Hautasi on Odessassa

By Oskar Reponen

Erkki Saari on Perheposti-nimisessä lehdessä työskentelevä toimittaja, joka antaa vaivuttaa itsensä hypnoosiin. Hypnoosi ei kuitenkaan jää harmittomaksi kokeiluksi, vaan saa Saaren pois tolaltaan. Käy nimittäin ilmi, että Saari on entisessä elämässään ollut ruotsalainen merimies, joka on kohdannut traagisen kuoleman Odessassa.Saaren on pakko selvittää, mitä hänelle edellisessä elämässään kävi. Niin hän lähtee jännittävälle matkalle Ruotsiin ja Ukrainaan. Matkan varrella hän joutuu huomaamaan, etteivät kaikki halua, että merimiehen kuolemaa tutkitaan...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726461954

Book preview

www.egmont.com

I osa

Helsinki, talvella 1981

1. luku

Kädessäsi olevan avaimen ääriviivat alkavat muuttua epäselviksi. Näet sen kuin sumuverhon lävitse. Silmäluomesi tuntuvat raskailta, kaikki jäsenesi tulevat koko ajan painavammiksi, yhä painavammiksi. Tunnet vajoavasi jonnekin syvälle. Putoat jokaisella hengenvedollasi yhä kauemmaksi rentouttavaan, rauhalliseen olotilaan. Et kuule kuin minun ääneni, mikään ei häiritse enää sinua. Lasken kymmeneen ja vajoat jokaisen numeron kohdalla aina vain syvemmälle, aina vain syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle.

Aarne Jokelan ääni oli matala, miltei hyväilevän pehmeä, maanitteleva ja yksitoikkoinen. Vaikka se oli samalla käskevä, siitä puuttui jyrkkyys. Hänen sanansa työntyivät lempeällä väkivallalla pienen yksiön paksujen, tummanpunaisten samettiverhojen eristämässä alkovissa sinertävällä päiväpeitolla makaavan miehen tajuntaan. Se ei nyt enää vastaanottanut mitään kadulta kuuluvia hälyääniä; voisi melkein sanoa, että sen ulko-ovelle oli ripustettu kilpi, jossa luki: Otan vastaan vain Aarne Jokelan puheen.

Mies joka makasi sinisellä päiväpeitolla oli vaaleahiuksinen, korkeaotsainen ja pitkäjäseninen. Hänellä oli leveä nenä ja hänen sieraimensa olivat nyt juuri aavistuksenomaisesti laajenneet. Hänen leukansa oli kapea, isolle miehelle oikeastaan yllättävän pieni, suu oli tavallinen, huulet ohuet, yhteenpuristettuina ne olivat kuin kaksi viivaa.

Toinen mies hänen vieressään jatkoi hiljaisella, mutta määrätietoisella äänellä puhettaan. Hän luetteli numeroita, nosti makaavan miehen käden korkealle ilmaan ja antoi sen sitten vaipua takaisin sohvalle. Käsi retkahti velton näköisenä sohvan reunan yli.

Välillä Aarne Jokela vaikeni hetkeksi. Hän antoi käskyilleen aikaa mennä perille. Mies hänen edessään hengitti jo syvään, rauhallisesti, rinta tavallista voimakkaammin kohoillen. Silmät olivat tiukasti kiinni, jalat yhdessä, jalkaterät hiukan ulospäin kääntyneet, pää oli vierähtänyt pois matalalta, kellertävältä sohvatyynyltä hiukan vinoon asentoon.

Jonkin ajan kuluttua Aarne Jokela nosti kevyesti miehen silmäluomia. Silmämunat olivat kääntyneet ylöspäin. Hypnologi tunsi tilanteen. Hän oli alallaan ammattimies. Hänen edessään makaava mies oli syvässä hypnoosissa.

Aarne Jokela pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja huokasi.

Se oli aina varsin helppoa Erkki Saaren kanssa. Tämä oli kiitollinen koehenkilö. Hän meni nopeasti hypnoosiin.

— Kosketan sinua nyt hiukan. Mutta et aisti kipua. Tunnet vain miellyttävää raukeutta.

Aarne Jokela tökkäsi miestä terävällä neulalla. Makaava mies ei värähtänytkään.

Hypnologi tiesi ajan olevan kypsä. Nyt se alkaisi taas. Hänen kätensä vapisivat lievästi. Hän oli jännittynyt. Hän toivoi Erkki Saaren kertovan nyt lisää. Vielä vähän enemmän. Jotakin konkreettista eikä pelkkää tunnelmointia. Tarvittaisiin paikkakuntien, ihmisten nimiä, lisää vuosilukuja, kuukausia, päivämääriä. Mutta oli edettävä varovaisesti, sen hän tiesi. Hänellä ei ollut kiirettä. Hän oli suorittanut satoja hypnoosiregressioita kymmenille ihmisille ja hän oli oppinut että kiire saattoi katkaista kaikki yhteydet. Yhteydet mihin?

Aarne Jokela hymähti itsekseen. Niin, todellakin, mihin?

Hän tiesi, että useat ihmiset, jopa hänen kollegansa, pitivät häntä löylynlyömänä. Itse asiassa vain hän koko maassa jaksoi vuodesta vuoteen ponnistella — varsinaisen terapiatyöskentelynsä ohella — näitten ongelmien parissa. Eivätkä ne olleetkaan mitään vähäpätöisiä ongelmia.

Aarne Jokelan suurena unelmana oli saada todistetuksi koko maailmalle, että ainakin jotkut ihmiset voidaan hypnoosiregressiossa taannuttaa entisiin elämiinsä. Hänen tarkoituksenaan oli saada koehenkilö ylittämään hypnoosin aikana kuoleman raja, siirtymään aikaan ennen syntymäänsä. Hän tiesi monien muidenkin hypnotisoijien yrittäneen todistaa jälleensyntymistä, mutta vaikka useat olivatkin pystyneet esittämään jonkinlaisia näyttöjä siitä, että heidän koehenkilönsä selvästikin puhuivat hypnoosiregressiossa joskus jopa vuosisatojen takaisesta elämänmenosta ja nimesivät henkilöitä, joiden oli tarkkojen tutkimusten mukaan todettu eläneen kyseisenä aikana, eivät nuo todisteet silti vakuuttaneet tiedemiehiä. Nämä tosin pitivät mahdollisena sitä, että hypnotisoitu todella kertoi jonkun kauan sitten eläneen ihmisen vaiheista, mutta arvelivat koehenkilön lukeneen niistä vuosia aiemmin jostain teoksesta tai artikkelista ja unohtaneen sittemmin lukemansa. Nyt se palautui hypnoosiregressiossa koehenkilön mieleen. Ja kun hypnologi on kehottanut koehenkilöä siirtymään aikaan ennen syntymäänsä, tämä on syystä tai toisesta samaistanut itsensä tuossa kirjoituksessa mainittuun ihmiseen ja ruvennut esiintymään hänenä.

Kaikille jälleensyntymistä todistelleille hypnotisoijille oli tähän asti salaa hymyilty.

Jokela katsoi edessään makaavaa hongankolistajaa vakavan näköisenä. Hän uskoi unelmaansa. Siihen, että hän ensimmäisenä ihmisenä maailmassa tulisi todistamaan asian, joka saisi ihmiskunnan haukkomaan henkeään. Jälleensyntymisen. Mutta hän tiesi liikkuvansa niin arkaluontoisella alueella, että ellei hän pystyisi lyömään pöytään aukotonta todisteaineistoa, hänen kulkunsa muuttuisi myöhemmin pelkäksi kompasteluksi.

Ellei hän pystyisi esittämään väitteittensä tueksi vankkaa näyttöä, hän menettäisi maineensa ja asiakkaansa. Kukaan kunniallinen ihminen ei enää tulisi hänen luokseen terapiahoitoon, mikäli lehdistö leimaisi hänet pelleksi ja hulluksi. Höynähtäneeksi, sekapäiseksi haihattelijaksi.

Aarne Jokela antoi katseensa pudota tutkivana Erkki Saaren kasvoille. Ne olivat tyynet, otsarypyt olivat silinneet, poskilihakset hervahtaneet veltoiksi, silmät olivat nyt hiukan raollaan. Hengitys oli yhä raskaampaa, rinta kohoili tasaisen voimakkaasti, välillä hiukan epätasaisesti nytkähdellen.

Hypnologi istahti vuoteen vierellä olevalle valkoiselle keittiötuolille ja rupesi taas puhumaan matalalla, monotonisella äänellä:

— Siirryt nyt taaksepäin ajassa. Olet viisitoistavuotias. On jokin tärkeä tilanne. Kerro siitä. Missä olet ja mitä teet? Pystyt puhumaan ja näet kaiken selvästi edessäsi silmiäsi avaamatta.

Hetkeen ei Erkki Saari avannut suutaan.

Sitten alkoi puhetta tulla hitaasti, alussa vaivalloisesti, kuin ponnistellen.

— Olen hautajaisissa. Minulla on tumma puku ylläni ja iso seppele kädessä. Kuljen eturivissä sellaisten kärryjen perässä. Kärryillä on valkoinen arkku.

— Kuka on arkussa? hypnologi kysyi.

— Isäni. Hän on kuollut.

— Hyvä on. Nyt siirryt yhä kauemmaksi, olet viisivuotias ja olet taas tärkeässä tilanteessa.

Erkki Saaren ääni ei muuttunut. Hän puhui hitaasti, sanat putoilivat hiukan töksähdellen, katkonaisina. Hän kertoi istuvansa keinussa kotipihallaan. Hän kuvaili sen jälkeen Jokelan pyynnöstä joulunviettoa kolmivuotiaana ja mainitsi sitten pienestä onnettomuudesta joka sattui hänen kaksivuotissyntymäpäivänään. Hän kaatui kynnyksellä ja iski otsansa lattialla olleeseen silitysrautaan. Haavasta vuoti hiukan verta.

— Nyt lepäät vähän aikaa. Pian jatkamme koetta. Vajoat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Et ole milloinkaan ennen ollut niin kaukana. Tulet pian ylittämään kuoleman rajan. Siirryt kohta aikaan ennen syntymääsi.

Aarne Jokela käväisi välillä pienessä keittokomerossa siemaisemassa kupillisen kahvia. Sitten hän sytytti savukkeen ja jäi hetkeksi tuijottamaan miettiväisenä eteensä. Erkki Saari oli antanut hänelle piristysruiskeen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin, oikeastaan vuosiin, kuullut niin mielenkiintoisia puheita kuin nyt, viime viikkojen aikana, Erkki Saaren suusta tämän ollessa hypnoosiregressiossa. Vaikka Erkki Saari ei ollutkaan vielä maininnut mitään nimiä, oli jo yksi tärkeä päivämäärä saatu esille. Se oli toukokuun neljäs päivä vuonna 1957. Kaikesta päätellen se oli Saaren edellisen elämän kuolinpäivä. Tai ainakin sen henkilön kuolinpäivä, jonka elämästä Erkki Saari kertoi, Jokela hiukan lievensi päätelmiään. Hänen vatsanpohjassaan vavahteli.

Aarne Jokela painoi savukkeensa sammuksiin vaaleanruskealle teelautaselle.

Olisiko todellakin mahdollista, että hän olisi vihdoinkin pääsemässä päämääräänsä? Puhuiko Erkki Saari edellisestä elämästään, erityisesti sen viimeisistä hetkistä? Tai oliko toimittaja Saari vain joskus lukaissut jostakin aikakauslehdestä artikkelin, jonka sisältöä hän nyt hypnoosissa syötti hypnotisoijalle omana elämäkertanaan? Itsekään tuota lukemista muistamatta? Vastausta kysymyksiin ei löytyisi — ainakaan vielä. Mutta jonakin päivänä kenties.

Aarne Jokela nousi ja palasi alkoviin. Hän vilkaisi rauhallisesti hengittävää miestä ja sulki vielä hetkeksi silmänsä. Hän keskittyi ennen viimeistä vaihetta. Sitten hän aukaisi silmänsä, napsautti mustan, neliönmuotoisen kasettinauhurin käyntiin ja rupesi puhumaan pehmeällä äänellä:

— Olet nyt irrallasi, poissa kaikesta. Olet vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa. Mikään ei sido sinua. Kuulet vain minun ääneni. Et ole enää Erkki Saari, olet joku toinen. Kerrot nyt hänen elämästään, et mistään lukemastasi. Et koe kenenkään muun kuin oman persoonallisuutesi ajatuksia ja kokemuksia. Et siis luo hankkimastasi tietomäärästä uutta persoonallisuutta. Kerrot aivan vapaaehtoisesti edellisestä elämästäsi, mikäli sellaista on ollut, ja et kerro, ellet ole aiemmin elänyt. Et voi valehdella tai näytellä tässä tilassasi. Olet nyt syvällä, hyvin syvällä. Olet ajassa ennen syntymääsi. On vuosi 1957, toukokuun neljäs päivä. On iltapäivä. Missä olet ja mitä teet? Näet kaiken selvästi ja pystyt vastaamaan kysymyksiini.

Vuoteella makaava mies on taas hetken vaiti. Sitten hänen rintansa rupeaa kohoilemaan entistä kiihkeämmin ja hänen suustaan putoilee sanoja, lyhyitä lauseita, alussa katkonaisesti, töksähdellen. Sitten puhe muuttuu sujuvaksi, sanat seuraavat nopeasti toisiaan.

— Olen ulkona. Tämä on kai jokin ravintolan sisäpiha. Istun pöydän ääressä. Lähellä on patsaita. Toinen esittää pientä poikaa. Hänellä on kala olkapäällään. Sen suusta suihkuaa vettä.

— Entä toinen patsas? Kuvaile se.

— Se on mies. Hänellä on oikeassa kädessään jokin ase. Se muistuttaa atrainta. Siinä on kolme pitkää piikkiä. Hän on kuin joku meren Jumala, Ahti.

— Kerro lisää.

— Täällä on kolme puuta. Ne kasvavat vähän vinossa. Ne ovat hyvin paksuja.

— Mitä puita ne ovat?

— En tiedä. Lehdet ovat kuin vaahteran, mutta rungot erilaisia. Jotenkin alastomia. Kuin kuorta olisi kiskottu irti.

— Oletko yksin?

— En. Minua vastapäätä istuu vaalea mies. Hän on hyvin solakka ja hänellä on tuuhea tukka. Ja suora, kapea nenä.

— Mikä on hänen nimensä?

— En tiedä. En saa selvää, en voi kysyä. Minun on paha olla. Tarjoilijatar kaataa jotakin ruskeata lasiini. Ehkä se on konjakkia. En ymmärrä, mitä hän puhuu minulle. Se on jotakin outoa kieltä. Vastapäätä istuva mies hymyilee. Hänellä on arpi oikean silmän yläpuolella. Se on juuri kulmakarvojen kohdalla, niiden tilalla. Luulen, että hänen ihonsa on palanut siitä.

— Tunnetko hänet hyvin?

— Minä… Erkki Saari epäröi hetken ja jatkoi sitten: — Kyllä, luulen, että olen käynyt hänen kanssaan täällä ennenkin, pari kertaa ainakin. Hän on työtoverini. Mutta en saa kiinni nimeä. On sumuista. En jaksa enää… Älä kysy enempää.

Hikikarpalot kimmeltävät Erkki Saaren otsalla. Hänen suupielensä ovat kiristyneet ja huulet ovat vetäytyneet suoraksi viivaksi.

— Hyvä on. On kulunut tunti. Et ole enää ravintolassa. Voit jo hyvin, näet kunnolla. Olet nyt toisessa paikassa. Tärkeässä tilanteessa. Kerro, mitä tapahtuu.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Erkki Saari rupeaa taas puhumaan:

— Olen parvekkeella, ehkä vähän humalassa. En saa ajatuksiani järjestykseen. En käsitä, miksi seison tässä.

— Kerro, mitä näet edessäsi. Missä kerroksessa olet?

— Tämä on kolmas kerros. Edessäni on vaaleankellertävä kivirakennus. Sen seinässä on jokin kyltti. Ja joitakin julisteita ja valokuvia. Ja vasemmalla puolella olevassa harmaassa talossa näkyy paljon naisia. Se on kai jokin toimisto. Pöydillä on helmitauluja. Oikealla on myös harmaa rakennus. Siinä on iso ikkuna. Oven päällä lukee jotakin. En saa selvää.

— Yritä lukea. Pystyt kyllä. Näet nyt kaiken selvästi.

— En oikein… se on niin outoa… pektopa… jotakin sellaista, ja toisessa kyltissä on kihoteat… en saa selvää. En ymmärrä. Se on jotakin vierasta kieltä. Väsyttää. Älä kiusaa enää minua.

— Kestä vielä hetki. Siirryt vielä ajassa eteenpäin. Olet nyt lähellä vaaraa. Putoat kohta. Kerro, mitä tapahtuu sitä ennen. On kuolinpäiväsi. Muista: on toukokuun neljäs 1957.

Erkki Saari näytti uupuneelta. Hiki valui hänen otsaansa pitkin. Jalat nytkähtelivät hiukan. Hänellä ei selvästikään ollut hyvä olla, Aarne Jokela ei kuitenkaan vielä halunnut herättää häntä. Hän halusi kuulla vielä lisää. Hän toivoi uusia tietoja. Valonsädettä menneisyyden varjoihin. Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin. Uuttakin oli tullut. Nuo kaksi sanaa, pektopa ja kihoteat. Tosin ne vaikuttivat järjettömiltä, mutta kukaties ne jonakin päivänä auttaisivat ratkaisemaan suuren arvoituksen. Jonakin päivänä hänen Erkki Saaren hypnoosiregressioita käsittelevät kasettinsa olisivat kukaties kallisarvoisia todisteita jälleensyntymisestä ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Todisteita kuolemattomuudesta, niin juuri. Mikä mahtava tulevaisuudenkuva.

Aarne Jokela värähti innostuksesta ja yritti taas: — Sinä jaksat vielä. Olet nyt elämäsi tärkeimmässä tilanteessa. Koet sen uudestaan. Kerro kaikki, mitä tapahtuu.

Erkki Saari näytti ahdistuneelta.

Hetken vaikutti siltä, ettei hypnotisoitu saisi enää sanaakaan suustaan. Äkkiä hän kuitenkin räjähti puhumaan huohottaen, läähättäen:

— Minä putoan, en saa kiinni kaiteesta. Löikö joku minua, en tiedä. Olen pää alaspäin. En saa kiinni, putoan, putoan…

Erkki Saaren ääni nousee kimeäksi. Hän rupeaa nytkähtelemään kuin kouristuksen saaneena. Hänen suunsa avautuu selkosen selälleen, kädet hapuilevat ympäriinsä, yrittävät tarttua Aarne Jokelaan ja iskeytyvät lopulta vuoteen vieressä olevaan yöpöytään, joka kaatuu ankarasti rysähtäen.

Aarne Jokela herättää kiireesti hypnotisoidun.

— Et ole enää entisessä elämässäsi, palaat takaisin vuoteen 1981. Rupeat heräämään. Kun heräät, tunnet itsesi virkeäksi ja rauhalliseksi, etkä koe mitään ikäviä tuntemuksia. Olet jälleen Erkki Saari, olet omassa kodissasi Helsingissä Mechelininkadulla. Lasken kymmeneen ja kun sanon kymmenen, olet aivan hereillä…

Erkki Saari avasi hitaasti silmänsä.

— Sano nimesi ja osoitteesi ja päivämäärä, Jokela pyysi. Hän ei halunnut ottaa mitään turhia riskejä.

— Olen Erkki Saari ja asun Mechelininkadulla ja nyt on helmikuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä vuonna 1981.

Hän haukotteli.

— No niin, panepas kasetti päälle. Mitä tapahtui? Sanoinko mitään uutta? Väitinkö olevani Napoleon, Caesar, Hitler tai Paavo Nurmi?

Aarne Jokela hymähti.

Oli tavallaan rentouttavaa tehdä tällaisia kokeita sellaisen ihmisen kanssa, joka ei suhtautunut asioihin liian tosikkomaisesti. Joskus jotkut iäkkäämmät naiset kävivät hypnologin hermoille. Nämä kun saattoivat pitää hypnoosikokeiden jälkeen pitkiä esitelmiä karman laista, meedioista, spiritualismista ja elämän jatkumisesta.

Mutta Erkki Saari otti kaiken huumorin kannalta. Hän ei uskonut alkuunkaan mihinkään jälleensyntymiseen. Heidän yhteistyönsä oli alkanut vasta puolisentoista kuukautta sitten, jolloin Aarne ehdotti Erkille hypnoosiregressiota.

— Ei minua niin vain hypnotisoida, oli Erkki ensin nauranut.

— Sehän nähdään pian, tehdäänpä ensin pieni koe, oli Aarne Jokela vastannut. Hän oli käskenyt Erkin seisomaan keskelle lattiaa ja asettunut itse hänen taakseen. Sen jälkeen hän oli sanonut Erkille tiukalla äänellä:

— Tunnet käteni olkapäälläsi. Kädessäni on magneettista voimaa. Et voi vastustaa sitä. Kun nyt vedän kättäni taaksepäin, sinä seuraat mukana. Älä pelkää kaatumista, otan sinut vastaan. Oletko valmis? Seiso asennossa, noin. Nyt, nyt seuraat kättäni, sinun on pakko seurata, kaadut taaksepäin, et voi sitä estää.

Erkki oli alkanut hitaasti kaatua. Pian hän oli lysähtänyt hypnologin vahvojen käsivarsien varaan.

— Sinä olet ihannetyyppi hypnotisoijalle, Aarne oli sanonut jo silloin.

Miehet kuuntelivat nyt nauhan alusta loppuun.

Jokela teki samalla joitakin merkintöjä mustakantiseen vihkoonsa.

Nauhan loputtua Erkki katseli hetken aikaa eteensä ja sanoi sitten:

— Outoa tämä kyllä on. Minä todellakin näin selvästi edessäni kaiken mistä puhuin. Tuntisin sen parvekkeen ja sen ravintolan sisäpihan ja parveketta vastapäätä olevat talot heti jos näkisin ne. Mutta, Erkki hieraisi kädellään leukaansa, — mutta en minä silti usko käyneeni missään kahdenkymmenenneljän vuoden takaisessa ajassa. Kyllä kaikelle on varmasti olemassa jokin muu ja uskottavampi selitys. Ehkäpä juuri se, että olen lukenut jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa joku mies putoaa parvekkeelta, ja se on jäänyt alitajuntaani. Nyt sinä sitten kaivat sen esille.

Aarne Jokela naputteli vakavana sormillaan Erkki Saaren mahonkista, tummanruskeaa pöytää, jonka keskellä oli pieni pyöreä pitsiliina. Erkki asui yksinään Mechelininkadun alkupäässä, kahdeksankerroksisessa talossa, kolmannessa kerroksessa. Neliöitä oli vajaat neljäkymmentä, eikä Erkki enempää tarvinnutkaan. Tärkeintä hänelle oli se, että asunto oli hänen omansa. Hän oli ostanut sen kaksi vuotta aiemmin. Hänen äitinsä oli kuollut silloin äkilliseen sydänkohtaukseen ja kun Erkin Jaakko-isä oli menehtynyt jo kuusi vuotta aiemmin liikenneturmassa — autogangsteri oli ajanut hänen päälleen suojakäytävällä — ei mikään sitonut Erkkiä enää Tampereelle. Hän päätti muuttaa Helsinkiin saatuaan kesätoimittajan paikan Perheposti-nimisestä aikakauslehdestä. Erkki Saari unelmoi romaanin kirjoittamisesta, mutta ymmärsi toki, ettei romaanikirjailijaksi noin vain ruveta. Rahat elämistä varten oli saatava jostakin, jotta romaania voisi yleensä ruveta kirjoittamaan.

Aluksi hänen osalleen tulivat toimituksessa kaikki tyhjänpäiväiset työt. Kuten tapana on, vanhemmat toimittajat pitävät uutta, nuorta toimitusharjoittelijaa aluksi melkeinpä juoksupoikana. Tämä joutuu hoitamaan ikävimmät haastattelut ja tekemään pisimmät keikat. Mutta jo vuoden kuluttua, Erkin jäätyä lehteen, hän oli saavuttanut vanhempien toimittajien luottamuksen, jopa jonkinlaisen ihailunkin. Hän teki työnsä tunnollisesti ja tarmokkaasti ja sai vähitellen yhä vaativampia tehtäviä hoitaakseen.

Eräänä päivänä päätoimittaja Timo Toivola pyysi Erkin huoneeseensa. Toivolalla oli kädessään ruotsalainen viikkolehti Allers.

— Katsohan, päätoimittaja aloitti leppoisasti hymyillen, — tätä myydään rajusti, varsinkin silloin kun siinä on selvänäkijöitten, meedioitten ja sensellaisten haastatteluja. Ja niitä on melkein joka numerossa. Tässäkin joku haastateltava väittää eläneensä aiemmin 1600-luvulla Italiassa jonakin taidemaalarina. Jospa mekin yrittäisimme tällä linjalla.

Timo Toivola katsoi toiveikkaana Erkkiä.

Erkki nyökkäsi.

— Haluaisit minun kirjoittavan…?

Päätoimittaja hieraisi viiksiään ja nyökkäsi.

— Tapasin viime viikolla eräillä päivällisillä erään selvänäkijän, hänen nimensä on Vilho Raatikainen. Kutsuvat häntä kuulemma Aino Kassis-vainaan manttelinperijäksi. Komea mies ja ehkä hyväkin ennustaja. Hän ihmetteli, ettemme ole yhtään julkaisseet ns. henkimaailman juttuja. Ihmiset kuulemma kaipaavat niitä. Tämä Ratski luetteli ison joukon nimiä, odotas kun etsin sen lapun, tässähän se on. Runebergin kadulla on kampaamo, jonka toinen omistaja Svea Richnau, on Raatikaisen mukaan paras meedio näillä leveysasteilla, sitten on hyviä selvänäkijöitä, kuten Aune Autere, Ella Assinen, jaa, hän taitaakin asua Hämeenlinnassa, ja edelleen Helmi Lehtinen, joka katsoo tulevaisuutta vesilasista. Sitten on Tamara Maunonen, Tuula Leppänen, Aili Ollanketo ja kokkolalainen Pauliina Syvänen, jolla on myös lahjakas näkijä-poika Alpo.

Erkki rykäisi ja pisti väliin:

— Olen lukenut pari englantilaista kirjaa, joissa kerrotaan erilaisista parapsykologisista ilmiöistä. Toisen nimi oli Psychic Discoveries behind the Iron Curtain. Se käsitteli siis parapsykologista tutkimustyötä Neuvostoliitossa, ja toinen teos oli muistaakseni Rosemary Brown -nimisen naisen kirjoittama. Kirjoittaja väittää siinä jo ajat sitten kuolleiden suurten säveltäjien jatkavan sävellystyötään hänen kauttaan. Joten kyllä minä hiukan näistä asioista tiedän. Vaikken paljon.

Timo Toivola ojensi Erkille muistilehtiöstä repäistyn lapun, johon hän oli Vilho Raatikaisen sanelun mukaan kirjoittanut joittenkin tärkeitten henkilöitten nimiä.

Erkki vilkaisi lappua.

Siinä oli parikymmentä nimeä, jotka eivät sanoneet hänelle mitään. Meedioita luettelossa oli kolme, Svea Richnau, Peter Abbott ja Aino Ivanoff. Sitten oli joukko henkiparantajia: Iris Roine, Matti Vilokkinen, Heidi Tauri, Gerda Lindroos, Martti Griinari, Oili Härkönen, Maire Kiira, Seppo Lavolin, Helka Likinen-Seppälä, Mustosen aviopari, Jorma Nurminen, Mirjam Suonio, Tellervo Tarvainen ja Anne-Mari Telsavaara. Näitten alla oli muutamia hypnologeja, Tomi Tiihonen, Aarne Jokela, Valto Melkko, Pasi Koivunen ja Jaakko Koivuja alimmaisena oli paperilla muutaman yhteyshenkilön nimi.

— Rita Castrén on parapsykologian voimahahmoja ja Lapin lääninlääkäri Rauni-Leena Luukanen tekee parhaillaan tutkimustyötä parapsykologisista ilmiöistä. Hän muun muassa pystyy irtaantumaan ruumiistaan niin halutessaan. Hiton rohkea nainen. Harvat lääkärit uskaltavat asettaa arvovaltaansa tällaiseen peliin. Ovat niin paskantärkeitä koko kaarti. Ja sitten siellä on erään hammaslääkärin nimi. Anja Remitz, hän on Parapsykologisen tutkimusseuran puheenjohtaja. Antanee apua tarvittaessa.

Timo Toivola katseli uneksivasti eteensä:

— Niin kuin näet, ihan arvovaltaista porukkaa. Jos ottaisit vähän tutkaillaksesi, ketä meidän kannattaisi haastatella.

— Lukijatutkimuksestahan sitten nähdään, mitä tehdään jatkossa, hän lisäsi. Se oli Erkille haaste.

Hän sopi meedio Svea Richnaun kanssa tapaamisesta ja ahmi ennen haastattelua kaikki saatavilla olevat teokset, joissa käsiteltiin henkimaailman asioita, yhteydenottoa vainajiin, selvänäköisyyttä ja jälleensyntymistä.

Haastattelun päätyttyä meedio piti pienessä kampaamossaan spiritualistisen istunnon. Siihen saapui kahdeksan osanottajaa. Meedio välitti tietoja näiden kuolleilta omaisilta, mainitsi jopa vainajien etunimiä. Istunnon jälkeen Erkki keskusteli paikalla olleiden kanssa, jolloin hänelle selvisi, ettei meedio tiennyt edes heidän nimiään. Hän ei ollut halunnut kuullakaan niitä ennen istuntoa. Kuitenkin meedio tuntui kaikissa viesteissään osuneen oikeaan. Osanottajat tunnistivat kaikki meedion näkemät henkiolennot hänen hämmästyttävän tarkkojen kuvaustensa perusteella.

Erkki yritti keksiä järjellistä