Siniviiva

By Jorma Kurvinen

Jääkiekon maailma osaa olla julma – ja sen on saanut huomata jääkiekkojoukkue Karhut, joka on vaarassa pudota liigasta. Mutta mistä apu tilanteeseen? Seuran johtajilla on useita strategioita: he aikovat palkata uuden valmentajan ja heillä on suunnitelmissa saada eräs NHL:ssä pelannut pelaaja takaisin Suomeen. Mutta onko tämäkään tarpeeksi pelastamaan syöksykierteessä olevia Karhuja?"Siniviiva" on Jorma Kurvisen jääkiekkomaailmaan sijoittuva romaani, joka raottaa verhoja ankaran urheilulajin arkeen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726425246

Book preview

www.egmont.com

Ennen joulua

Oliko portieri aavistelevinaan jotakin? Ojan olemuksessa oli tietomiestä, kun hän toivotteli minut tervetulleeksi ja jäi odottamaan, että saan takin päältäni.

– Välillä kotikaupungissakin, ettei pääse kokonaan unohtumaan, bodari sanoi meidänkeskisesti ojentaessaan lapun. – Kerttula odottelee alhaalla. Loosipöydässä.

Veikkasi se jotakin. Kerttulan olisi kannattanut pitää suunsa kiinni. Antaa tämän olla sattumaa. Ei menisi iltaan ennen kuin Kahakka kuulisi tästä tapaamisesta. Kaikki eivät älyäisi pysyä hiljaa. Eivätkä haluaisikaan.

Oja katsoi pitelemänsä takin yli.

– Et taida muistaa? Minäkin pelasin yhden talven sinun valmennuksessasi. Olikohan E-junnuissa.

– Mutta lopetit?

Portieri taivutti alahuultaan.

– Paini veti siinä vaiheessa. Ja minähän kokeilin vähän kaikkea.

Muistin minä sen. Ojasta olisi tullut pelimieskin. Mutta sillä ei ollut malttia istua odottelemassa, kun ei saanut pelata.

– Rauta nousee nykyisin, minä kiittelin.

– No joo, omiksi tarpeiksi.

Se oli vaatimattomasti sanottu sen luokan voimanostajalta. Mutta minäkään en jäänyt kinastelemaan siitä. Riitti kun Oja näki, että seurataan tässä välimatkasta huolimatta vanhan kotikaupungin urheiluelämää.

Kerttula heilautti kättään loosipöydästä ja nousi tervehtimään.

– Hienoa, että pääsit tulemaan.

– Oli muitakin asioita sopivasti, minä valehtelin.

Kerttula vilkaisi kelloonsa.

– Miten sinulla on aikaa, Vesa?

Nyt piti olla tarkkana. Jos menen sanomaan, että vaikka koko loppupäivä, niin ne kuvittelivat minun hehkuvan innosta päästä valmentamaan niitten putoamiskierteessä olevaa joukkuetta.

– Pari tuntia, olin laskevinani. – Tiukalle ottaen kaksi ja puoli.

– No hyvä, tilataan sapuskat ja mennään sitten asiaan. Kerttula-yhtymä tarjoaa.

Minkä verran lienee joutunut tarjoamaan Karhujen puolesta. Vahingokseen nämä häntäpään seurojen johtomiehet hommia hoitelivat. Mutta yhtymä kai tuotti hyvin. Vuosia sitten Kerttulalla oli tapana sanoa, että minkä kone tuo, sen vene vie. Ne ostelivat kalliita veneitä ja maksoivat suolaisia venepaikkahintoja Välimerellä. Mutta saihan sitä mennäkin, kun tuli tarpeeksi.

Tarjoilija otti tilauksen ja toi oluet.

Kerttula pyyhki suutaan.

– Hyvää se riivattu on. Mutta ensi vuoden puolella on pakko lopettaa. Satakolme kiloa.

Sen kyllä näki. Siihen aikaan, kun me molemmat pelasimme, paino pysyi likempänä kahdeksaakymmentä. Mutta siitä oli kauan.

– Oletko sinä seurannut Karhujen pelejä?

– Jonkin verran.

En sano, että neljä viimeisintä peliä videolta hyvinkin tarkkaan sen jälkeen, kun Kerttula oli soittanut ja ehdottanut tapaamista. Minullakin on omat kanavani.

Kerttulan vasen silmä räpsytti.

– Niin kuin sanottu, jotakin meidän on tehtävä.

Jos Kerttula odotti, että minä rupean kritisoimaan Kahakkaa, niin se on erehdys. Eikä tämä näillä tähän pääty. Jos minun kanssani syntyy kaupat nyt, niin joskus keväällä tai ensi talvena Kerttula istuu tässä jonkun toisen kanssa ja kyselee mielipiteitä minusta.

– Sotajärvi pelauttaa liian hienosti, Kerttula joutui itse perustelemaan.

Se on niillä niin pitkällä, että Kahakka on jo Sotajärvi. Se sen oikea nimi on. Muunnos oli Kahakkalampi. Ja lopulta pelkkä Kahakka, niillä, jotka aikoivat toimia yhdessä hänen kanssaan. Nämä eivät aikoneet.

– Joukkue ei pääse sisälle hänen peliajatukseensa, Kerttula jatkoi. – Nuoria, innokkaita kavereita, joista löytyy latausta, kun valmentaja sanoo selkeästi mitä tehdään. Ja muutama kokenut pelimies muodostaa ykkösviisikon. Huhtaniemen veljekset. Heka Seppälä ja Jone Kivelä. Määtän Lare.

– Huhtaniemen veljekset?

Kerttulan ilme kirkastui. Todennäköisesti hänen tarkoituksensa oli herättää minun uteliaisuuteni.

– Jenkki tulee vahvistukseksi heti ensi vuoden alusta. Olisi jo täällä, mutta on sairastellut.

– Missä pelikunnossa hän on?

– Meidän tietojemme mukaan hyvässä.

Yritin palauttaa mieleeni milloin viimeksi olen kuullut Jenkistä.

Poika on parempi pelaaja kuin veljensä. Tai oli. NHL:ssä ei kuitenkaan tullut uraa. Kyllästyttyään farmijoukkueen kahinointeihin Jenkki hankkiutui lukemaan johonkin yliopistoon ja pelasi muistaakseni sen joukkueessa.

Kerttula vahvisti minun muistikuvani.

– Vieläpä hyvällä menestyksellä. Ja on hoitanut opintonsa. Sillä on jokin alemman tason paperi taskussaan.

Minun ajatukseni pysyivät kaukalossa.

– Mutta pelivireestä ei ole varmuutta?

– Minä en ole ollut katsomassa hänen pelejään. Mutta velimies täällä vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. Huhtaniemen veljekset niin kuin koko joukkuekin ovat lujasti sinun hankkimisesi takana.

– Entä Kahakka? Tietääkö hän mitä hänen selkänsä takana puuhaillaan?

– Aavistelee varmasti. Hän saa sopimuksen mukaista palkkaa kevääseen saakka. Ikävä kyllä.

– Toisin sanoen ei tiedä.

– Emme me häneltä tähän lupaa kysy.

Kaksi tarjoilijaa toi ruuat.

– Entä Raappana?

– Tämä ei kuulu kakkosvalmentajalle… Ole hyvä, kastiketta! Ja toiset oluet, neiti.

Kastike oli hyvää. Samoin mustaherukkahyytelö, jota tarjoillaan riekolle liukastukseksi.

Palasin vielä kakkosvalmentajaan.

– Miksi valinta ei voi olla Raappana?

– Yksi virhe talvessa riittää meillekin. Olisi pitänyt päätyä heti sinuun… Raappanasta ei ole kakkoseksikaan, kun puhutaan suoraan. Veljeilee muutamien vanhojen pelimiesten kanssa, ei minkäänlaista auktoriteettia. Osa pelaajista vaatii hänen erottamistaankin.

Vilkaisin lähimpiin naapuripöytiin. Jos joku kuulee, leviää juttu, että siellä se Keskitalon Vesa haukkuu valmentajakavereitaan Kerttulan Veikon kanssa.

– Toisin sanoen Karhuissa neuvottelee vanhojen pelaajien klikki ohi valmentajien seuran johdon kanssa. Eikä nuorempaakaan sakkia saada järjestykseen.

Veikon ilme tiukkeni.

– Eikö se riipu valmentajista? Eikä sinun tarvitse tehdä vastentahtoista päätöstä. Tämä on vain alustava yhteydenotto.

– Juuri niin. Ja sinähän se soitit, en minä… Vilpittömästi sanoen teillä on se tilanne, että parhaat miehet on myyty kilpailijoille, jäljellä ovat raakit ja poikaset.

Saattoi olla yksioikoisesti sanottu. Oli niissä pelimiehiäkin. Mutta tämä valmentajan syytteleminen riitti meikäläiselle.

Kerttula kävi mielessään omat ajatuksenjuoksunsa, mitä olivatkin. Söimme tovin ääneti ennen kuin hän sanoi:

– Syitä voisi tietenkin pohtia vaikka koko loppuviikon, mutta tilanne on nyt mikä on. Koko johto näkee yksimielisesti tärkeäksi saada sinut remmiin. Me pysymme kyllä tällä materiaalilla sarjassa, kun oikea mies johtaa peliä. Varsinkin sen jälkeen, kun Jenkki on mukana. Oletko sinä nähnyt Igorin pelaavan?

– Olen. Ruskivahvistus on pelimies. Hänen nimensäkö on todellakin Lents?

– On. Venäjän saksalaisia. Luultavasti kirjoitettu alun perin Lenz, mutta perhe on kehittänyt siitä ristiriidattomamman version. Kun poika tottuu taas vähitellen pelaamaan ilman tapuja sinulla on hänessä melkoinen vahvistus.

– Minun tuloni ei ole aivan yksinkertainen asia.

– Me olemme jo sopineet teidän firman kanssa asioista. Laksolan itsensä.

– Sillä tavalla. Minun tietämättäni! Suoraan vaan Helsinkiin ja pääjohtajalle.

– Konkurssiinhan me tietenkin ollaan seura ajamassa, mutta sen verran meistä tiukan tullen on apua, että tiedetään kenelle milloinkin pitää soitella, jos halutaan asioitten lähtevän liikkeelle. Me on oltu Laksolan kanssa kerran kahden viikon reissulla Meksikossa.

– Ja mitä te Laksolan kanssa sovitte minusta?

– Ei mitään kiinnilyödysti. Kaikki riippuu vielä Kouvolan pelistä. Jos se hävitään, Sotajärvi on käyttänyt eväänsä loppuun. Mutta kuunteles tätä!

Kerttula kaivoi taskustaan lehtiön, josta rupesi latomaan lukuja. Päivämääriä ja kelloaikoja, markkoja, kilometrejä…

Kuunnellessani esitystä rupesin tajuamaan miksi ne olivat päätyneet minuun. Tuo sopimus olisi edullinen ennen kaikkea Karhuille. Tekisin kahta työtä likipitäin yhdellä palkalla.

Nooh, ehkä sekin oli liioittelua. Tarjottiin siinä yhtä sun toista etuakin. Mutta se ei estänyt minua arvioimasta ääneen:

– Toisin sanoen te olette laskeneet rahanne ja päätyneet minuun: minä olen saatavilla nopeasti enkä tule maksamaan teille juuri mitään.

Kerttula ei ruvennut kaunistelemaan.

– Se on sinun tulkintasi. Minä lausun sen toisin: meillä on varsin vähän rahaa käytettävissä ja sen vuoksi se on kohdistettava parhaaseen mahdolliseen mieheen, joka sillä on saatavissa. En minä ole sinua miksikään Tihonoviksi väittänytkään… Kerttulan leuka liikahti oikealle jonkinlaisen hymyn merkkinä… Mutta niin paljon hullu pelimies sinä olet, että et pysty vastustamaan tätä tarjousta, kun minä soitan sinulle, jos Kouvolassa tulee takkiin.

Kerttula tunsi minut liian pitkältä ajalta. Ja liian hyvin. Olimme pelanneet yhdessä pikkupojista saakka ja Veikko tiesi mitä kaukalo merkitsi minulle.

Vihasin itseäni ylpeydenpuutteeni vuoksi. Minullahan olisi nyt mahdollisuus nauraa tarjoukselle ja sanoa, että oli muita suunnitelmia. Mutta päinvastoin olen luultavasti jo antanut mielessäni myöntävän vastauksen. Tajusin sanovani ääneen:

– Lähdetään sitten siitä, että jos minä tulen, niin minä en rupea kumartamaan ketään. En pelaajaklikkejä enkä johtokuntaa.

Kerttula ojensi kätensä pöydän yli.

– Tuota asennetta meillä kaivataankin!

Minä kuvittelin, että me puristimme kättä toimintaperiaatteen vahvistukseksi. Kerttula löi todennäköisesti kaupat lukkoon. Ainakin minä sain myöhään illalla reissusta palattuani kotikaupungista puhelinsoiton, jossa serkkuni kertoi kuulleensa, että Kahakka on saanut kenkää ja minä tulen puolentoista viikon kuluttua valmentamaan Karhuja.

Vasta pitkän aikaa puhelun päättymisen jälkeen tulin ajatelleeksi, että Kouvolan peli oli vain neuvottelujippo. Jossittelullaan Kerttula sai minut kuumaksi ja hyväksymään tarjouksen siihen kunnolla paneutumatta.

Minä olisin tietenkin vielä voinut niuhottaa yksityiskohdista ja markoista ennen kuin menin pistämään nimen sopimuksen alle.

Kerttula tajusi asian.

– Jos tulee mahdollisuus, niin me ollaan yhtä suurpiirteisiä myöhemmin, kun katsotaan yhdessä asioita. Rahasta ennätetään puhua sitten, kun saadaan ensin pelipuoli kuntoon.

He näkivät jonon kapakan edustalla heti kulmasta kääntyessään. Huhtaniemi huomasi keulilla kävelevän serkkunsa askelten hidastuvan.

– Entinen malli vaan, Mikko!

Huhtaniemi ei edes muistanut milloin he olisivat seisseet täällä jonossa.

Tutut portierit päästivät heidät kylmästi jonon ohitse. Luultavasti melkoisen vittuilun hinnalla joskus. Nytkin jonosta huudeltiin jotakin.

Kuin selitykseksi portieri sanoi kovalla äänellä:

– Ruottalaisen Reksalta terveisiä! Soitteli Amerikasta varttitunti sitten ja kyseli teitä. Sanoi kuulleensa Väinöltä, että Jenkki on tulossa meille.

Huhtaniemi analysoi mielessään yhtä aikaa kahta asiaa. Kyllä velipoika oli tulossa, kun se tiedettiin Amerikassakin. Mummille Esa oli soittanut ja sanonut ehtivänsä vielä jouluksi. Mutta äidillä oli kuulo huonontunut viime aikoina eivätkä he olleet ihan varmoja, että mummi oli ymmärtänyt oikein.

Toisekseen Huhtaniemen korvaan jäi soimaan tuo »meille». Se tuntui kipeänkin hyvältä. Kiekko-Karhut -65 oli kaupunkilaisten oma seura. Liigajoukkueen ilot ja surut elettiin yhdessä. Jonon ohituksissa konjunktuurit näkyivät aina herkimmin. Hyvän pelijakson aikana ei kuulunut minkäänlaista louskutusta.

Heillä oli pöytä odottamassa. Samanlaisilla järjestelyillä kuin nämä ohituksetkin.

Tarjoilijalle riitti kädenliike. Tyttö laski sormillaan ja näytti kahdeksaa. Huhtaniemi kuittasi.

– Niin mitä sinä kerroit Larelle autostasi, Mikko? Tomi Kaskela kyseli. – Minä en oikein kuullut.

Harkitsiko Mikko hetken vastaamistaan? Huhtaniemenkään mielestä Tomi ei ollut laskenut kahteen kertaan tämän hetkistä sijoittumistaan, vaikka olikin nuoremman polven paras hyökkääjä. Toiset olivat kymmenkunta vuotta vanhempia pelimiehiä. Mikko Ruotsista saakka käymässä. Tässä olisi ollut ihan tarpeeksi sakkia keskenäänkin.

– Peilit ja tuulilasinpyyhkimet. Lisävalot.

– Niin kuin Venäjällä, Määtän Lare selvensi.

Igor ei ollut paikalla. Eikä välittänyt vaikka olisi ollutkin.

– Viety? Huhtaniemi varmisti.

– Ainakin revitty Volvosta, Määtän Lare vastasi Mikon puolesta.

– Ihan vaan piruuttaan, serkkupoika itse veikkasi. – Sama juttu kuin vuosi sitten joululomalla. Kukaan ei saa parkkipaikalla nousta esiin.

– Ei kukaan entinen asukas ainakaan, Jone Kivelä vahvisti. – Minä en veisi hopeanväristä seitsemänsataakuusikymppistä sinne edes keskipäivällä.

Jone oli asunut lapsuudessaan samoilla nurkilla kuin Mikkokin. Mikään ei ollut muuttunut miksikään.

– Eipähän tee mieli takaisin, Mikko kuittasi.

– Tarjoa jutun selvittelystä pikkupojille satanen, Tomi Kaskela laski. – Ei mene tuntia kauempaa, kun saat pistää turpaan tekijää.

– Ja seuraavana jouluna autosi saa rauhan, joku lisäsi.

– Nyrkki on ainoa informaatiomuoto, joka siellä menee perille, Jone Kivelä vahvisti.

– Minä olen seuraavana jouluna Malmössä, serkkupoika yllätti. – Me aiomme asettua Riitan kanssa sinne.

Huhtaniemi höristeli korviaan. Tarjoilijan saapuminen aiheutti hälinää, mutta heidän otettuaan laseistaan saattoi jo muistuttaa:

– Sieltä ovat pojat yleensä palailemassa Suomeen emäntien vaatimuksesta. Kahdessa vuodessa on kuulemma pari liikaa.

Toisetkin kääntyivät katsomaan Mikkoon.

– Riitta haluaa jäädä. Me olemme ostaneet omakotitalon. Omenapuita kasvavalta rinteeltä meren rannasta. Remonttia pitää tehdä aika tavalla, mutta eihän se minulle vierasta ole. Ja Riitan velipojat ovat kavereina.

Tähän asti ihan realistista. Serkkupoika oli ammatiltaan peltiseppä ja hitsaaja. Oikein kätevä käsistään. Niin kuin lankomiehensäkin.

– Sinä aiot jatkaa Ruotsissa? Kake Tuulonen kysyi suoraan. Eikä edes hiljentänyt ääntään, vaikka baaritiskille oli vain kolmisen metriä. Huhtaniemi tunsi sieltä ainakin kolme lehtimiestä.

Mutta ei Mikkokaan supattanut vastatessaan:

– Minä en jatka enää missään. Meikäläinen täyttää ensi vuonna kolmekymmentäkaksi. Tämä olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta sitten.

Kake ei kommentoinut. Hän oli täyttänyt jo toukokuussa kolmekymmentäkaksi. Eikä se niin pitkän ajan perästä olisi heillä toisillakaan edessä, jotakin Tomi Kaskelaa lukuun ottamatta.

– Jonakin päivänähän se on tehtävä joka tapauksessa, Mikko perusteli. – Halusi miten kiihkeästi tahansa pelata.

Huhtaniemi otti pitkän ryypyn lasistaan. Onneksi Paula ei ollut paikalla.

Vaimo halusi, että hän lopettaisi pelaamisen.

– Ja leipä on tiedossa? Kake Tuulonen muistutti.

– Pitäisi olla. Me perustetaan lankomiesten kanssa kiinteistönhuoltofirma. Tai paremminkin laajennetaan sellaista. Minä olen ollut siinä mukana muutamalla kruunulla tähänkin asti.

– Semmoisella pärjäisi täälläkin, Heka Seppälä arvioi. – Talonmiehiä ei enää ole ja pieni yritys hoitaa hurjan määrän taloja.

– On me laskettu pärjäävämme. Toinen lankomiehistä on sähköteknikko ja toinen putkiasentaja. Pystytään kolmestaan tekemään melkeinpä millaiset huoltotyöt tahansa. Ainoa, että siinä on pyhien aikaan kiinni, kun pitää olla päivystys. Mutta me vuorotellaan.

– Ja omassa firmassa saa automenot ja sellaiset verovähennyksiin, Mara Nieminen laski. – Se on pitkä penni.

– Ruotsin verottaja on melko pikkumainen nykyisin, Mikko jarrutteli.

Huhtaniemi antoi katseensa kiertää miesten kasvoilla. Kukaan ei jatkaisi tästä aiheesta, jos serkkupoika älysi lopettaa. Kukin pohti nämä omassa mielessään. Jos siinäkään. Hän itse ainakin työnsi ratkaisun vuoden parin päähän.

Tuntui se sen verran ilkeältä. Siinä menisi kaikki tähänastinen. Lapsuus ja nuoruus. Paras aika miehuutta. Kaikki se, jolle he olivat eläneet. Hän ainakin. Ja heidän viisikkonsa. Kaikki muu mitä tuli pelin ulkopuolelta, oli eräänlaista lisuketta.

Hän oli erehtynyt aivan äskettäin sanomaan sen vaimollekin. Paula oli ollut lähdössä hoitotieteilijöitten pikkujouluun, jo turkki yllään sovitellut hattua päähänsä.

Vaimo kääntyi peilin ääressä hänen suuntaansa.

»Kaikki muu? Niinkö?»

Huhtaniemi ei ollut ruvennut perumaankaan.

»Kaikki muu.»

»Sillä tavalla!»

Huhtaniemi oli turkin tarjottuaan palannut jo olohuoneeseen ja istahtanut sohvalle. Paula tuli hänen eteensä.

»Lisukkeenne, Sir!»

Turkki tipahti lattialle.

Vaimolla oli vartaloamyötäilevä pitkä puku, joka oli napitettu kaulaan saakka. Paulan sormet, huolellisesti hoidetut ja sirot, avasivat ylimmän napin. Sitten seuraavan. Ja seuraavan…

»Paula, helkkari! Sinä myöhästyt pikkujoulusta. Ja minä squashista.»

Hän oli sopinut pelaamisesta Seppälän Hekan kanssa. Heillä olisi vapaailta kummallakin Paulan kanssa. Jari oli viety mummolaan.

Paulan korviin saakka hänen sanansa eivät kantaneet. Viimeinen nappi avautui Huhtaniemen arvion mukaan paljon navan alapuolelta. Sitten Paulan olkapää työntyi ulos puvusta. Ja toinenkin.

»Oletteko rastinut kaikki lisukkeenne, Sir? Paistetut sipulit. Pikkelsin. Karpalohillon…»

Puku solahti lattialle turkin viereen. Huhtaniemi tajusi jälleen kerran vaimon reisien kapeuden ja polvien kauniin muodon Paulan nostaessa mustien sukkien ja sirojen mokkasaappaiden verhoamat jalkansa pukumytyn keskeltä. Vaimolla oli röyhelöinen musta korsetti.

»Béarnaisekastike vai à la Bretagne? Tulevatko ranskalaiset vai uuniperuna?»

Se pikkujoulu jäi vaimolta viettämättä. Heka oli tuntia myöhemmin soittanut hallilta kolmesti. Mutta he antoivat puhelimen päristä. Löytäisi se sieltä jonkun pelikaverin.

– Huhta, hei!

Hän hätkähti ajatuksistaan syyllisenä. Onneksi niitä ei voinut lukea.

– Hä?

– Älä ota kuule enää! joku neuvoi.

– Sinähän nukut, toinen syytti.

– Joopa joo… No mitä?

Tuulosen Kake näytti epäuskoiselta.

– Sinä et kuullut mitä Mikko sanoi?

Huhtaniemi katsoi serkkuunsa. Tämä kallisti päätään.

– Älkää jätkät viittikö! Kai te itse tämän tiedätte.

– Ei muuten tiedetä, Kake torjui. – Milloinka meille on mitään kerrottu?

– Tämä ei ole mikään urheilu- vaan salaseura, Tomi Kaskela määritteli.

Poika oli oikeassa, mutta ei osannut arvioida vuoroaan. Eikä lopettaa ajoissa.

– Mutta me saamme syyttää siitä itseämme.

Huhtaniemi oli varma, että toistenkin korvissa tuo kuului: »Te saatte syyttää siitä itseänne!». Mutta poika vaan jatkoi:

– Perkele jos harjoituksissa sammuu valot koko hallista, niin Karhut vaan jatkavat luistelemista. Kukaan ei uskalla kysyä kenen käskystä sammutettiin valot ja miksi.

Tuokin piti luultavasti paikkansa. Mutta väärän miehen sanomana.

Poika oli kai ottanut saunalla liikaa. Tätä tuli pitkän kuivan syksyn jälkeen liian nopeasti. Tai pojalle ensimmäistä kertaa koko elämässä.

– No sanokaa kuka meistäkin uskaltaa pimeyden keskeltä kysyä mitään! Ei kukaan. Siellähän voi seistä Kerttula jossakin kuuntelemassa. Menee henkilökohtaiset pinnarahat.

Hiljaisuuden jatkuessa Huhtaniemi rupesi pelkäämään, että Tomi Kaskela möläyttää vielä jotakin.

– Puhutaan näistä joskus selvin päin, Tomi.

– Milloin muka? Poika yritti nauruntapaista. – Ei kuulkaa milloinkaan. Vai oletteko te joskus puhuneet? Mitä?

Joku kohotti tuoppia.

– Ettei mene ihan hautajaisiksi!

Jokainen joi. Hetken epäröityään Tomi Kaskelakin.

Huhtaniemi palasi serkkunsa puheisiin.

– Niin mitä Mikko sanoi minun torkkuessani?

– Kahakka saa kenkää! Heka Seppälä ilmoitti.

Tätä oli voinut odottaakin. Tämä oli nyt Kerttulan ratkaisu. Toinen samalle syksylle.

– Ei käy sääliksi, Lare Määttä ilmoitti. – Kahakka sotkeutui omiin hienoihin kuvioihinsa.

Huhtaniemi ei ollut toista mieltä. Sotajärvi itse olisi luultavasti