Toinen kausi

By Jorma Kurvinen

Eletään 1980-lukua. Paula Ervasti on kokenut kansanedustaja, joka on yllättäen saanut eduskuntaan tuttavan vuosien takaa. Hellevi Autere on Ervastin lapsuudenkaveri, joka on nyt noussut Arkadianmäelle varasijalta. Paula ei kuitenkaan ole ihan varma, mikä hänen ja Hellevin suhde oikein on. Voiko politiikassa olla ystäviä vai ovatko kaikki ihmiset mahdollisia vihollisia?"Toinen kausi" on Jorma Kurvisen poliittinen romaani vuodelta 1987.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726425116

Book preview

Kekkonen

Kahvit oli katettu kansanedustajan työhuoneen karulle pöydälle. Paula näki miten Anneli Ovaskan katse käväisi tarjottimella. Siinä oli kolme kinkkusämpylää ja kolme leivosta. Mutta vain kaksi kuppia.

— Joku toinen kerta, kiitos!

— Äkkiä tähän yksi kuppi lisää saadaan. Hellevi tulee ihan kohta.

Ilme Anneli Ovaskan kasvoilla ei paljastanut mitään. Mutta hän torjui päättäväisesti:

— Teillä on kahdenkeskistä puhuttavaa. Ja minä join ihan vasta … Sano sinä Juhantalolle, että minä voin myöhästyä hiukan!

— Me viihdytetään niitä hetki alkuun.

Annelin käsi nousi ovenkahvalle.

— Budjettiin ei missään tapauksessa saada sellaisia määrärahoja. Lähetystö voisi yhtä hyvin palata suoraan asemalta takaisin … Ja onko edes viisasta nostattaa ennen vaaleja sellaista asiaa esiin?

Paula oli miettinyt sitä itsekin. Toivottomaan asiaan takertumalla saattoi saada sen omaksi ristikseen. Niin kuin Leppänen työttömyyden. Anneli Ovaska osasi laskea mihin kannatti sekaantua ja mihin ei.

— Se on syntynyt kentällä vastapainoksi eläkeläispuolueintoilijoitten vouhotuksille.

Paula jätti sanomatta, että eipä Annelikaan uskaltanut jäädä pois lähetystön tapaamisesta, vaikka joutui järjestelemään sen vuoksi muita menojaan.

Annelin katse palasi kahvikuppeihin.

Paula pelkäsi, että hän ottaa sittenkin kutsun vastaan. Mutta Anneli sanoi sen sijaan:

— Te olette vanhoja ystäviä Hellevin kanssa?

Olivatko he?

— Me olemme lapsuustovereita. Käyty ensimmäiset neljä luokkaa kansakoulua yhdessä. Mutta me muutimme sitten kaupunkiin ja väliin jäi vuosia, joitten aikana minä ja Hellevi emme edes kuulleet toisistamme.

Annelin kasvoilta paistoi epäilys. Tai mitä tuo nyt oli?

— Kukapa täällä on kenenkään ystävä … Annelin kasvoilla oleva hymy lievitti sanoja. — Mutta sinä olet autellut Helleviä kovasti alkuun.

Ei tarpeeksikaan, Paula ajatteli. Vain sen, mikä oli välttämätöntä varamiehen paikalta yhtäkkiä nykäistylle ensikertalaiselle. Eikä Hellevi ollut ollut pahemmin neuvoja kyselemässäkään.

Paulassa nousi uhma, Anneli oli joskus seitsemän vuotta sitten, Paulan aloittaessa eduskunnassa, vaikuttanut häneen liiankin voimakkaasti. Ollut tartuttamaisillaan kyynisyytensä häneenkin.

— Minulla täällä on moniakin hyviä ystäviä. Yli puoluerajojen.

— Niinpä niin … Anneli painoi ovenkahvan alas. — Minä olin viikko sitten ystävä Hellevin kanssa maakunnassa. Hän tuli kertoneeksi sinun kuntahistorioistasi ja ne kiinnostivat ihmisiä kovasti.

Anneli työnsi oven auki, nyykäytti päätään ja meni.

Oliko se tullut kertomaan tuon vai nostivatko kahvikupit asian esiin?

Ei tämä Paulalle mikään uutinen ollut. Tästä hän oli lapsuustoverilleen aikonut puhuakin. Yksi heidän työryhmänsä jäsenistä oli soittanut Hellevin puheista. Ne nostattivat turhanaikaisen kadehtimisen taas pintaan. Kuntahistorioitten tekemistä sopi yrittää kateellistenkin. Se oli kohtuullista bisnestä vain sille, joka todella hallitsi homman. Osasi valita oikein kohteen. Ja työryhmän. Tasapainoinen, vauras kunta, josta poliittiset intohimot puuttuivat tai jossa ne olivat niin selväpiirteisiä, että niihin oli jouduttu tottumaan. Aikaaviepä kenttätyö parille innokkaalle loppusuoran opiskelijalle, jotka saattoivat käyttää sen hyväkseen, ja kirjoitustyö jollekin rutinoituneelle urakoitsijalle. Mukaan vain ihmisiä, joitten omat periaatteet ja näkemykset eivät sotkeneet tilaajien odotuksia. Sellainen tehokas ryhmä synnytti sivuhomminaan pitäjänhistorian vauhdilla, joka ei kuluttanut ainakaan sen vetäjältä hiukkaakaan eduskuntatyön vaatimaa aikaa, vihjailkoon Hellevi mitä tahansa.

Paula jarrutteli ajatusjuoksuaan. Oli turha kiihdyttää itseään jonninjoutavalla asialla. Tärkeintä oli auttaa Hellevi oikeille raiteille. He voisivat olla pitkäänkin työtovereita, jos Hellevi selviytyisi yli kynnyksen nyt näissä vaaleissa.

Suoruus oli ainoa järkevä keino Hellevin suhteen. Jos lapsuustoveri aikoi vakavissaan jatkaa politiikassa, se oli opittava viimeistään nyt, tällä ranskalaisvisiitillä eduskunnassa.

Hellevissä oli ollut määrätynlaisia taipumuksia jo lapsuusvuosina. Hän oli valmis juoksemaan puolivälistä pihaa avaamaan porttia opettajalle. Ja hän paljasti jälki-istunnossa kuka oli särkenyt ulkorakennuksen ikkunan, jos syyllinen itse ei ilmoittautunut. Se tapahtui kaikkien kuullen luokassa, mutta ilmeisesti Hellevissä oli taipumus puhua myös takanapäin. Vai oliko se puhjennut vasta aikuisena?

Ihminen saattoi puhua toisista takanapäin monestakin syystä. Joku omaa epävarmuuttaan, kuvitellen että nostaa itseään, kun pääsee laskemaan toisen osakkeita. Toinen pahansuopuuttaan, ilman mitään muita tarkoitusperiä. Politiikassa moni vain briljeerasi »salaisilla» tiedoillaan. Oli mukava antaa kuva siitä, että tässä hallittiin kyllä taustat ja esiripun takaiset kuviot.

Hellevi oli saattanut hölöttää silkkaa ajattelemattomuuttaan. Ne eivät ilmeisestikään olleet osanneet järjestää perheensä taloutta ja olivat yhä nelissäkymmenissä tiukilla. Sellaiseen jatkuvaan puristukseen varmasti väsyi ja paineet purkautuivat hienoisena toisten kadehtimisena, jonka ei tarvinnut merkitä sen enempää — kun sen osasi pitää omana tietonaan.

Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Hellevi joutui kiinni puheistaan.

Ovelle kopautettiin. Ja Hellevi avasi sen saman tien, Paulan kehotuksen kanssa yhtä aikaa.

— Anteeksi, minä olen myöhässä! Jäin tuolla suustani kiinni Eevan kanssa.

Kuuskoski-Vikatmaa oli Paulan tietämän mukaan käymässä Turussa. Mutta ehkäpä hän oli käsittänyt väärin.

— Ole hyvä ja istu, minä kaadan kahvia.

Hellevi istuutui.

Paulan oli pakko tunnustaa, että vanha lapsuustoveri näytti hehkeältä. Ei miltään missiltä eikä kaksikymmentäkesäiseltä, mutta naiselta, joka on kypsymässä kauneimmaksi itsekseen ja alitajuisesti vaistoaa sen. Ainakaan mitään kovan elämän merkkejä ei ollut näkyvissä. Hellevi ei ollut antanut itsensä repsahtaa. Painoa juuri sopivasti. Iho terveenvärinen. Hiukset huolitellut. Eikä hänessä kuitenkaan ollut mitään mankeloitua hyvin säilyneen naisen leimaa.

Hellevillä ei ollut ollut mitenkään helppoa. Nuoruus oli kulunut tilapäisissä työpaikoissa. Niissä mitä ne sielläpäin olivat. Keittiöapulaisena baarissa. Autonpesijänä huoltoasemalla. Kampaamon harjoittelijana. Kirkonkylän koululla siivoojana. Vasta aikuisiässä, naimisissa ollessaan, Hellevi oli käynyt iltaoppikoulun ja kauppaopiston ylioppilasluokan. Merkonomi, kahden lapsen äiti ja velkaisen kuorma-autoilijan vaimo Hellevi oli ollut, kun Paula oli tavannut hänet muutaman kerran poliittisissa riennoissa, Turun ja Lappeenrannan puoluekokouksissa ja jossakin muualla.

Niistä tapaamisista Paulalle oli jäänyt Hellevistä reilu kuva. Mutta kävikö nyt paine varamiehen paikan vakinaistamisesta niin kovaksi, että se muutti ihmisen? Hellevin omat äänet olivat kaikilla kerroilla jääneet muutaman kymmenen taakse. Hänellä olisi nyt mahdollisuus. Mutta ei millä keinolla tahansa …

— Ole hyvä! Leivokset ja kinkkusarvet ovat Stellasta.

— Näyttävätkin herkullisilta.

Aavistiko Hellevi hänen asiansa? Jokin kahvivieraassa juorusi varuillaanolosta. He eivät vierailleet toistensa työhuoneissa turhan vuoksi.

Oikeastaan he eivät tienneet toisistaan yhtään mitään, eivät toistensa nykyisyydestä, Paula tajusi hätkähtäen. Kahdeksan kuukautta he olivat olleet samassa talossa, mutta eivät olleet vaihtaneet ainoaakaan todella henkilökohtaista sanaa, pintapuhetta syvempää. Jonkinlainen hetkellinen ilontunne, jonka hän oli kokenut Hellevin tullessa, oli laimentunut merkillisesti jo ensimmäisinä viikkoina. Hellevi oli ymmärtänyt väärin hänen jarruttelunsa työhuoneen suhteen. Siinä ei ollut ollut mitään henkilökohtaista, mutta Hellevi ei tajunnut talon nokkimisjärjestystä. Pari päivää Ahti Pekkalan entistä huonetta emännöityään hän oli joutunut luopumaan siitä.

Ja minäkin olin vahingoniloinen, Paula syytti itseään. Tai ainakin huvittunut. Totta kai Hellevi vaistosi sen.

Paula myönsi että hänen hilpeytensä oli ollut alamittaista. Mutta jokin Hellevin naarmuuntumattomassa itsevarmuudessa oli ärsyttänyt. Siinä oli ollut jotakin samaa kuin joskus pikkutyttönä kansakoulussa, kun Hellevin kirkas kova nauru tervehti toisten vääriä vastauksia. Luokan ja koko koulun priimus oli tiennyt oikeat vastaukset.

He olivat ensi viikkojen jälkeenkin jääneet etäisiksi. Hellevi ehkä varoi joutumista toisten johdateltavaksi. Hänellä oli vuosi aikaa näkyä ja ilmeisesti hän oli päättänyt käyttää sen hyväkseen.

Paula maistoi kinkkusarvea. Asian oikeutuksesta huolimatta ei ollut helppo aloittaa. Hän ei ollut lainkaan varma miten Hellevi kestäisi suoraa puhetta. Ja miten ymmärtäisi sen. Mutta nythän se nähtäisiin.

— Paula, mitä sinä tiedät ylihuomisesta lähetystöstä?

Hellevi yllätti. Paula oli liiaksi ajatuksissaan. Hellevi tulkitsi sen omalla tavallaan.

— Vai eikö sinuakaan ole pyydetty sitä vastaanottamaan?

Puhelin soi.

Soittaja oli Aila-sisko.

— Oletkos sinä saanut korttia äidiltä?

Se oli sisaren tyyli aloittaa puhelut. Sävykin oli hyökkäävä.

— En, mutta se on voinut tulla asunnolle. Tai kotiin.

— Ja sinä olet selvillä mistä sen pitäisi tulla! Niinkö?

Paula yritti muistella.

— Eikö se ollut Agadirista? Vai?

Sisko ei vastannut.

— Kai se kortissa on sanottu, Paula hämmästeli.

— Millä rahalla se muori kuvittelee matkustavansa? Kaksi kolme kertaa vuodessa. Jos ei neljästikin.

Se nyt oli liioittelua. Mutta Paula ei takertunut siihen.

— Kai hyvää praktiikkaa ikänsä hoitaneella hammaslääkärillä on varaa matkustellakin. Ja metsänhoitajan leskellä. Mitä se sitä paitsi sinulle ja minulle kuuluu?

Hellevi seurasi kiinnostuneena ja kuuli varmasti jokaisen Ailankin sanan. Mutta lapsuustoveruudessa oli ainakin se hyvä puoli ettei tarvinnut vetää minkäänlaista roolia. Jokainen tiesi toistensa lähtökohdat ja luonteenkin.

Aila veti henkeä.

— Tuota me olemme pelänneetkin Riston kanssa, sisar kiihtyi. — Sinulla ei ole minkäänlaista tajua rahasta. Kai Jaakko kuitenkin seuraa siellä muoria sen verran, ettei se hävitä koko omaisuutta taivaan tuuliin! Vai seuraako?

— Minulla on kuule tässä vieras parasta aikaa. Jos minä soitan sinulle myöhemmin …

Hellevi näytti sormellaan ovea.

— Minä voin mennä vähäksi aikaa asioilleni ja tulla takaisin.

Paula torjui kädenliikkeellä vieraansa supinat.

— Mutta voin minä nyt tässä sanoa sen, että Ristolle ainakaan äidin asiat eivät kai kuulu. Vai oletteko te menneet uudestaan naimisiin?

Hänen ekonomi-sisarensa oli eronnut autokoulunomistajamiehestään jo joskus neljä viisi vuotta sitten.

— On siellä kysymys meidän lastemme perinnöistä, Aila hiiltyi. — Mitä sinä sanot, jos muori säästyy niillä matkoillaan johonkin huijariin ja menettää kaiken? Sinäkö hänet otat sen jälkeen elätettäväksesi? Minä en ainakaan.

Paula huokasi.

— Sen verran lakia kai kauppakorkeassakin luettiin, että sinä tajuat äidin hallitsevan itseään ja omaisuuttaan. Hän ei ole holhouksen alainen eikä tarpeessa sen enempää kuin tyttärensäkään ja tekee omaisuudelleen ihan mitä itse haluaa. Mutta puhutaan tästä joku toinen kerta pitemmästä. Nyt me täällä rupeamme kahvinjuontiin. Hei!

Saattoi olla, että Ailalta jäi oma heinsä sanomatta, kun Paula jo sulki puhelimen. Mutta tykätköön huonoa.

Hellevi piteli kädessään pöydällä ollutta Frankfurtin karttaa.

— Milloin te matkustatte?

Se oli Euroopan neuvoston matkoja. Inger Hirvelä, Seppo Tikka, Martti Tiuri ja hän.

— Ensin tiistaina Frankfurtiin ja sieltä torstaina Kölniin ja Bonniin.

Hellevi tuijotti häneen.

— Sunnuntaina Kölnistä takaisin, Paula luetteli.

— Sinä olet ollut melko usein ulkomailla.

Paula oli kiinnostuvinaan kinkkusarvesta ja kahvista.

— Juo ihmeessä, tämähän jäähtyy!

Hänellä ei ollut mitään halua ruveta selittämään matkojen perusteita vielä omalle ryhmätoverilleenkin. Kai parlamentin jäsenten tarvitsi tutustua vaihtoehtoihin ja saada uusia näkökulmia siinä kuin jonkun liikeyrityksen myyntimiesten. Jonkun sitä paitsi Bonniin oli mentävä.

— Keskustellaan tästä aiheesta joskus sitten kun sinäkin olet ollut muutaman vuoden valtiopäivillä ja tehnyt pari matkaa itsekin.

— Minä tarkoitin ihan muuta.

Paula odotti.

— Mitä Jaakko sanoo niistä matkoista?

Se olikin sitä.

Paula olisi voinut ottaa yliolkaisen asenteen. Sanoa, että tällä tasolla oltiin sentään tuollaisen yläpuolella. Mutta sekään ei ollut totta.

— Minä en ole antanut Jaakolle aihetta mustasukkaisuuteen.

Hellevi kohautti kulmiaan.

— Tässä työssä joutuu asumaan Helsingissä ja matkustamaan niin kotimaassa kuin muuallakin, Paula piti kiinni kannastaan. — Aviomiehet ja -vaimot saavat luvan hyväksyä sen. Mutta minä olen tehnyt kaiken voitavani selvän pelin hyväksi. Meidän Mikko olisi saanut Teekkarikylästä asunnon, mutta asuu minun kanssani täällä Töölöntullinkadulla. Missään iltakalaaseissa minä en viivy kymmentä pitempään. Edes pieneen flirttiin en rupea kenenkään kanssa. Jos tämä ei riitä Jaakolle, hän saa minun puolestani olla niin mustankipeä kuin haluaa. Lisää kahvia! Tämä on kuumempaakin täällä termospullossa.

— Kiitos, mielellään.

Hellevi oli syönyt kolmanneksen leivoksestaan, kun sanoi:

— Erkki ei olisi halunnut minun lähtevän ollenkaan politiikkaan … Eikä ainakaan Helsinkiin.

— Minä lähdin Jaakon yllytyksestä.

Paula jätti sanomatta, että se oli ollut alun alkuun pienoinen vitsi. Järjestöjen tilaisuuksiin tarvittiin aina joskus akateemista hohtoa. Juhlapuheisiin kaivattiin yhtä paljon naisen ääntä kuin tieteellistä näkökulmaa. Hän itse taas teki nimeään tunnetuksi tutkijana. Monet kuntahistoriatilaukset olivat tuon ajan kontaktien tulosta. Mutta Jaakko oli yllyttänyt häntä vastaamaan myöntävästi, kun pari perusjärjestöä tiedusteli hänen halukkuuttaan ehdokkaaksi.

Hellevillä saattoi olla hankalaakin. Koulutetun naisen ja rasvanahkaisen duunarin avioliitto ei ollut muutenkaan niitä helpoimpia. Mutta Paulalla ei ollut mitään halua kuulla enempää Hellevin perheongelmista. Hän oli nähnyt yliopistolla tarpeeksi läheltä mihin toistensa salaisuuksiin vihkiytymiset veivät ihmisiä, joille olisi hyvin riittänyt asiallinen työkaveruus. Ensin oltiin yhteisessä ruoka- ja saunaporukassa ja sitten riitaannuttiin niin ettei edes tervehditty.

— Sinä puhuit jostakin lähetystöstä juuri kun Aila soitti, hän muistutti nopeasti. — Todennäköisesti samasta mistä Anneli Ovaskakin käväisi kertomassa. Perheenäitien eläketurva tai jotakin semmoista. Ja miehet asialla!

Hellevi laski leivoslusikkansa takaisin vadille. Hänen silmänsä näyttivät hetken ajan pelkiltä viiruilta.

— Minkä verran sinulla on aikaa kiertää kentällä?

Paula ajatteli mielessään, että ihan kohtuullisesti. Mutta ääneen hän sanoi:

— Siellähän saa juosta kuin hatin hurtta, jos itse ei osaa pistää mitään rajoja. Miksikään matkasaarnaajaksi minä en rupea.

Hellevin huulilla käväisi nopea hymy.

— Sinun äänimäärälläsi voi sanoa noin. Mutta ehkä siellä kannattaisi kiertää aina joskus kuuntelemassa mitä ihmiset ajattelevat ja mitä kentällä tapahtuu.

Se tuli pikkuisen ylhäältä käsin. Järjestöt olivat Hellevin vahva alue.

— Vai jättävätkö kaikki vanhat puolueet kotiäidit eläkeläisten uuden klikin saaliiksi?

— Älä nyt viitsi!

Kai Hellevi tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, että jos eläkeläiset saisivat eduskuntakelpoisen puolueen pystyyn, se tulisi ajamaan kovapintaisimpien ulosmittaajien etuja. Niitten, joilla entuudestaankin jo oli moninkertaiset eläkkeet virtaamassa pankkitilien täytteeksi. Perheenäideistä ne vähät piittasivat.

— Siltä se kenttäväestä tuntuu, Hellevi pysyi väitteessään. — Eikö Anneli Ovaska puhunut mitään?

— Kyllä hän kertoi yhtä sun toista. Mutta ei tästä asiasta.

Jos Anneli oli vaistonnut maakunnassa jotakin, hän piti sen varmasti omana tietonaan. Annelilla oli tarkka vainu ja taito reagoida niin, että pisteet tulivat talteen.

— Lähetystössä on mukana Rannan Eskokin!

Se oli uutinen, jolla Hellevi tiesi olevan painovoimaa. Esko Ranta oli lapsuuspitäjän johtava kunnallismies. Valtuuston puheenjohtaja ja maakunnan nokkamiehiä. Vaikuttaja jo toisessa polvessa. Hänen isänsä oli ollut kahteenkin kertaan eduskunnassa ja Paula muisti sen ihailun ja kunnioituksen tunteen, jonka vallassa pieni koulutyttö oli katsonut suoraryhtistä, harmaatukkaista valtiopäivämiestä, kun niiata niksautti tälle sattuessaan maantielle yhtä aikaa.

Rannan Esko oli tullut joka tavalla isäänsä, vaikka ei ollutkaan pyrkinyt eduskuntaan. Kun Esko soitti Juhantalolle tai Ollilalle, puhelu varmasti huomioitiin. Väyrynen lounasti ylhäällä käydessään Eskon kanssa eivätkä puoluerajat estäneet Rannan isäntää ottamasta yhteyttä Ahteen Mattiin tai Paasioon. Viimeksi pari kuukautta sitten he pohjoisen kansanedustajat olivat olleet kaikki kunnan ja Eskon vieraina.

— Teillähän on siellä kämppäkin Rannan vanhassa nuottaniemessä, Hellevi muistutti.

— Ei meillä, Paula kiisti. — Se on Ailan kelolinna.

Sitähän Hellevin sanat tarkoittivat. Ja sitä, että koko kylää hyödyttänyt kaunis niemi oli suljettu yksityisalueeksi sen jälkeen kun Rannan Väinö oli pilkkahinnasta luovuttanut sen Ailalle ja Ristolle. Väinössä oli aina ollut eräänlaista alkiolaisuuden ja sosialismin sekoitusta ja hän oli arvostanut korkealle Riston painisaavutukset TUL:n yhtenä maaottelutähtenä.

»Se on työ ja rehellisyys, joka erottaa ammattimiehen ja talonpojan huijariherroista», Väinö oli julistanut ja kertonut vanhojen sukutilojen pakkohuutokaupoista kolmekymmentäluvulla niin elävästi, että Paula oli saattanut kuvitella vasaranpaukkeen korvissaan.

Sisko ja lankomies olivat vielä yhdessä ollessaan pystyttäneet niemeen samanlaisen palatsin, joita Lapissa nyt kohosi Syötteeltä Saariselälle. Paula ei ollut kysynyt kummalle talo oli avioeron katkerissa selvittelyissä jäänyt.

— Mistä sinä tiedät Eskon tulosta?

— Minulle soitettiin. Ne toivovat, että me olemme kaikki paikalla. Ja Raution Asko.

— Raution Asko? Eikö se ole SDP:n asia …

— Ne nyt vaan varmistelivat, että meiltä päin olisivat mukana kaikki. Siellä on joku Haltsunen näitten eläkeläisten kovaäänisimpiä kellokkaita ja kenttäväki tarvitsee nyt tukea näin päin.

— Kaikin mokomin herran tähden minun puolestani. Esirippu ylös ja teatteri käyntiin!

Hellevi tuijotti häneen.

— Toinen kausi eduskunnassa on muuttanut sinua melko paljon.

— Mahdollisesti, Paula sanoi. — Mitä te olette