Sano minua isäksi

By Jorma Kurvinen

Kun Veikko Nurminen lähtee aamulla mersulla töihin, kotirouvana viihtyvä vaimo jää kotiin. Pariskunnan elämä on kuin kiiltokuvaa: on kaunis talo ja edustavat lapset. Kiiltokuvaelämään tulee kuitenkin yllättäen särö, ja Nurminen joutuu kyseenalaistamaan oman elämänsä ja tekemänsä valinnat. Onko kaikki sittenkään niin hyvin? Miksi lapset ja vaimo tuntuvat loppujen lopuksi niin etäisiltä? Mikä elämässä on tärkeää: menestyminen vai merkitykselliset ihmissuhteet? Jorma Kurvisen "Sano minua isäksi" on koskettava 1970-luvulle sijoittuva romaani. Kurvinen on kertonut romaanin olevan hänelle itselleen läheisin teos kymmenistä hänen kirjoittamistaan kirjoista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726425178

Book preview

www.egmont.com

I

Naisen ääni puhelimessa muuttui kärsimättömäksi. Hän oli jo tehnyt melkoisen työn saadakseen Veikko Nurmisen vastaamaan.

— Ettekö te tiedä milloin teidän poikanne on syntynyt? Veikko kirosi itseään ja yritti selvittää ajatuksiaan. Ne olivat vielä tuon seinän toisella puolella, tämän puhelun keskeyttämässä kokouksessa.

Tiesikö hän milloin Pauli oli syntynyt? Tottakai hän tiesi, kun sai vaan sen nyt päähänsä.

— Oletteko te tämän pojan isä vai ette? nainen kysyi lopunkin kärsivällisyytensä menettäen. Hänen äänensä pysyi silti viileänä. Äskeinen kireyskin tuntui jo kadonneen. — Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt aivan väärää henkilöä tärkeässä kokouksessa.

— Jos te toistaisitte minulle mitä aluksi sanoitte, Veikko pakotti itsensä pyytämään. — Pojan tuntomerkit.

Nainen huokasi.

— Ikä noin kahdeksantoista vuotta. Vaalea hiukan kihara tukka. Siniset silmät. Pituus yli sataseitsemänkymmentä senttiä, ehkä sataseitsemänkymmentäviisi. Siniset housut, mokkapusero jossa karvakaulus.

Tuntomerkit tulivat nyt nopeasti, niin kuin nainen olisi painanut ne prässillä kuulokkeeseen. Välillä hän joutui vetämään henkeä.

Ne sopivat Pauliin, Veikko ajatteli.

— Mistä päättelette että hän olisi minun poikani, hän kuitenkin kysyi.

— Minä sanon nyt tuntomerkit loppuun, nainen huomautti. — Pojalla on pieni arpi leuassaan vasemmalla puolella, samoin vasemman käden etusormessa.

— Joo, se on Pauli, Veikko sanoi. — Mailan jälki leuassa ja puukonhaava sormessa.

— Hänellä oli taskussaan kirje jonka lähettäjä on Annamari, nainen sanoi. — Ranteessa hänellä on ketju jonka laatassa päivämäärä 4.2.-55.

— Se on hänen syntymäpäivänsä, Veikko muisti. — Mitä hänelle on tapahtunut?

— Teidän on parasta tulla tänne, hoitaja sanoi. — Hän on joko kaatunut tai sitten häntä on lyöty.

— Eikö hän itse osaa sanoa sitä?

Jo kysyessään Veikko tajusi typeryytensä. Olisihan Pauli silloin tiennyt sanoa senkin kuka oli.

— Hän on siis tajuton, Veikko sanoi kiireesti.

— Oikeastaan ei enää. Pikemminkin vähän sekava. Teidän on parasta puhua hänestä tohtorin kanssa, kun tulette tänne.

— Voitte kai te sen sanoa, onko hän pahasti loukkaantunut.

Hoitaja epäröi. Sanoi sitten:

— Ulkoista on vain pari pientä jälkeä, mutta lääkärit tutkivat parhaillaan onko hän saanut aivotärähdyksen tai jotakin muuta sisäistä.

Veikko huokasi.

— No minä tulen.

Laskettuaan kuulokkeen Veikko muisti ettei ollut kiittänyt ilmoituksesta eikä kysynyt mistä ne sairaalassa loppujen lopulta tiesivät soittaa hänelle. No, ne olivat sivuseikkoja.

Tämä tapaus sotki muuten pahasti kaiken. Heillä oli rakennusliikkeen vastaavien mestareitten kokous parasta aikaa meneillään. Hänen oli määrä selvittää toissapäiväisen Helsingin matkan tuloksia. Veikko oli nähnyt tyytymättömyyden Eero Tikkasen, yhtiön toimitusjohtajan, silmissä äsken joutuessaan poistumaan puhelimeen.

Näin mitätön asia voisi vaikuttaa Eeroon. Se oli joskus täysin arvaamaton. Veikko tiesi sen, hän oli ollut rakennusliikkeen palveluksessa viisitoista vuotta. Se oli muuttanut nimeäänkin pari kertaa sinä aikana, mutta ollut tosiasiassa aina sama yhtiö. Eero oli luottanut häneen, mikä oli rakennusneuvokselta melko poikkeuksellista. Veikosta oli tehty konttoripäällikkö jo kymmenen vuotta sitten ja hänellä oli eniten vaikutusvaltaa toimitusjohtajaan. Mutta Eero Tikkanen saattoi panna tärkeänkin miehen kävelemään, jos sattui sille tuulelle. Hän saattaisi ratkaista myöskin kysymyksen talousjohtajasta yhden tällaisen keskeytyneen kokouksen perusteella. Ottaa jonkun miehen yhtiön ulkopuolelta. Tai jättää uusimatta koko organisaation.

Veikko tuli huoneestaan käytävään. Keskustyttö punotti, Veikko oli tullut sanoneeksi pari kovaa sanaa kokouksen häiritsemisestä.

— Minä sanoin niille, että konttoripäällikköä ei saa häiritä, mutta ne sanoivat että tämä on sairaalasta ja asia on tärkeä, tyttö sanoi.

Veikko kuittasi asian käden heilautuksellä. Hänen ajatuksissaan kävivät jo seuraavien päivien järjestelyt. Vaimo ja tytär olivat Muhoksella, valmistelemassa appiukon seitsenkymmenvuotispäiviä. Ne olisivat pyhänä. Hänellä tulisi kulkua autolla edes ja takaisin. Pauli olisi totisesti tehnyt palveluksen pysymällä tämän päivän kotona, niin ettei ollut kaatuilemassa liukkailla kaduilla.

Entä jos poika oli pahasti loukkaantunut?

Ajatus sai Veikon pysähtymään kokoushuoneen oven eteen käytävällä. Jos se oli iskenyt päänsä niin että aivot olivat vaurioituneet.

Se olisi paljon loppu.

Nopeat kuvat menivät Veikon silmien editse. Hän näki Paulin leikkipuiston kiikussa kolmi—nelivuotiaana. Poika oli rohkein kaikista ja piti lujasti kiinni. Viisivuotiaana se hyppäsi kiikusta vauhdissa. Pisimmälle, vaikka siinä oli mukana isojakin poikia. Niihin aikoihin se luisteli paremmin kuin yksikään kulmakunnan nappuloista. Veikko oli opettanut jo monena talvena.

Paulilla oli mahdollisuus kaikkeen siihen, mihin hänellä ei ollut ollut. Se oli nyt Norssissa seitsemännellä. Ei enää yhtä hyvillä papereilla kuin nuorempana, mutta se korjaantuisi kyllä. Poika saisi lukea rauhassa. Veikko oli jo huolehtinut hänen taloudestaan. Kun Pauli menisi joskus nuorena diplomi-insinöörinä tai arkkitehtina naimisiin, hänellä olisi kolmen huoneen ja keittiön velaton asunto valmiina.

Saattaisiko sellainen tulevaisuus sortua yhteen kaatumiseen jonkun leipänsä makaamalla hankkivan talonmiehen liukkaaksi jättämällä kadulla.

Veikko avasi oven ja meni ilmoittamaan, että hänen piti lähteä. Toiset ymmärsivät tietenkin, kun hän sanoi syyn. Jotkut tiedustelivat Paulin vointia. Siihenhän Veikko ei osannut sanoa mitään. Hän kiinnitti huomiota Eeroon.

— Toivottavasti siinä ei ole käynyt sen pahemmin, toimitusjohtaja sanoi hitaasti. Mutta hänen äänenpainostaan Veikko luki: — Toivottavasti kenenkään yksityisasiat eivät sekoita yhtiön neuvottelutilaisuutta tärkeinä kokouspäivinä.

Eerolla ei ollut poikaa josta hän olisi odottanut kaiken sen vastaanottajaa, minkä oli kyennyt käsillään ja aivoillaan saamaan aikaan.

Vasta ulkona, avatessaan autonsa ovea, Veikko tuli ajatelleeksi että ehkä ei hänellä itselläänkään. Hänhän ei tiennyt miten pahasti Paulille oli käynyt.

Poika ei ollut mikään kaunis näky maatessaan tutkimuspöydällä. Hänen kasvonsa olivat veressä, oikea poskipää turvoksissa ja otsa verinaarmuilla. Villapuseron rintamuksessa näkyi oksennusjälkiä.

Lääkäri huomasi Veikon ilmeen.

— Ei tässä mitään varsinaista hätää ole, mies sanoi. — Pulssi on liki normaali. Rintakehä tuntuu eheältä. Kipureagoinnit ovat normaalit.

Tohtori tutki sormin Paulin kasvoja.

— Veri tulee tuosta haavasta. Se puhdistuu siinä samalla pikkuisen. Oksentelu on aivan tavallista, kun on täräyttänyt päänsä.

Veikko kuunteli poikansa hengitystä. Eivätkö huuletkin näyttäneet sinisiltä.

— Saako hän kunnolla ilmaa?

— Tuo rohina ei ole vaarallista, lääkäri sanoi tutkien raajojen refleksejä. — Mutta meille olisi paljon apua siitä, jos tietäisimme mitä hänelle todella tapahtui. Lyötiinkö häntä jollakin vai oliko se pelkkä kaatuminen.

Lääkäri palasi tutkimuksissaan jo kolmannen kerran Paulin silmiin. Hän näytti kiinnostuneelta niiden mustuaisista.

— Minusta ne näyttävät samankokoisilta, hän sanoi hoitajattarelle, joka pyyhki veren potilaan kasvoista ja laittoi pientä sidettä haavan päälle, — Osaatteko te sanoa mitä hän mahtoi olla tekemässä loukkaantuessaan. Mihin aikaan hänen koulupäivänsä päättyi?

Veikko ei edes yrittänyt miettiä.

— Minulla ei ole aavistustakaan hänen lukujärjestyksestään.

— Minä menen Joukon kanssa, Pauli sanoi äkkiä melko selvällä äänellä.

Lääkäri katsahti Veikkoon.

Hän saattoi vain pudistaa päätään.

— Minä en tunne poikani tovereita nimeltä.

Tohtori tuskin kuuli hänen vastaustaan. Hän puhui potilaalleen:

— Mene vaan. Otetaan ihan rauhallisesti, Pauli. Miltä olo tuntuu?

Poika vastasi jotakin aivan sekavaa.

Veikkoa paleli.

Hän kosketti tohtoria käsivarteen.

— Luuletteko että … onko mahdollista että tämä on vaikuttanut hänen aivoihinsa?

Lääkäri nousi asennostaan potilaan ääreltä.

— Kuka tahansa puhuu sekavia täräytettyään päänsä, hän sanoi. — Minä en usko että mitään pahempaa on tapahtunut.

Mies kumartui vielä liikuttelemaan varovaisesti Paulin päätä. Hän tutki sormillaan pojan niskaa, seurasi tämän kasvojen ilmeitä.

— Tässä vaiheessa nimittäisin tätä kohtalaiseksi aivotärähdykseksi, hän sanoi kääntyen jälleen Veikkoon päin. — Mutta olisi todellakin avuksi, jos saisitte selville mitä pojalle on tapahtunut. Hänen kätensä eivät oikein puhu kaatumisteorian puolesta.

Veikko ei tajunnut.

— Kuvitelkaa itseänne kaatumassa niin että loukkaatte tuolla tavalla kasvonne, lääkäri sanoi. — Menette nenällenne. Miten reagoitte käsillänne?

— Ojennan ne vastaan.

— Juuri niin, lääkäri vahvisti. — Pojallanne ei ollut käsineitä käsissään. Ne niin kuin lakkikin löytyivät poliisin mukaan siitä paikalta.

— Poliisin mukaan?

— Tottakai poliisi tutkii tällaista tapausta. Hälytyskin tuli tietääkseni heidän kauttaan, lääkäri sanoi. — Katsokaapa näitä kämmeniä ja ranteita!

Tohtori käänsi Paulin kämmenet näkyviin kuin käsittelisi mallinukkea. Ne olivat aivan tavalliset yhdeksäntoistavuotiaan koulupojan kämmenet.

— Ei naarmuakaan, ei edes ranteissa, lääkäri sanoi. — Veikkaisin että häntä on lyöty tuohon poskeen. Takaraivossa tuntuu pieni kuhmu. Hän on lyönyt päänsä kaatuessaan selälleen katuun. Voihan selälleen toki liukastuakin, mutta tuskin näin …

Veikko tunsi kämmentensä hikoavan.

— Entä jos se on tapahtunut siten eikä ole tavallinen kaatuminen. Onko silloin mahdollista, että hän on saanut päähänsä jonkin pahemman vamman.

— Sanoin jo, ettei vaikuta sellaiselta, lääkäri kiersi kysymyksen. — Mutta yrittäkää selvittää mitä on tapahtunut.

Poliisit odottivat aulassa. Toinen oli jollakin tavalla tuttukin. Ostanut kai joskus heidän rakentamastaan, talosta asunnon. Hän toimi puhemiehenä.

— Päivää, konttoripäällikkö. Miten siellä jakseltiin?

— Ei kai siinä nyt aivan hullusti tainnut käydä. Oletteko tekään selvillä mitä pojalle oikein tapahtui?

— Emme. Sitä tässä oltaisiinkin selvittelemässä. Me lähdimme liikkeelle silloin, kun yksi taksi ilmoitti, että nuorimies makaa kadulla Kipparintien ja Kapteenintien kulmassa. Ambulanssi tuli yhtä aikaa ja poika nostettiin siihen. Kukaan kulmauksessa töllistelevistä lapsista ei tiennyt mitä siinä oli tapahtunut.

Veikko yritti saada mielikuvan paikasta.

— Oliko siinä liukasta, hän kysyi kulmausta muistellen.

— Oli kai siinä jonkin verran, poliisi sanoi. — Mutta tavallisesti nuo nuoret miehet eivät kaadu noin pahasti. Niillä pelaavat refleksit sen verran nopeasti.

— Paulikaan ei yleensä ole mikään köntys, Veikko sanoi.

Poliisi ajatteli samaa kuin hänkin:

— Siinä sanoi yhden lähitalon emäntä, kun me käytiin nyt vielä uudestaan paikalla, että niihin aikoihin oli joku nuorimies juossut heidän ohitseen siitä kulmasta poispäin. Mutta hänkään ei muistanut mitään tuntomerkkejä. Oliko teidän poikanne tulossa suoraan koulusta vai oliko hän oleskellut jossakin kaupungilla?

Veikko katsahti miehiin.

— Ei aavistustakaan. Sitä pitää kysyä koululta. Tai katson kotona Paulin lukujärjestyksestä. Kai sillä jossakin siellä on sellainen. Vaimoni ja tyttäreni ovat appelassa Muhoksella eikä sinne ole puhelinta. He kyllä tietäisivät.

Konstaapeli harkitsi tilannetta.

— Entä joku poikanne tovereista, asuuko ketään tuolla päin. He ehkä tietäisivät onko pojallanne jotakuta vihamiestä. Tai heidän porukallaan jotakin toista sakkia, jonka kanssa he ottavat yhteen. Sellaista saattaa olla lähialueitten pojilla.

Se puhui samaa kuin lääkärikin. Lukujärjestys ja toverit. Veikko tunsi itsensä loppuun saakka väsyneeksi. Kun hän palaisi tästä firmaan, hän joutuisi keskelle kokousta, selvittelemään niitä Helsingin asioita.

— Minä en tiedä mitään pojastani, Veikko sanoi äkkiä värittömästi. — En ole tiennyt enää vuosiin.

Poliisit katsoivat häneen pitkään. Katsokoot! Hänen pitäisi ennättää vielä ennen iltaa ajaa mutka Muhoksella, selvittelemässä tätä asiaa. Ja sitten yhdeksäksi Arinaan. Eerolla oli jokin meno ja Veikon oli määrä toimia isäntänä. Yhtiö tarjoaisi vastaaville mestareilleen illan ruokineen ja juomineen.

— Te saatte parhaiten tietoja, kun ajatte sinne meidän nurkille ja kysytte siinä naapuripihojen pojilta.

Poliisi kirjoitti ylös Veikon antaman osoitteen. Ja sen, mitä hänkin tiesi sentään sanoa. Poika oli seitsemännellä Norssissa. Millä rinnakkaisluokalla, Veikko ei tiennyt. Eikä kuka oli luokanvalvoja.

— Soittakaa Anttilalle. Hän on rehtori. Kyllä kai se niitten papereista löytyy. Tytär on siellä kans, kuudennella.

Veikko oli jättänyt takkinsa aulan vaatesäilöön. Hän ojensi numerolapun tytölle konemaisesti ja pukeutui ajatuksissaan. Irrottautuminen sairaalan tutkimuspöydän näkymästä ei käynyt aivan hetkessä.

Mitä minä tunsin poikaa kohtaan? Vai tunsinko mitään. Millainen isä minä oikein olen.

Isä!

Hän maisteli sanaa kävellessään portaat alas ensimmäiseen kerrokseen ja siellä käytävästä ulos. Sairaalaa sivusi ylhäällä pylväiden varaan rakennettu