Sisulisä ja aavemaja

By Oskar Reponen

Jani on lahjakas juoksemista harrastava poika, jonka vapaa-aika kuluu paljolti treenatessa. Myös hyvä ystävä Henkka on viestijoukkueensa toiseksi nopein juoksija. Pian Jani ja Henkka saavat kuitenkin muutakin ajateltavaa kuin urheilun ja koulunkäynnin – heistä tulee nimittäin etsiviä! Käy nimittäin niin, että samaan urheiluryhmään kuuluva Mikko katoaa mystisesti. Mitä hänelle on voinut tapahtua? Jani ja Henkka päättävät selvittää mysteerin – etsiväkerho Sisulisän on aika ryhtyä hommiin!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726562415

Book preview

Selviselle

1. Luku

Jani tunsi keuhkojensa olevan halkeamaisillaan. Hän sulki puolittain silmänsä, joita oli jo vähän aikaa peittänyt ohut, kostea sumuverho, ja hän aisti hien valuvan ohuina noroina kasvojaan pitkin. Se ei ollut ihmekään, näyttihän eloho-peamittari tänään kahtakymmentäkahdeksaa varjossa ja Jani oli ollut hiestä märkä jo verryttelyn jälkeen. Häntä oksetti ja hänen kätensä ja jalkansa osoittivat puutumisen merkkejä kuten joskus aiemminkin, erikoisesti kolmensadan metrin loppusuoralla, jolloin maitohapot painoivat jaloissa ja juoksu tapahtui yksinomaan anaerobisesti. Eli hän oli jo alueella, jossa happivajaus alkoi vähentää vauhtia. Hän tiesi sen olevan tuttua myös tonnin juoksussa, vaikka anaerobista vaihetta pitäisi siirtää ja siirtää. Isä oli kertonut, että elimistöön kertyy pitkäaikaiskestävyyden osa-alueilla kuormitusvaiheessa eli kovavauhtisessa juoksussa happamia aineenvaihdunta-aineita eli maitohappoa, joka jäykisti juoksijoiden koivet loppusuoralla ja sai heidät nousemaan pystyyn. Monet melkein polkivat paikallaan, kun maitohapot kangistivat jalat ja kädet. Juuri sen estämiseksi isä oli pannut hänet juoksemaan harjoituksissa usein pitkiä, aerobisia lenkkejä hitaasti, hapenottokykyä parantavana keinona.

Mutta nyt oli leikki kaukana. Maaliin oli vielä kolmisensataa metriä ja hän oli yhä kolmantena, eikä loppukiristä kyllä tulisi mitään. Hän oli vetänyt liian kovaa puolessa välissä yrittäen pudottaa Samin ja Pertin ja nyt se kostautui. Maitohapot eivät olisi saaneet tulla näin aikaisin. Niin, hän oli äkkiä yrittänyt nykäisyä kahden kilometrin kohdalla, kilometriä ennen maalia, ja kiskonut täysillä parisataa metriä, mutta kundit olivat pysyneet kannoilla ja hän itse oli nyt simahtamaisil-laan. Pertti oli mustasta paidasta päätellen johdossa ja Sami puuskutti hänen niskaansa. Jani tiesi olevansa varmana kolmosena, mutta Pertti ja Sami olisivat seitsemän, kahdeksan metrin päässä, siis tavoittamattomissa. Ja lisäksi he olivat Jania nopeampia. Juuri siksi hän yrittikin äkkinykäyksellä ratkaista pelin, sillä hän tiesi häviävänsä molemmille kiritaistelussa. Niin oli käynyt aina. Ja sen vuoksi hänen olisi pakko päästä heistä eroon ennen loppusuoraa tai oikeastaan jo vähän aiemminkin. Varsinkin Samin viimeiset kaksisataa olivat karmeita. Pertin punaiset hiukset hulmahtelivat edellä ja Jania ottivat alituiset tappiot Pertille siksikin päähän, että hän oli Perttiä kai kymmenkunta senttiä, ehkä enemmänkin, pitempi, ja Pertin juoksu oli hänen mielestään melkoista töpötystä, mutta hyvin Pertti vain jaksoi tikittää lyhyillä koivillaan. Hän vilkaisi taakseen. Mikko Hy-vönenkin alkoi lähestyä häntä. Tämä ei kyllä pääsisi hänen ohitseen, sen Jani päätti. Hänen on jaksettava. Niin sähköttivät aivot ja yrittivät antaa käskyjä maitohappojen kangistamille jäsenille, jotka Janin hiukan ravisteltua käsiään, yllättäen alkoivatkin liikkua vikkelämmin. Vielä yksi nousu ja sitten kaarruttaisiinkin lyhyen alamäen jälkeen parinsadan metrin pituiselle loppusuoralle, jonka päässä olisi parin tukevan ja korkean kepin väliin pingotettu maalivaate. Siihen oli painettu suurilla, mustilla kirjaimilla MAALI. Ympärillä hääräili kymmeniä Hakunilan Visan toimitsijoita, palkattomia, järjestävän seuran työmyyriä, jotka uhrasivat kaiken vapaa-aikansa nappuloitten yleisurheilutoiminnalle ja jotka olivat aina valmiit saapumaan kisoihin kuin kisoihin ajanottajiksi, maalituomareiksi, lanaajiksi, hyppyjen valvojiksi, viestinvaihtoalueitten valvojiksi tai muuten vain neuvojiksi.

Tultiin ulos metsiköstä, edessä oli hyvin hoidetun nurmikon keskellä kulkeva kimmoisa, parin metrin levyinen polku. Vielä viimeinen ponnistus, sillä Mikko tuntui jo puuskuttavan vaarallisen lähellä, ja sitten irtosi Janilta pieni kirikin. Maalissa hän jäi hetkeksi nojaamaan polviinsa, kyyryssä seisten ja odotti hengityksensä tasaantumista. Se oli todella ottanut tiukille. Osittain se kyllä johtui siitäkin, että maastojuoksureitillä oli ollut paljon leppiä. Jani oli näet allerginen sekä koivuille että lepille, joten hän ei koskaan ollut parhaimmillaan ennen kuin ne olivat lopettaneet kukkimisen. Joskus kesäkuun puolivälistä lähtien hän pystyi jo juoksemaan ilman sumuttimia, Salbumolia ja pitkävaikutteista Lomudalia. Nekään eivät auttaneet kylliksi matkalla, joka kesti yli neljä minuuttia, niin oli eräs allergialääkäri sanonut. Mutta seura halusi hänet mukaan poimiakseen pisteitä, eikä Janikaan malttanut pysyä poissa kisoista. Hänen huohottaessaan ja yrittäessään saada hengitystä toimimaan normaalisti, tuli hänen mieleensä muistikuva eräästä kilpailusta, jossa muuan äiti oli mennyt paikalla olevan urheilulääkärin luo huolissaan:

– Herra Jumala, kun toi meidän Kari on ihan poikki, ettei sen sydän vaan pysähdy.

– Jos se pysähtyy, isketään se sitten nyrkillä taas käyntiin, vastasi urheilulääkäri, joka itse oli entinen Suomen mestari 800 metrin juoksussa. Hän vakuutti kaikille, ettei nappulaiässä olisi vaarallista juosta vaikka vintti pimeänä ja keuhkot suusta roikkuen viimeisiä satoja metrejä, sillä pikkulapset hiljentävät juoksuaan heti kun lähestyvät omaa riskirajaansa. Nappulat eivät siis yksinkertaisesti pystyisi ylittämään kykyjensä rajaa vaan hellittäisivät ennen sitä. Niin, se oli Lankisen Ekin mutsi, joka jutteli niin, muisteli Jani ja veti kuivunutta suutaan hymyyn.

Jani ei muistanut viimeisestä sadasta tai parista-sadasta metristä paljoakaan. Vain sen verran, että tuska ja kipu repivät hänen sisikuntaansa. Happivelassa juokseminen oli aina kidutusta, mutta kidutuskin oli kivaa kun tunsi sen vievän eteenpäin. Kun pystyi aina vain siirtämään tuota kivun-sietorajaa yhä kauemmaksi, niin, sillä tavalla se kulkisi aina vain paremmin. Ohimosuonet jyskyttivät vielä Janin päässä, eivätkä hänen viimeiset kilpailumetrinsä varmaankaan olleet kaunista katseltavaa. Hän tiesi juosseensa ihan pystyasennossa, irvistäneensä, kiskoneensa itseään eteenpäin, maa-livaatteen alle, enemmänkin tahdonvoimallaan kuin kunnollaan. Hän ehti vielä ajatella – itse asiassa ihminen pystyi näköjään muutamassa sekunnissa funtsimaan kymmeniä asioita – Pertin ja Samin menoa. Mahtoivatko he tosiaan juosta niin kevyesti loppuun asti kuin takaa aina näytti? Oli kurjaa, kun ei päässyt koskaan katsomaan edestä, miltä heidän naamataulunsa näyttivät maaliviivalla. Yleensä hänen ja Samin kaksintaistelut päättyivät juuri siihen, että pojat tulivat loppusuoran puoliväliin rinta rinnan, mutta sitten Sami sai vielä yhden uuden vaihteen päälle ja pystyi kiskomaan metrin, parin raon.

Mutta ei kauaa, Jani oli päättänyt.

Eivät aikuistenkaan maailmassa mestarit ole aina voittajia. Yhtäkkiä tulee päivä, jolloin osat vaihtuvat, jos vain on kysymys tasaveroisten kundien skaboista.

– Hienosti sä luudasit. Pronssi on kovaa valuuttaa täällä. Ota huomioon, että sun juoksussasi oli meesissa viisi, kuusi kundia, jotka kaikki mahtuvat ranking-listalle 20 parhaan joukkoon koko Suomessa… Kässääksä. Vedä nyt verkkarit päälles ja me verkkaan. Mä sanon sen sulle, ennenku sun faijas ehtii.

Henkka taputti Jania olkapäähän ja naurahti.

– Kyllä sä jonakin päivänä olet noitten edellä. Kun te olette noin tasaisia, niin eiks se ole suurten lukujen laki, että eräänä päivänä järjestys vaihtuu.

– Joo, ja Sami siis voittaa Pertin, Jani sanoi ironisesti, mutta naurahti itsekin puheilleen. Kyllä hän tiesi, mitä Henkka tarkoitti. Kun kyllin kauan häviää hyvin niukasti, niin kerran tulee päivä, jolloin voittaa reilusti. Eikä sitä tarttekaan aina voittaa. Edellisenä kesänä Jani oli kulkenut voitosta voittoon. Eihän Lasse Virenkään ollut mikään ihmemies paitsi olympialaisissa. Välivuosinahan sen välistä nitisti ukko kuin ukko. Jani ei suinkaan ollut masentunut tappioistaan, sillä isä oli vakuuttanut hänelle, ettei ole tärkeintä voittaa tässä iässä, vaan näyttää mihin pystyy joskus kaksikymppisenä. Tietysti on kiva pärjätä jo nuorena, mutta nuorilla huipuillakin on ongelmansa: joko menestyminen menee heidän päähänsä eivätkä he viitsi harjoitella kunnolla tai sitten heitä rääkätään liikaa ja joskus 18-19-vuotiaina heillä on katto edessä. He eivät pysty enää lisäämään harjoitustaan. He ovat ehkä olleet tuossa iässä peräti Euroopan mestareita, mutta sitten kehitys on pysähtynyt. Niin kuin Ari Paunosella, Jani muisteli. Ja nyt oli Mika Maaskolakin vaaravyöhykkeessä. Hänkin oli nuorten Euroopan mestari tonnivitosella niinkun Paunonen, eikä Mikakaan ole moneen vuoteen petrannut rekkojaan. Oli paljon muitakin, joista odotettiin maailman huippuja: Risto Ala-Korpi esimerkiksi. Olympiavoittajaehdokas vuotta ennen kisoja, mutta sitten täydellinen romahdus. Ja mikä vei Mona-Lisa Pursiaisen kunnon? Yhtenä vuonna sitkeän työn jälkeen maailman paras satasen juoksija, mutta jo seuraavana vain yksi monien joukossa. Sekä Risto Ala-Korpi, Ari Paunonen että Mona-Lisa Pursiainen eivät koskaan enää päässeet kansainväliselle huipulle käväistyään siellä yhtenä ainoana kesänä, muisteli Jani.

Isä oli jutellut paljon näistä hommista ja antanut Janin ymmärtää, että kehitys voi muutenkin pysähtyä – ja useimmiten niin käykin – joskus pariksi, kolmeksi vuodeksi, mutta sitten voi urheilija taas yhtäkkiä harpata pitkän loikan eteenpäin. Ei pidä vain antaa liian nopeasti periksi.

Vauhti-Veikkojen nuorisopäällikkö ja valmentaja Tuomo Rajala lähestyi Jania ja huikkasi jo parin metrin päästä:

– Hienostihan sä vedit. Vähän nopeutta vielä lisää… tonni menee kesällä 2.50 pintaan tai allekin.

Tuomo, pitkä, reilu ja loistofrendi, yhteisten leiri-iltojen vetämätön huuliveikko, joka vastasi seuran nappulatoiminnasta, puristi Janin kättä ja taputti häntä olalle.

Isä tuli myös paikalle hengästyneenä. Hän oli ollut metsässä puolen kilometrin päässä Jania kannustamassa, mutta nähnyt jo siinä vaiheessa selvän loppujärjestyksen. Mutta ei hän silti ollut pettynyt. Jani hävisi hyville kavereille, se oli pääasia. Tai oikeastaan pääasia oli se, että Jani teki parhaansa.

Isä kaappasi Janin syliinsä ja puristi häntä.

– Sä vedit ihan kivasti hän sanoi. – Ehkä matkalla tosin olisi pitänyt ottaa vähän pitempi nykäisy, koska sä olet sekä Perttiä että Samia hitaampi. Ne pitää saada tippumaan jo puoli kilsaa ennen maalia. Loppusuoralla niille ei voi toistaiseksi juuri kukaan mitään. Mutta jos pitää yllä tarpeeksi rajua matkavauhtia, menee kyllä hepulta kun hepulta loppukiri.