Pako

By Jorma Kurvinen

Eletään vuotta 1944. Paavo ja Matti ovat Lapin erämaahan pilkkimään lähteneet veljekset. 16-vuotias Paavo on veljeksistä vanhempi, Matti puolestaan on vasta 12-vuotias. Veljesten kalareissu keskeytyy kuitenkin yllättävällä tavalla, kun he kohtaavat erämaassa Inarin vankileiriltä karanneita saksalaisia sotilaita. Sotilaat haluavat päästä Ruotsin rajalle. Poikien on näytettävä heille tietä – henkensä uhalla.Jorma Kurvisen "Pako" on jännittävä nuortenromaani, joka perustuu tositapahtumiin. Se voitti Valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon vuonna 1982.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2020
• ISBN: 9788726425338

Book preview

kaksitoistavuotias.

1. Luku

– Joku pitää meitä silmällä.

Paavo kuuli Matin äänestä veljen jännittyneisyyden. Luultavasti siinä oli hiven pelkoakin.

Hän varoi vetämästä suutaan hymyyn. Ei ollut mitään syytä loukata poikaa. Niestajoen luusuassa olivat pelänneet isommatkin miehet kuin kaksitoistavuotias poikanen. Sitäpaitsi mikään Matissa ei viitannut karkuunlähtökauhuun. Päinvastoin: pojan ruskeat silmät tarkastelivat terävinä ja epäluuloisina Niestajärven toisella puolella kohoavaa vaarankuvetta etsien sieltä vastausta sisintä kalvavaan tunteeseen, että joku tarkkaili heitä.

Paavo itse oli kokenut saman tunteen monesti tällä paikalla. Ja pelännyt varmasti vielä monta kertaa enemmän kuin poika nyt. Hän oli ollut vasta kahdeksan vanha päästessään ensimmäisen kerran tänne isänsä ja Alpi-sedän kanssa. He olivat tavanneet puolimatkassa kahvistelutulilla poromiehiä, jotka olivat väittäneet karhun majailevan Niestajoen rudossa ja vaaran metsikössä. Hän oli kuunnellut korvat höröllä ukkojen vanhoja karhujuttuja ja ollut pelosta puolikuolleena, muttei ilennyt näyttää sitä miehille.

Äijät olivat kuitenkin aavistelleet sen ja kiusoitelleet tahallaan. Alpi-setä oli lupautunut kokeilemaan perillepäästyä vanhaa vihellyskonstia karhun houkuttelemiseksi järven rantaan. Heidän laskiessaan illalla verkkoja Alpi oli vihellellytkin niin pitkään, kun sai jokirudosta vastauksen.

Karhuleikki oli loppunut siihen. Heillä ei ollut ollut kirvestä kummempaa asetta mukanaan ja karhun vastaus oli miesten arvion mukaan kuulunut korkeintaan kilometrin päästä jokivarresta. Sen lähemmäksi peto ei ollut tullutkaan, mutta vielä yöllä kämpässäkin Paavo oli valvonut miesten kuorsatessa, ja pitänyt silmällä pienestä ikkunasta näkyvää vaaleaa kesäyön maisemaa kuvitellen joka hetki karhun ilmestyvän näkyviin.

Matti näytti nyt paljon rauhallisemmalta kuin hän silloin. Mutta pojan katse pysytteli luusuan rantamilla ja vaarankupeessa veljen odotellessa näpäystä jään alta, jossa heillä oli jo kahdessakin reiässä pilkit odottelemassa kalaa.

Reiänteko oli ollutkin vaivatonta: tarvitsi vain etsiä koivunrisulla merkityt vanhat reiät tuiskulumen alta ja hakata kolmen vuorokauden aikana kertyneen jääsohjon ja lumen läpi aukko ukkojen tekemiin reikiin. Isoisä oli neuvonut niitten paikan tarkasti.

Äijät olivat olleet täällä viikon päivät saamatta kalaa minkään vertaa, kyllästyneet sitten jatkuvaan tuuleen ja lumipyryyn ja hiihdelleet takaisin kylälle.

– Siellä on kuule joku.

Paavo keskeytti reiän aukaisemisen.

Matin äänessä oli varmuutta, joka esti vanhempaa veljeä vihjaamasta karhujuttuihin. Sen sijaan Paavo kysyi:

– Missä kohtaa?

– Suoraan ison pälvipaikan yläpuolella, vittikossa.

Paavo tiesi heti mitä kohtaa veli tarkoitti. Vaaran rinteessä oli puurajan tuntumassa pieni kurunpoikanen, joka oli yksi tämän puolen parhaita riekkopaikkoja. Hänellä oli ollut ansat tuolla viimeksi kuukausi sitten.

Jos joku halusi pitää silmällä Niestajärveä ja sen lähitienoota, tuolla oli paikka, josta sen saattoi tehdä itse kätkössä pysyen.

– Nosta katseesi rannalla olevasta kelosta ylöspäin, Matti tarkensi. – Parisataa metriä pälven yläpuolella suoraan hongasta ylöspäin on joku.

Paavo tarkensi linjan.

Rupesi olemaan kunniakysymys, että hänkin näkisi. Matti kuvitteli hänestä melko suuria erämiehenä.

Mutta oli siinä jokin aikaraja, jonka kuluessa piti nähdä tai olla näkemättä.

– Minä en saa sieltä mitään silmiini, Paavo tunnusti.

– Et sinä nyt voikaan… Odota vähän. No nyt!

Paavo näki.

Hangesta esiinpistävän vaivaiskoivutiheikön keskellä muutamien varpujen päät taipuivat vastakkaisiin suuntiin kuin joku painaisi niitä erilleen.

Paavo tunsi omassakin selkäpuolessaan kummallisia väreitä.

Miehet sanoivat, ettei karhu lähde pesästään ennen kuin vesi valuu siihen sisälle, mutta voisiko joku kontio vaikka täällä olleitten ukkojen häiritsemänä lähteä liikkeelle? Ja muutenkin jo tähän aikaan keväästä hyvinkin.

Jos se oli karhu, se olisi nälkäinen ja vihainen. Eikä heillä ollut minkäänlaista asetta matkassaan.

– Joko uskot?

– Näenhän minä omilla silmilläni.

Matin katse kääntyi häneen.

– Mikä se on?

Nyt olisi ollut mahtavaa osata sanoa se. Poika muistaisi sen koko ikänsä… Paavolla välähti muistikuvien virta kuin salaman leimahdus läpi ajatusten. Isän matkassa oli ollut aina niin varmaa, mentiin minne tahansa. Isä tiesi täältä kaiken.

Kipeä haikeudentunne sekoittui muistikuvien synnyttämiin ajatuksiin. Isä oli jossakin Kiestingin suunnalla rintamalla.

Paavo oikaisi itseään. Hän oli nyt pojalle isä. Äiti oli vielä pihamaalla heidän lähtiessään muistuttanut:

»Katot nyt sen perään, kun kerta otat matkaasi.»

Pääasia tässä tilanteessa kai oli, ettei menettänyt hermojaan. Jos se oli karhu tai mikä peto nyt tahansa, niin tulta se ainakin pelkäsi.

Paavo oli menettävinään kiinnostuksensa:

– Olkoon nyt mikä on… Luultavasti riekot pesmeltävät pensaikossa. Me pistetään niille huomenna sinne kymmenkunta ansaa. Minulla on lankavyyhti repussa.

Onnistuiko?

Onnistui. Paavo sai ääneensä sen verran saaliinhimoa, että Matti nielaisi riekkoajatuksen höyhenineen.

Muina miehinä Paavo kaivoi kirveen repusta.

– Tässä on turha palelluttaa näppejään, hän sanoi huolettomasti. – Pistetään tuohon ukkojen nuotiopaikalle tulet, niin saadaan lämmitellä koparoita onkimisen välillä.

Äijät olivat olleet liikkeellä poroilla. Ne olivat vejättäneet reessä jäälle puolikymmentä hongankappaletta. Lumen alta löytyi vähän potkimalla mahtavat nuotiopuut.

Paavo huomioi tuulen suunnan hakatessaan kiehislastuja pölkyn kupeesta. Se oli suoraan heistä kohti salaperäistä tarkkailijaa.

– Jos sulla tulee siinä kylmä, niin käy tuosta rantatörmästä muutama katajanoksa sytöksi. Kuivemmasta päästä.

Poika lähti heti. Saattoi olla, että se kaipasi vähän liikuntaa jännittämisen vastapainoksi.

Matti tuli sylillinen kuivia katajia kainalossaan.

– Hyvä, Paavo kehui. – Minä tykkään näitten antamasta hajusta. Me jätämme muutaman hyvän oksan tuonne kämpälle takkapuiksi.

Muutama oksa oli samaa kuin puolet katajista. Paavo työnsi ne repun läpän alle. Ja osan kiehisistä niille seuraksi, mukana pari kolme isompaa puunkappaletta. Tiukan paikan tullen he löisivät nuotion pystyyn yhdessä hetkessä missä kohti tahansa järveä, jos karhu lähtisi tulemaan tuolta.

Sillä tavalla he pääsisivätkin tästä kämpälle.

Paavo kyykistyi sytyttämään kasaamansa nuotionpohjan päälle ensimmäiset kiehiset. Ohuet lastut syttyivät heti ensi yrityksellä, samaten kuiva kataja. Nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä tulen syöttämisessä hitaasti, päreensuikale kerrallaan. Samalla saattoi pitää silmällä tiettyä paikkaa ylhäällä rinteessä.

– Hei, mulla on kiinni!

Veljen kiljaisu katkaisi Paavon ajatukset.

– Nosta ylös vaan.

– Nosta ite… Tämä on iso.

Paavokin totesi sen jo. Siima suorastaan soi ja kiersi reiän laitamia jonkun syöksyillessä raivokkaasti jään ällä.

– Se voi olla nelikiloinen hauki, Matti intoili.

– Ei ole… Kiloinen taimen tai harri se on. Hauki on laiskempi.

– Mitä minä teen?

Jos karhua ei olisi ollut, Paavo olisi nauranut veljen innolle ja kiusoitellut poikaa pikkuisen. Nyt ei naurattanut mikään.

– Pidä siima tiukalla ja keri sitä tasaisesti ylös.

– Entä jos se pääsee irti?

– Nousee jos nousee… Ota puukko jäälle, niin voit pistää sen jäänreunaa vasten kun saat pään näkyviin.

– Tuu sinä pistämään.

Paavo hymähti.

– Ite se kalamiehen pitää saada kalansa ylös, niin kellään ei ole siihen mitään sanomista.

– Minä näen sen jo, poika ilmoitti. – Iso harri.

Matti oli jo vetänyt puukon esiin. Poika kurottautui alas päin ja lävisti harrin heti kun pystyi tekemään sen kidusten alapuolelta.

– Hamarapuoli ylöspäin? Paavo tarkisti.

– Tietenkin. Tulee se täältä nyt.

Se oli komea kala. Purjeen kaltainen selkäevä oli kauniinpunainen, kun kala levitti sen pyyntimiesten nähtäväksi.

– Paljonko sanot?

Matin silmissä oli ylpeydensekaista odotusta.

– On se reilusti yli kilon, Paavo kehui. – Komeimmasta päästä Niestajärven harreja.

Poika loisti.

– Kun sais kuvan, niin lähetettäs isälle.

– Pannaan suolaan ja voipaperiin, niin sen pystyy lähettämään paketissa.

Matti hehkui.

– Luuletko niin?

– Miksei vois, Paavo tinkasi. – Lähetetäänhän sinne muutenkin sapuskaa… Isä voi sivaltaa tuosta pari palasta kavereilleenkin ja sanoa, että nuorempi poika se näitä kiskoo Niestajärvestä.

Matti piti kiirettä syötin korjaamisessa ja pilkin laskemisessa takaisin järveen.

Paavo lisäsi pari puunsuikaletta ja yhden katajanoksan nuotioon ja tuli veljen luo aukaisemaan kalan ja pudistamaan sen ennen kuin se jäätyisi.

Isä antaisi aivan varmasti arvoa tälle. Se ei ollut itse päässyt vielä milloinkaan Matin kanssa näin ylös jokilatvoille. Marraskuussa, kun isä oli viimeksi lomalla, se oli sanonut saunassa, heidän kylpiessään vielä kahdestaan Matin mentyä:

»Jos minulle sattuu siellä jotakin, niin vie sinä Mattia joelle ja neuvo vähän paikkoja sille…»

Täällä oli ottikiviä, joilta heidän sukunsa miehet olivat saaneet ne isoimmat kalat niin monen sukupolven ajan ettei kukaan osannut luetellakaan.

– Nyt siellä on toinen.

Tällä kertaa poika ei kysellyt neuvoja. Eikähän se ollut ensimmäistä kertaa kalan kanssa vastakkain. Täällä harrit olivat vaan kaksi kertaa niin isoja kuin kotijärvessä ja -joella.

Määrätietoisesti Matti piti siiman tiukilla. Antoi kuin vaiston neuvomana parikymmentä senttiä löysiäkin kalan rajuimmalla riuhtomahetkellä ja veti sen taas heti reijälle survomisen vähetessä.

– Nyt se on iso!

Poika tuskin kuuli hänen sanojaan työntäessään taitavasti puukon kalaan ja nostaessaan sillä tavalla yli kymmenen senttiä äskistä pitemmän harrin jään päälle.

– Mitä minä sanoin, Paavo ihasteli. – Selkäkin kuin sialla, vaikka on kevätkala.

Vasta kun kalat olivat vierekkäin, niistä tajusi isomman koon.

– Minkä verran toista kiloa?

Paavo arvioi.

– Ei kaukana puolestatoista… Tuon isommaksi harri ei enää kasva. Ainakaan näissä vesissä.

Matti saattoi kasvaa siinä itsekin pituutta kymmenen senttiä lisää. Poika katsoi häneen kasvot hehkuen.

– Ootko saanut itsekään isompaa?

Paavo oli ehtinyt jo esittää saman kysymyksen itselleen. Jossakin kolmannen kylkiluun korkeuksilla naputti jokin, jota olisi voinut kutsua vaikka kalakateudeksi, mutta hän ei ollut kuulevinaan.

– En usko saaneeni. Hyvä kun tämänkään kokoista… Tähän kun pistää sopivasti suolaa, se on passelisti syötävää tullessaan Kiestinkiin. Ne joutuu palottelemaan sen penkillä.

Matin katse kääntyi kalasta häneen.

– Miten niin?

– Niillä ei ole korsussa niin pitkää pöytää, että saisivat tämän suoraksi.

Pojan naamalle kohosi hymy.

Kalakateus häipyi sinne mistä oli tullutkin. Paavo oli koko ikänsä rakastanut veljen hymyä. Siinä oli kummallisesti jotakin samanlaista kuin kylmänä kesäpäivänä pilvien raosta ilmestyvässä auringossa: kaikkialla oli yhdessä hetkessä valoisampaa ja lämpimämpää.

Mauri-enolla oli ollut samanlainen hymy. Ja se oli muutenkin muistuttanut Mattia. Vanhat sanoivat että ne olivat poikasina ihan samannäköisiäkin. Mauri oli semmoinen, että hänen tullessaan taloon kaikki huolet häipyivät sieltä.

– Ne pelkäävät Mauria enemmän kuin Mauri niitä, isä oli sanonut joskus kun he olivat puhuneet enosta.

Mauri