päähenkilönä on älykäs ja kovahermoinen rikosylikonstaapeli Alina Mänty.

Tuula T. Matintupa on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut uransa aikana lukuisia romaaneja ja dekkareiden ohella myös nuortenkirjallisuutta ja fantasiaromaanin. Matintupa asuu Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 3, 2021
• ISBN: 9789178297214

Book preview

1

Saaren nimi oli Khalkidike. Jumalan virtuaalisena viransijaisena oli toiminut nuori kreikkalainen runouden ystävä nimeltä Spiros Skandalides. Se oli kaikkien runoilijoiden ja runoudesta kiinnostuneiden ihmisten, avattarien kokoontumispaikka nettimaailmassa nimeltä Second Life – Toinen Elämä.

Pienen saaren rantoja rytmittivät paikoilleen jähmettyneet appelsiinilehdot ja oliivimetsiköt. Sen keskipisteessä sijaitsi viehättävä perinteistä tyyliä edustava taverna. Valtavan plataanin alle oli sijoitettu pöytiä ja tuoleja. Ihmiset tulivat ja menivät. Vapaita paikkoja oli enää muutamia. Keskustelu kävi vilkkaana eri kielillä.

Uusin tulokas saapui paikalle lentämällä eräältä talviselta lähisaarelta, jossa hän oli viettänyt hetken seuraten tylsää keskustelua arabinaisten asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa. Itse asiassa kyse ei edes ollut keskustelusta, sillä kukaan ei ollut varsinaisesti välittänyt kuunnella toisten mielipiteitä. Niinpä hän oli jatkanut matkaansa kohti kiinnostavampia aiheita ja samalla myös kiinnostavampia ihmisiä. Elämäähän hän oli tullut etsimään.

Hän oli pieni, tumma ja hyvin kurvikas avatar. Yllään hänellä oli lyhyt, musta turkki ja jalassaan mustat, korkeakorkoiset, polvipituiset saapikkaat. Hän istui lähimpään tyhjään pöytään ja tarkasteli muita asiakkaita kiinnostuneena. Häntä tiiviisti seuraavassa nimikyltissä luki Odette Oxygen. Viereisessä pöydässä istuva isokokoinen mies nimeltä Black Angel kääntyi jäykästi hänen suuntaansa paljastaen selässään roikkuvan mustan siipiparin. Käytiin normaali lähempää tuttavuutta tunnusteleva englanninkielinen keskustelu.

– Hei muru! Oltaisko kavereita?

– Sori, mutta ei juuri nyt. Täytyy tehdä jotain ensin, Odette vastasi.

Hän nousi ja siirtyi seisomaan hiukan sivummalle, merenpuoleisen terassikaiteen luo. Hetken kuluttua hänen turkkinsa katosi. Pienet valkoiset rintaliivit ja pikkuhousut ennättivät kirvoittaa pari hilpeää kommenttia lähipöydistä ennen kuin turkin tilalle ilmestyi pieni punainen toppi ja valkoiset shortsit. Myös saapikkaat muuttuivat valkoisiksi. Nainen istuutui takaisin.

– Tuntuuko paremmalta nyt? Viileämmältä? Black Angel kysyi.

Nainen ei vastannut. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt mieheen, joka käveli kohti hänen pöytäänsä kuljettaen mukanaan nimeä Masa Mayday. Mies oli hetkistä aikaisemmin ilmestynyt plataanin viereen teleportin kautta. Vaalealla tulijalla oli sandaalit ja jonkinlainen alkeellinen muinaiskreikkalaista tyyliä tavoitteleva kaapu. Säälittävää, varmaankin oma yritelmä, Odette päätteli. Tyypillä olisi vielä melkoisesti tekemistä systeemin kanssa. Ehkä hän voisi antaa pari vihjettä. Jos nimittäin viitsisi.

– Täällä on melko täyttä. Voinko istua tähän? mies kysyi.

Olihan paikka todellakin melko täynnä, silti tyhjiä pöytiä oli vielä muutama jäljellä. Mutta samapa tuo. Tässä maailmassa miehistä oli onneksi suhteellisen helppo päästä eroon, Odette ajatteli.

– Tietysti. Miksipä ei, hän vastasi vilkaisten samalla Black Angelin suuntaan. Ei kannattanut näyttää liian innokkaalta.

Tarjoilija lähestyi pöytää.

– Terve! Mitähän teille saisi olla?

– Ikävä kyllä minulla ei ole yhtään lindeneitä, Masa sanoi. Hän ei ollut vielä ehtinyt selvittää, miten paikallista rahaa sai hankittua, todennäköisesti se vaatisi reaaliluottokortin höyläämistä.

– Kaksi olutta, Odette tilasi ja tarjoilija poistui.

– Kiitos! Kivasti tehty. Mistä päin maailmaa sinä olet?

Odette ei ollut ehtinyt ajatella asiaa vielä niin pitkälle. Mikähän olisi riittävän kiinnostava asuinpaikka tässä ympäristössä? Varmuuden vuoksi siitä pitäisi tietää edes jotain. Roomassa hän oli käynyt kaksi kertaa. Se oli suhteellisen varma nakki.

– Oletko koskaan käynyt Italiassa?

– En.

– Katsos, minä olen Roomasta.

– Ok. Hienoa! Minä olen Suomesta.

– Todellako? Miten kiinnostavaa! Odette Oxygen sanoi. Hänen reaaliminänsä virnisti itsekseen. Masanimi viittasi, suorastaan huitoi juuri tähän pohjoiseen ihmisloukkoon, missä hänenkin oli pakko asua olosuhteiden eli rahanpuutteen vuoksi.

Pöydän luo raahusti mies hokien: – Hallo! Spricht jemand Deutch?

– Ei puhuta, ei osata, eikä edes haluta, Odette tokaisi saksaksi ja mies meni tiehensä tylsää hokemaansa jatkaen.

– Puhutko useita kieliä? Masa kysyi. – Olisi kiva opetella italiaa.

– Si, Odette sanoi. – Mutta joskus toiste. Haluan harjoitella englantiani.

Tarjoilija toi oluet ja sanoi jotain kreikaksi.

– Pardon? Odette vastasi.

– Nice day to have virtual sex, mies sanoi.

– Hulluja nuo kreikkalaiset, seksihulluja! Mara Mayday sanoi suomeksi.

Opiskeluaikaansa väärinkäyttävän Odetten luonnollinen henkilö nosti sormensa hetkeksi näppäimiltä ja hörppäsi kahvimukistaan. Haloo, pönttö! Hulluja nuo roomalaiset, niinhän se menee. Hän naurahti itsekseen ja jatkoi kirjoittamista.

– En ihan ymmärtänyt. Oliko tuo Suomea?

– Oli.

– Ehkä sinä voisit opettaa minulle omaa kieltäsi. Mitä tuo äskeinen tarkoitti?

– Ei se ollut mitään tärkeää.

Masa Mayday kuuli oven kolahtavan. Päättäväiset askelet lähestyivät.

– Anteeksi, mutta nyt minun täytyy lopettaa. Nähdäänkö toistekin?

Ovenkahva käännettiin alas.

– Miksi sinun ovesi on lukossa?

– Mitä se sulle kuuluu? Älä aina kyttää! Masa Maydayn reaaliminä ärähti.

– Taasko sinä roikut netissä?

– Mikä ettei, Odette vastasi. – Huomenna täällä samaan aikaan?

– Pääsisitkö tuntia aikaisemmin?

– Selvä, nähdään.

– Kiva!

Masa Mayday katosi ja Black Angel kääntyi uudelleen tytön puoleen. Hän koukisti etusormeaan.

– Tulehan nyt söpöliini.

Odette nousi ja siirtyi Black Angelin pöytään istumaan. Mies hymyili kaikkein leveintä virtuaalihymyään paljastaen rivin vitivalkoisia, legopalikoilta näyttäviä hampaita.

– Niin. Sinä olet siis italialainen, hän totesi.

– Kyllä, oletko koskaan käynyt Roomassa?

– Kyllä ja Suomessakin, mies sanoi. – Seurasin teidän jutteluanne. Tuo sinun kaverisi taisi olla vielä vähän vihreä.

– Oletko kiinnostunut runoudesta tai kirjallisuudesta? Odette kysyi.

2

Windowsin tunnus haipui vähitellen valkokankaalta. Valot syttyivät hitaasti, kuin empien kannattiko vaivautua. Markus heilautti hiustöyhdön silmiltään ja tarkkaili paikalliskirjaston auditorioon kokoontunutta pientä ihmisjoukkoa.

Vittu, mitähän paskaa tuli taas puhuttua! Muistitikku oli kadonnut tulomatkalla, tipahtanut ehkä taksiin. Paperille luonnosteltu esitys oli jäänyt pöydälle tyhjän viskipullon alle. Onneksi järjestäjillä oli ollut koneellaan edes teoksen kansikuva. Syntymään tuomittu. Jossain sen kuvan alla piileskeli helvetin tappava virus, jota kutsuttiin elämäksi. Tauti, josta piti olla oikein kiitollinen. Siitä hänet oli kutsuttu puhumaan, ja hän totisesti toivoi puhuneensa siitä.

Yleisö näytti hiukan hämmentyneeltä. Mutta mitä sillä tai millään oli väliä. Hän yritti löytää yhdet kasvot tai oikeastaan silmät. Ei mitkään määrätyt silmät, vaan silmät joissa oli määrätty katse. Katse, josta heijastuisi edes alkeellinen ymmärtäminen, helvetti soikoon, pelkkä hyväksyminenkin riittäisi. Tai myötätunto. Että joku näkisi hänet, tietäisi ja tuntisi mitä hänessä tapahtuu juuri tässä ja nyt, kun taas osa hänestä irtoaa ja helisee tyhjinä äänteinä auditorion lattialle. Hän toivoi löytävänsä jonkun, joka poimisi koriinsa kadotetut sanat ja ojentaisi ne hänelle takaisin.

Sääliäkö hän on tässä kerjäämässä? Saatana! Tässä helvetin hienossa ja dynaamisessa kielessä ei riittänyt sanoja eikä käsitteitä hänen mielelleen ja mielettömyydelleen. Käsi haparoi rintaa ja tapasi samettitakin povarissa jotain kovaa ja rauhoittavaa.

Miksi hän suostui tähän valheeseen kerran toisensa jälkeen? Ei ainakaan rahan takia, sillä sitä tuli hyvin vähän. Ehkä juuri niiden muutamien silmien takia. Hänen koko elämänsä, se mitä hän siitä muisti ja ymmärsi, oli ollut täynnä katseita, useimmiten välinpitämättömiä, kyllästyneitä, ivallisia ja pahinta kaikesta – tekolempeitä.

Ensimmäisen runokokoelmansa hän oli omistanut silmille. Teos sai huonon, mutta innostuneen vastaanoton. Runoteos Katseita oli herättänyt kiivaan keskustelun kustantajien tavoista valita julkaistavat tekstit. Pitikö Suomessa todella kustantaa kirjallisuutta, joka ei myynyt edes sen vertaa, että olisi peittänyt painokulunsa? oli joku paskapää kriitikko ihmetellyt. Apurahat ja palkinnot, piilotettua sosiaaliapuako? oli eräskin kohulla elävä loislehti kiljunut punaisissa lööpeissään.

Pelkästään tämän negatiivisen, mutta runsaasti julkisuutta tuoneen kalabaliikin ansiosta hänelle oli suotu uusi mahdollisuus. Syntymään tuomittu oli nähnyt päivänvalon. Kriitikot olivat lähes revenneet liitoksistaan. Äkkiä hän olikin sensaatio ja väärinymmärretty älykkö, uusi tähti Suomen taivaalla. Hän oli kirjoittanut proosarunoelman, joka kävisi sekä tanssiteokseksi että elokuvakäsikirjoitukseksi!

Ja jokainen ylistys kuulosti hänen korvissaan nekrologilta. Hän hymähti sisäänpäin, ivasi omaa perusslaavilaista melankoliaansa. Sieltä se oli peräisin, idästä. Lännen tuska oli vaimeampaa ja laimeampaa, suorastaan mitättömän suoraviivaista.

– Kiitos runoilijalle ja sitten on yleisökysymysten vuoro, sanoi juontaja.

Ensimmäinen käsi nousi. Eturivissä säkkimäisenä muodostelmana notkuva nuori kaveri halusi tietää tuhoaako liika opiskelu kirjailijan oman äänen. Pojalla oli paha puhevika, änkyttämisen lisäksi hän sorautti voimakkaasti ärrää. Takarivissä joku naurahti puoliääneen ja kumartui kuiskaamaan jotain vieruskaverilleen. Markus aisti vaivautuneen liikahduksen kysyjän takana ja kohtasi silmät. Helpotus oli lähes käsin kosketeltava. Vanhempi nainen katsoi suoraan kohti, ei pyytänyt puheenvuoroa, katsoi vain.

– Mitä sinä tarkoitat opiskelulla? En usko, että kirjoittajaksi voi opiskella, mutta kaikki mikä kehittää ajattelua auttaa kirjailijaa työssään. Ei saa pysähtyä, ei saa pelätä, hän sanoi ja tunsi siinä samassa tutun kauhunpuristuksen ohimoissaan. Migreenikohtaus oli tulollaan. Hän kiinnittyi silmiin ja vastasi takarivistä heitettyyn kysymykseen, mikä on paras ikä aloittaa kirjoittaminen ja julkaiseminen.

Vain silmät estivät häntä huutamasta: – Hullut, ei mikään! Älkää helvetissä ryhtykö tähän. Älkää avatko itseänne ihmisille. Niiden joukossa on pirullisia petoja, jotka syövät teidän sielunne ja repivät teidät kappaleiksi. Ne tunkeutuvat teidän ajatuksiinne ja kulkevat teidän mukananne. Te kuulette niiden äänet ja lopuksi ajattelette heidän ajatuksiaan omasta itsestänne! Ja ne ovat sitä yhtä ja samaa saatanan jankutusta. Siitä ei pääse irti kuin viinalla. Eikä silläkään kuin hetkeksi, sillä niiden puheet ja sanat ovat liimautuneet sinun ihoosi, mistä ne eivät lähde pois sen paremmin saunomalla kuin naimallakaan.

Silmänainen toisessa rivissä liikahteli levottomasti. Mietti varmaan miten muotoilisi kysymyksensä. Äkkiä Markus pelkäsi kuollakseen. Entä jos naisella olisi vääränlainen ääni tai hän kysyisi jotain typerää, jotain niin helvetin naiivia kuin tuollaisilla isoäidin näköisillä ämmillä joskus oli tapana. Kuten mistä saat aiheesi, mihin vuorokauden aikaan kirjoitat tai mitä sinulla on ylläsi, kun kirjoitat? Maaginen hetki oli ohi. Silmät olivat menettäneet valonsa.

Hän katsoi ihmisten päiden yli, teeskenteli, ettei nähnyt koholla olevia käsiä. Etenkään tuota toisen rivin hiukan pulleaa kämmentä, jota rajasi paksu kultainen rannerengas. Hän kiitti tilaisuuden järjestäjiä ja yleisöä syvään kumartaen katse lattiaan suunnattuna. Hän ehti viime hetkellä vessaan ja oksensi pisuaariin. Keltaista lientä roiskui housunlahkeille. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi syönyt. Hän huuhteli suunsa viskitilkalla ja painoi puhelimensa pikavalintanäppäintä.

– Juhonen päiviä!

– Markus täällä, terve. Pitäis päästä kotiin. Ehditkö heti?

Juhonen sanoi olevansa baarissa kahvilla ja lupasi tulla vartissa.

Juhosella oli kaksi puheenaihetta. Raha ja raha. Markus olisi vaihtanut kuskia, ellei tämä olisi ollut halvin vaihtoehto, valmis kuljettamaan velaksi ja lähtemään mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

– Olit sitten taas esiintymässä?

– Joo.

– Siitä taitaa tulla reippaasti rahaa?

– Joo, patjantäytettä. Onkin tullut pari painumaa sitten viime keikan. Siihen kun puskee tarpeettomat, nukkuu taas oikein makeasti.

Juhonen naurahti.

Markus imaisi loput viskit taskumatista ja haparoi tupakka-askia taskustaan. Nämä saatanan ihmistä suojaavat helvetin lait, hän sadatteli mielessään. Ennen Juhosen taksissa sai polttaa niin paljon kuin halusi, varsinkin jos tarjosi kuskillekin. Sitten Juhonen oli kokenut valaistuksen ja ryhtynyt hoitamaan terveyttään, ja tupakkalaista tuli vihollisen sijasta kaveri.

– Sulla taitaa nykyään mennä aika paljon tuonne pitkäripaseenkin? Juhonen totesi.

– Joo, katos kun apurahat ja palkinnot ovat ihan ilmaista tuloa. Sekös veroviranomaisia kyrsii. Pitää sitä jotenkin tätä yhteiskuntaa pönkittää. Saa ihmisten mukulat käydä ilmaista peruskoulua ja sinä ajaa sileitä teitä.

– Hyvähän se on, että jokainen kortensa, Juhonen myönsi ja teki nopean ohjausliikkeen väistääkseen tiessä olevan teräväreunaisen kuopan. Hän vaikeni hetkeksi ja keskittyi ajamiseen. Edessä oli asfalttityömaa. Koko kaistan tukkiva öljystä kiiltelevä musta kone mateli hitaasti eteenpäin mahanalusta liekeissä, kuin joku Danten Helvetin kulisseista peräisin oleva tehoste. Nuori tyttö heilutti stop-merkkiä ja puhui radiopuhelimeen. Hän virnisti nähdessään autossa istuvien miesten hyväksyvät silmäykset. Pää heilahti itsetietoisesti taaksepäin.

– Joo, kato. Ovat panneet sinun rahasi heti käyttöön. Noista pimunpirpanoista tietää, että kesä on tullut. Muusta ei sitten tiedäkään. Paitsi siitä, että ei ole ihan niin paljon pakkasta kuin talvella. Joo, vaikka tämä kesä on kyllä tähän asti ollut toinen juttu. Taitaa sittenkin pitää se otsonikatojorina paikkansa.

Markus vilkaisi tyttöä toistamiseen. Koska hän oli viimeksi jaksanut innostua, tuntea haaroissaan edes jonkinlaisen halun pilkahduksen?

Juhonen jatkoi monologiaan. Hän oli tottunut takapenkkiläisensä murjotukseen.

Lopulta kuski laittoi vilkun oikealle ja kaartoi suurten syreenipensaiden välistä vanhan kivinavetan viereen.

– Jokos te olette sopineet hinnasta?

– Mistä hinnasta?

– Näiden maiden. Eikös siitä ollut lehdessä juttua, että teille on tehty tästä kova tarjous? Rupee olemaan ainoita hyviä rakennusmaita tässä järven tuntumassa.

– Paskapuheita. Ei tätä myydä niin kauan kuin minä olen hengissä. Tämä on minun kotini. Paljonko olen velkaa?

– Heitä parikymppiä. Tarttetko kuitin?

Juhonen nousi oikein avaamaan oven kyydittävälleen.

– Hei katsohan. Ihailijoita odottamassa ihan ovensuussa, hän sanoi liukkaalla äänellä.

Markus vilkaisi kuskin osoittamaan suuntaan. Kiinni naulatun vinttikaivon kannella istui nuori tyttö. Runoilija kirosi rumasti ja jäi seisomaan auton viereen.

– Mitä? Eikö olekaan mieluinen vieras? – Ajetaanko pois?

Markus ei sanonut mitään. Tuijotti vain tyttöä kulmiensa alta. Tämä työnsi aurinkolasit otsalleen ja nosti kättään auton suuntaan.

Markus kirosi uudestaan. Vähän ponnettomasti, Juhonen mietti.

– Hyppää kyytiin. Vien sinut baariin. Kyllä se kyllästyy odottamaan.

Tarjous oli houkutteleva, mutta Markus ei jaksanut, ei juuri nyt.

– Saakeli! Kyllä se tästä, hän sanoi ja lähti kävelemään taloa kohti ikään kuin tyttöä ei olisikaan.

Tyttö seurasi hänen menoaan. Reagoi sitten viime hetkellä ja onnistui juoksemaan rappusille ennen miestä. Hän jäi seisomaan selkä ulko-ovea vasten.

Markus pysähtyi ja jäi tuijottamaan tyttöä. Tämän suu liikkui, mutta Juhonen ei kuullut hänen sanojaan. Sitten Markus kääntyi katsomaan taakseen ja huitaisi Juhoselle kädellään. Tämä palasi pettyneenä autoon ja odotti hetken, mutta kun Markus mulkaisi toistamiseen hänen suuntaansa, hän kiepautti auton ympäri. Ennen tienmutkaa hän vilkaisi vielä takapeiliin ja näki tilanteen olevan ennallaan.

3

Viikonloppu oli ollut kaunis ja lämmin. Oikeastaan oli väärin tuhlata sellainen autossa istumiseen. Mutta rikosylikonstaapeli Alina Mänty pyrki pitämään kiinni sovituista tapaamisista. Eikä helteiden loppumisestakaan ollut säätieteilijöiden mukaan pelkoa.

Torstaina hän oli ajanut yhtä soittoa Ouluun saakka tavatakseen siellä asuvia äidinpuoleisia sukulaisiaan. Jostain kummallisesta syystä iän karttuessa ihmiselle tuli tarve etsiä omaa minuuttaan sukulaisten kautta. Hänelle tämä tarve oli konkretisoitunut äidin sukuun siksi, että hänen äitinsä oli aina pitänyt heihin etäisyyttä, tai he äitiin. Hän halusi saada