En luota sanaasi

By Michaela Winglycke and Krista Putkonen-Örn

“Helena repäisi loput kukkakimppua suojaavasta valkoisesta paperista. Kuuden valkoisen neilikan näkeminen pyörrytti häntä.”

Idyllisen ruotsalaisen pikkukaupungin Vimmerbyn laitamilta löydetään eräänä leutona kesäyönä ulkopaikkakuntalaisen naisen ruumis. Hänet on murhattu raa’asti, ja poliisitarkastaja William Johnson pääsee ensimmäistä kertaa johtamaan murhatutkintaa. Koska naisella ei ole tuttavia Vimmerbyssä, kaikki epäilykset kohdistuvat ensin hänen aviomieheensä, mutta vähitellen selviää, että kuvioissa oli myös toinen mies.

William ja hänen raskaana oleva vaimonsa Josephine ovat muuttaneet hiljattain Williamin kotikaupunkiin Vimmerbyhyn. Jospehine yrittää totutella ajatukseen vanhemmuudesta ja alkaa kaivella oman, nuorena kuolleen äitinsä menneisyyttä.

En luota sanaasi aloittaa poliisitarkastaja William Johnsonista kertovan uuden rikossarjan, jossa murhatutkimukset, ihmissuhteet ja pikkukaupungin elämä yhdistyvät taitavasti punotuksi kokonaisuudeksi, jota ei malta laskea käsistään. Kirjailija Michaela Winglycke on käyttäytymistieteilijä ja opiskelee lakia Tukholmassa. Hän varttui itse Vimmerbyn pikkukaupungin lähistöllä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 15, 2022
• ISBN: 9788702370133

Book preview

TORSTAI 19. HEINÄKUUTA

LUKU 1

Ei tainnut olla kovin järkevää tulla tänne juuri tänään.

Helena Gren katsoi ärtyneesti miestään Stefania. Hän ei tiennyt, mikä häntä suututti eniten. Se, että mies mutisi niin, että hän tuskin kuuli, mitä tämä sanoi, vai se tosiasia, ettei ääni tehnyt koskaan sanoille oikeutta. Oli enemmän kuin ilmeistä, että hyvin hillityn ulkokuoren alla piili reippaasti huomautuksia. Peiteltyjä moitteita, jotka eivät saaneet riittävästi tilaa puhjetakseen kukkaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Helena toivoi, että Stefan raivoaisi hänelle, huutaisi suoraan, mikä oli vialla, eikä vain tukahduttaisi tyytymättömyyttään mumistuihin tahdikkaisiin toteamuksiin, jotka olivat yhtä tyhjän kanssa. Aivan kuin Stefan olisi luullut, että mitä hiljempaa puhui, sitä vastaanottavaisempi Helena olisi.

Niin, mutta eiköhän nyt ole hiukan liian myöhäistä ajatella sitä. Mehän olemme jo täällä, Helena totesi vain lyhyesti.

Aurinko porotti kirkkaansiniseltä taivaalta, ja Helena oli kaikkien muiden tavoin ihastuksissaan, kun Ruotsin kesä tarjosi Välimeren ilmastoa muistuttavia lämpötiloja. Helena kuivasi hien otsaltaan ja työnsi sivuun poskeen liimaantuneen hiussuortuvan samalla, kun hikihelmet levisivät ylähuulelle. Ehkei tämä päivä ollut otollisin ajankohta paimentaa viisivuotiasta ja seitsemänvuotiasta Astrid Lindgrenin maailmassa, mutta lasten silmistä loisti sellainen ilo, ettei Helena silti katunut päätöstään.

Hän oli ehdottanut, että he lomailisivat tänä vuonna Vimmerbyssä sen sijaan, että menisivät samalle vanhalle leirintäalueelle Öölantiin, missä he olivat viettäneet viime kesät. Tietysti he olisivat voineet lomailla molemmissa, mutta koska heillä oli yhteistä lomaa vain kaksi viikkoa ja Stefan oli pihi, tai taloudellinen, kuten mies itse asian esitti, tämä oli monien jossitteluiden jälkeen myöntynyt vaihtamaan Öölanti-loman muutaman päivän leirintäaluelomailuun Vimmerbyssä. Lisäksi Helena oli ottanut varsin rumat keinot käyttöön ja hyödyntänyt lapsia saadakseen tahtonsa läpi. Sen jälkeen kun hän oli näyttänyt internetistä muutamia kuvia Astrid Lindgrenin maailmasta, ei ollut ollut vaikea puhua lapset puolelleen ja saada apua myös Stefanin suostutteluun.

Stefan oli näyttänyt tyrmistyneeltä, kun Helena oli ottanut asian puheeksi ensimmäistä kertaa. Helena tiesi, miten tärkeitä rutiinit olivat miehelle. Ajatus siitä, että jokainen kesä olisi täysin samanlainen kuin edellinen, auttoi Stefania selviytymään koko kevään työarjesta. Helenaa hävetti hiukan, mutta hän pysyi kannassaan nimenomaan sen takia, että tiesi uusien lomasuunnitelmien kääntävän Stefanin koko maailman päälaelleen. Joskus Stefaninkin oli opeteltava. Ei ollut mahdollista elää samojen rutiinien mukaan päivästä ja vuodesta toiseen.

Helena oli vakuuttunut siitä, että heidän avioliittonsa ja yhteiselämänsä paloivat säästöliekillä nimenomaan siksi, että Stefan pelkäsi kaikkea, mikä ei ollut tuttua ja turvallista. Liittoa rasittivat Stefanin muutosvastarinta sekä se, että Helena oli tehnyt lievästikin sanoen itsekkään valinnan ja etsinyt tarvitsemaansa muualta.

Ellei lapsia olisi, hän ei tiennyt, millaiselta heidän suhteensa olisi tänä päivänä näyttänyt. Hän epäili kuitenkin, ettei Stefanilla olisi koskaan rohkeutta päättää heidän liittoaan. Helena ei ollut ikinä tavannut ketään, joka olisi pelännyt konflikteja Stefania enemmän. Kun hän pohti asiaa, Stefan tuskin edes tajusi, että aviopari voisi erota. Koko miehen olemus kuvasti mukautumista. Sopeutumista ja alistumista. Ehkä Stefan ei ollut edes alistunut, miehen koko olemassaoloa tuntui vain leimaavan äänetön ajatus siitä, että elämä oli mitä se oli – muutoksitta.

Äiti, saadaanko Olle ja minä mennä Huvikumpuun?

Helenan havahdutti ajatuksista hänen seitsemänvuotiaan tyttärensä Filippan kirkas ääni. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään vaaleakiharaisen tyttärensä, joka täytti aina hänen sydämensä lähes tukahduttavalla rakkaudella. Hän tiesi, että teki väärin antaessaan lapsia kohtaan tuntemansa rakkauden korvata hänen ja Stefanin keskinäisen hellyyden puutetta. Hän tiesi myös kasaavansa liikaa vastuuta perheen yhteisestä hyvinvoinnista tyttärensä harteille. Niin kauan kuin Helena muisti, Filippalla oli ollut kyky vaistota huono ilmapiiri, ja siksi tyttö oli myös kehittänyt lukemattomia strategioita piristääkseen tunnelmaa. Lisäksi Filippa vahti pikkuveljeään tavalla, joka osoitti tytön tietävän, ettei veli selviäisi ilman häntä. Huono omatunto, joka oli nykyään pikemminkin sääntö kuin poikkeus, kalvoi Helenan vatsanseutua, ja Helena räpäytti silmäkulmaansa kohonneen itsepintaisen kyyneleen pois. Hän ravisti päätään nujertaakseen ajatukset. He olivat lomalla. Päivistä tulisi hyviä.

Kyllä, kultaseni, saatte te. Pidä vain koko ajan Ollen kädestä kiinni.

Filippa katsoi äitiään loukkaantuneesti, aivan kuin sanat olisivat olleet turhia.

En irrota otettani Ollesta.

Helena liikuttui tietäessään, että voisi luottaa Filippaan. Kun tytär vakuutti, ettei irrottaisi otettaan pikkuveljen kädestä, tämä taatusti myös pitäisi sanansa. Vaikka Filippa oli elämää pursuava ilopilleri, impulsiivisuudelle ja ajattelemattomuudelle ei jäänyt paljonkaan tilaa, kun tytön piti suorittaa saamansa tehtävät.

Menkää Pepille kylään, niin ostetaan jätskit sitten, kun tulette takaisin, Helena huikkasi lastensa perään yrittäen turhaan lepytellä huonoa omaatuntoaan.

Helena ja Stefan asettuivat odottamaan Huvikummun ulkopuolelle. Kaikkialla heidän ympärillään juoksenteli eri-ikäisiä onnellisia ja vallattomia lapsia. Nämä eivät missään nimessä halunneet jäädä paitsi mistään, mitä teemapuisto tarjosi. Vähän isompien lasten vanhemmat soivat itselleen luvan istahtaa Peppi Pitkätossun talon edessä olevan katsomon penkeille, kun taas pienempien lasten äidit ja isät seisoskelivat lähempänä keltaista taloa, jossa oli torni, siniset ikkunaluukut sekä eri väreillä maalattu terassi ja parveke. Helena ja Stefan kuuluivat vanhempien jälkimmäiseen kategoriaan. Heidän oli pakko pitää lapsiaan joka hetki tarkasti silmällä, jotteivät he kadottaisi näitä ihmisvilinässä.

Huvikumpua ympäröi vesialue, johon oli ankkuroitu iso merirosvoalus. Talon takana vartioi Pikku-ukko, Pepin valkoinen hevonen, jossa oli mustia täpliä.

Helena tajusi, että he olivat lapsiperheiden paratiisissa, ja ihmetteli mielessään, mikseivät he olleet tulleet tänne koskaan aikaisemmin. Filippa rakasti Peppi Pitkätossua, ja Olle pyysi usein saada katsella jonkin Vaahteramäen Eemeli -elokuvista. Ei kuitenkaan vaatinut paljonkaan aivotyötä ymmärtää, miksi käynti Vimmerbyssä oli jäänyt aiemmin tekemättä. Siitä lähtien kun Filippa oli ollut yksivuotias, sinä kesänä, kun esikoinen oli kasvanut vauvasta pikkutytöksi, he olivat matkanneet asuntoautolla Öölantiin.

Stefanin vanhemmat olivat jo pitkään viettäneet kesät leirintäalueella Öölannissa, ja siksi oli ollut sanomattakin selvää, että myös heidän ainoa poikansa noudattaisi perinteitä ja tekisi samoin. Vaikka Helena ei sanonut sitä ääneen, häntä häiritsi yhä se, kuinka paljon vaikutusvaltaa Stefanin isällä edelleen oli poikaansa. Aivan kuin poika ei voisi sanoa vastaan isälleen. Lisäksi Helenan mielestä Stefanin isä hallitsi Stefanin äitiä aivan liikaa. Helenasta vaikutti siltä, että mies piti vaimoaan jatkuvasti silmällä ja huomautti hanakasti, jos tämä teki miehen mielestä jotain väärin. Helena ei voinut olla hymyilemättä itsekseen. Hän oli kaikkea muuta kuin surullinen, kun hänen ei tarvinnut olla tekemisissä appivanhempiensa kanssa monta peräkkäistä viikkoa tänä kesänä.

Toki hänen oli pakko myöntää, että ensimmäisellä kerralla oli ollut mukavaa. Asuntoauto oli ollut käytetty mutta heille kuin uusi. Stefan oli ostanut sen halvalla työkaveriltaan autokaupasta, jossa hän oli töissä huoltoneuvojana. Filippa oli juuri oppinut kävelemään ja hoiperteli ympäri hiekkarantaa, jolla he viettivät päivänsä. Silloin he olivat olleet onnellisia. Joka tapauksessa onnellisempia kuin nyt.

Helena ja Stefan olivat yrittäneet lasta monta vuotta, kunnes Filippa oli lopulta syntynyt koeputkihedelmöityksen avulla. Stefan oli ollut tapojensa orja jo tuolloin, mutta ei niin pakkomielteenomaisesti kuin nyt. Silloin se oli ollut pikemminkin harmiton luonteenpiirre, josta Helena oli miestään kiusoitellut. Ei sellainen hyöky, jota kontrolloinnin tarve nykyään muistutti. Hyöky, joka joka päivä kiihtyi ja työnsi kuin vaivihkaa sivuun kaiken tielleen osuneen. Mutta vaikka Helena kuinka yrittäisi mielessään kaunistella menneisyyttä, sillä ei ollut mitään väliä, sillä syvällä sisimmässään hän tiesi, että se, mitä hän ja Stefan olivat aikoinaan jakaneet, oli tuhoutunut jo kauan ennen Filippan syntymää. Ja se johtui pääosin hänestä itsestään.

Äiti, isä, katsokaa!

Helena ja Stefan kohottivat katseensa yhteen Huvikummun yläkerran ikkunoista. Sieltä kurkisti kaksi pientä päätä, jotka he tunnistivat. Filippa vilkutti innokkaasti, kun taas Olle oli tuttuun tapaansa pidättyväisempi. Poika kohotti kättään tapaan, joka voitiin juuri ja juuri tulkita heilutukseksi. Joka tapauksessa poika kuitenkin hymyili. Sen Helena erotti.

Oli ihanaa nähdä Olle iloisena. Arkisin Helena onnistui useimmiten sivuuttamaan sen, että hänen poikansa ilme oli toisinaan hiukan juro. Se oli helpompi unohtaa, kun keskittyi esikoulu-, koulu- ja työasioihin sekä erinäisiin harrastusmenoihin. Lomalla, kun he olivat yhdessä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, oli kuitenkin mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota Ollen yleiseen surumielisyyteen. Onneksi poika jumaloi isosiskoaan ja antoi vastaan hangoittelematta Filippan pitää häntä kädestä. Sisko oli ainoa, joka onnistui naurattamaan Ollea niin, että tämä oli tikahtua. Toisinaan Helenasta tuntui, että Olle piti enemmän Filippasta kuin hänestä. Hän uskotteli itselleen, että siskoa oli helpompi lähestyä kuin häntä, koska Filippa oli Ollen tavoitettavissa ilman pelon ja huonon omantunnon aiheuttamia esteitä. Jo toisen kerran lyhyen ajan sisään Helena tunsi syyllisyyttä Filippan harteille vieritetyn aivan liian suuren vastuun takia.

Helenan suureksi yllätykseksi Stefan oli muutama kuukausi sitten ottanut puheeksi Ollen alakuloisuuden. Mies oli kysynyt, epäilikö vaimo, että joku oli ilkeä Ollelle päiväkodissa. Pieni toivonkipinä oli syttynyt Helenan sisuksissa. Ehkä oli olemassa piskuinen mahdollisuus, että he voisivat selvitä hiljaisuuden ja lamaannuksen tyhjiöstä, johon he olivat viime vuosina ajautuneet. Mutta kun he olivat jutelleet Ollen päiväkodin hoitajien kanssa, nämä olivat vakuuttaneet, ettei kukaan kiusannut Ollea ja että poika toimi ryhmässä hyvin, vaikka olikin hiukan hiljainen. Niin heidän orastanut yrityksensä löytää toisensa uudestaan oli kuivunut kokoon.

No mutta, jopas jotakin! Helena huusi äänellä, joka kuulosti teennäiseltä. Oletteko te Pepin talossa?

Stefan heilutti myös iloisena lapsilleen ennen kuin palasi infovihkosensa pariin. Hän oli viettänyt suurimman osan päivästä nenä kiinni siinä. Tyypillistä Stefania, Helena ajatteli. Mies pystyisi ilman pienintäkään ongelmaa pohtimaan koko päivän pelkästään sitä, missä järjestyksessä he kiertäisivät Astrid Lindgrenin maailman ja mitä esityksiä he katsoisivat.

Tähän asti he olivat ehtineet tavata sekä Vaahteramäen Eemelin että Marikin, ja kun he olivat vähän aikaa sitten saapuneet Huvikumpuun, he olivat nähneet Peppi Pitkätossun. Iltapäivällä he kävisivät Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen luona. Koska lapset olivat pitäneet kovasti Peppi Pitkätossun teatteriesityksestä, Helena oletti, että he pistäytyisivät Huvikummussa vielä toisen kerran.

Helena antoi itselleen luvan silmäillä pikaisesti ympärilleen. Useimmat vanhemmat, joita hän oli päivän aikana tarkkaillut, näyttivät taltioivan matkapuhelimillaan lähes pakonomaisesti lapsensa joka ikisen askelen, ja hän huomasi jälleen saman ilmiön. Stefanin ei voinut valittaa kiinnittävän liikaa huomiota kännykkäänsä, mutta miehen läsnäoloa lasten seurassa ei voinut kuitenkaan pitää minään muuna kuin vajavaisena. Useimmiten Stefan vietti kaiken aikansa suunnittelemalla, miten päivät käytettäisiin niin tehokkaasti ja käytännöllisesti kuin mahdollista. Samalla kuitenkin tuntui, että mies unohti täysin itse kokemuksen. Vaikka mikä Helena oli miestään tuomitsemaan? Kuinka hyvin hän itsekään tuhansine ajatuksineen ja ikuisine huolineen oli läsnä lastensa elämässä?

Täällä on esitys taas varttia yli kaksi. Aivan kuin Stefan olisi lukenut Helenan ajatukset ja halunnut ärsyttää häntä. Jos pidämme kiirettä, ehdimme sekä nähdä Rasmuksen ja kulkurin, että syödä lounasta ennen kuin meidän täytyy palata takaisin tänne.

Helena tukahdutti syvän huokauksen. Hän ymmärsi, että hänen hetkessä syntynyt jäätelölupauksensa lykkääntyisi lounaan jälkeen, muttei jaksanut jankuttaa siitä nyt.

Sopii hyvin, hän vastasi vain väsyneesti.

LUKU 2

Rebecca Brändsten henkäisi syvään ennen kuin poistui porraskäytävästä ja astui ulos kadulle. Vaikka oli heinäkuun puoliväli, hän törmäsi ehtymättömään ihmisvirtaan siirryttyään pois ulko-oven suojista.

Rebecca oli palannut pääkaupunkiin pelonsekaisen innostuksen vallassa. Kaupunki oli pitkään ollut hänen kotinsa ja turvapaikkansa, mutta nyt se tuntui vieraalta, jopa hiukan uhkaavalta.

Drottninggatanin liikkeet olivat avanneet ovensa, ja kaikissa näyteikkunoissa komeilevat mainokset meneillään olevista kesäalennusmyynneistä houkuttelivat ostajia. Aurinko paistoi korkealta taivaalta, ja jo muutaman minuutin kuluttua Rebecca hikoili ohuessa kukkamekossaan.

Hän näki kuljeskelevia turisteja, jotka tunnisti helposti ruskettuneen kaulan ympärillä roikkuvista kameroista ja vilkkaista, ympäristön jokaista millimetriä ihailevista katseista. Rebecca pani kuitenkin merkille myös lukuisia yllättävän rivakasti liikkuvia ihmisiä. Vaikka pukuun sonnustautuneita miehiä ja vartaloa myötäileviin asuihin pukeutuneita naisia oli kieltämättä huomattavasti vähemmän kuin muina vuodenaikoina, hän havaitsi erilaisiin kokouksiin menossa olevia rasittuneita uraohjuksia selvästi enemmän kuin oli odottanut. Hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt yllättyä ruotsalaisten lomalönkyttelyn puutteesta, koska oli itsekin pääkaupungissa työnsä takia.

Hän ei ollut pystynyt lykkäämään kustantamotapaamista, koska uuden kirjan oli määrä ilmestyä syksyllä. Heidän oli ollut pakko keskustella vihoviimeisistä muutoksista ja varmistaa, että kannesta tuli sellainen kuin he molemmat toivoivat. Vaikka Rebecca oli neljänkymmenenseitsemän vuoden ikään mennessä ehtinyt julkaista jo kolme kirjaa, hänen mieltään kutkutteli ajatus siitä, että melko pian hän saisi pidellä kädessään uutta teostaan ensimmäistä kertaa. Nimenomaan tässä kirjassa oli epäilemättä jotain erityistä. Se oli eräänlainen yhteenveto kaikesta hänen koko ammattiurallaan ja luultavasti myös yksityiselämässään tekemästään työstä. Ikään kuin manifesti kaikista kysymyksistä, jotka Rebeccaa askarruttivat.

Rebeccalla oli jo varsin nuorena ollut vahvoja mielipiteitä, ja hän oli ollut ikäisekseen harvinaisen osallistuva. Hän oli kuulunut kouluaikoina niin moneen hyvinvoinnin, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimivaan yhdistykseen kuin niitä vain oli ollut tarjolla. Vaikuttamisen halu olisi saattanut helposti lipsahtaa äärimmäisyyksiin. Siitä olisi saattanut tulla hänen sisällään piilevän kapinallisuuden työkalu, ja se olisi voinut syrjäyttää hänen vilpittömän kiinnostuksensa taistella kaikkien ihmisten yhtäläisyyden ja tasa-arvon puolesta, mikä oli häntä varsinaisesti eteenpäin ajava voima. Rebecca oli kuitenkin löytänyt keinon raivonsa kanavoimiseksi. Sen sijaan että olisi jatkuvasti vihainen maailman epäoikeudenmukaisuudelle ja kohdistaisi vihansa kaikkeen ja kaikkiin, hän päätti yrittää itse olla se muutosvoima, jota yhteiskunnassa hänen mielestään tarvittiin.

Suoritettuaan yliopistossa tiedotusopin tutkinnon, hän oli työskennellyt muutaman vuoden erilaisissa paikallislehdissä ennen kuin oli lopulta saanut työtarjouksen isommasta lehdestä. Jonkin aikaa hän oli tehnyt reportaaseja ja haastatteluja, ja kirjoittanut kolumneja ja mielipideartikkeleita niin politiikasta kuin kulttuuristakin, mutta niissä oli lähes aina ollut feministinen tai ainakin yhteiskuntakriittinen näkökulma.

Kolmekymmentäyksivuotiaana Rebecca oli synnyttänyt ensimmäisen ja ainoan lapsensa Simonen. Hän ja Jörgen, Simonen isä, olivat tavanneet vain muutama vuosi aiemmin yhteisten tuttavien järjestämillä päivällisillä. Rebeccan, joka oli aikaisemmin päättänyt, ettei ikinä antaisi itsensä ihastua suin päin yhteenkään mieheen, oli ollut yksinkertaisesti pakko myöntää kukistuneensa. Hän oli ollut Jörgenin ensi hetkestä lähtien. Se oli ollut salamarakastuminen, jollaisille hän oli aikaisemmin halveksivasti naureskellut ja joiden hän oli sanonut kuuluvan satumaailmaan.

Jörgenin työ erosi hänen työstään. Jörgen oli tietoteknikko, jolla oli ollut ja oli edelleen oma yritys. Osallistuvuus kuitenkin yhdisti heitä. Viimeinkin Rebecca oli tavannut miehen, joka saattoi hänen laillaan syventyä tuntikausiksi keskustelemaan elämästä ja maailmantapahtumista. Jörgen ei pyytänyt häntä rauhoittumaan tai ajattelemaan jotain kevyempää. Mies antoi hänen yksinkertaisesti olla oma itsensä.

Rebeccan kaikissa kirjoissa oli ollut toistuva teema, ja se oli miesten väkivalta naisia kohtaan. Joskus Rebecca ihmetteli, miten hän jaksoi kerta toisensa jälkeen kaivella synkkyyttä ja pahuutta. Joka kerta kun epäilys valtasi hänet, hän löysi kuitenkin jotain rentouttavaa oivalluksesta, että tämä oli hänen kutsumuksensa. Sitä varten hän oli täällä.

Yhtenä päivänä kahdeksan vuotta sitten Jörgen oli kysynyt Rebeccalta, voisiko tämä ajatella muuttavansa pois Tukholmasta. Ensin Rebecca oli pohtinut asiaa. Jättäisivätkö he kaiken, minkä he olivat yhdessä rakentaneet? Kaiken, mitä he olivat lähes vuosikymmenen ajan luoneet. Mikä oli taannut heille heidän haluamansa elämän. Omakotitalon suurkaupungin esikaupunkialueella, Simonen koulun, kaikki ystävät ja kaiken lisäksi Tukholman sykkeen. Kaupungin, joka oli kaikesta huolimatta tarjonnut hänelle inspiraatiota niin moniin ajatuksiin ja teksteihin. Mutta mitä enemmän hän oli Jörgenin ajatusta pohtinut, sitä houkuttelevammalta se oli vaikuttanut. Jörgen saattoi joko viedä yrityksensä mukanaan tai hankkia uuden työn. Rebecca puolestaan ei ollut enää töissä missään, vaan hän elätti itsensä kirjoillaan, blogillaan ja yksittäisillä, eri lehtiin kirjoittamillaan kolumneilla, sillä häntä pidettiin edelleen kiinnostavana nimenä Ruotsin yhteiskuntakriittisten toimittajien kartalla.

Rebecca oli kotoisin Tukholman seudulta, mutta Jörgen oli kasvanut Smålandissa. Jörgenin molemmat vanhemmat olivat kuolleet jo useita vuosia sitten, ja hän ja Rebecca olivat viettäneet suhteellisen vähän aikaa Jörgenin kotiseudulla. Mutta kun he miettivät paikkoja, joissa he voisivat asua, Jörgen totesi, että hänellä oli jonkinlainen piilevä, tiedostamaton kaipuu palata kotiin. Pääkaupunkiseudun talosta saamillaan rahoilla he pystyivät ostamaan isohkon, kartanoa muistuttavan omakotitalon Vimmerbyn laitamilta. Simone aloitti koulun ja löysi pian paikkansa uudessa kotikaupungissaan, eikä Rebecca ollut koskaan jälkikäteen katunut muuttopäätöstään. He olivat saaneet uusia ystäviä, ja lisäksi hänellä oli aivan erilainen työrauha. Huoli siitä, ettei hänellä olisi mitään mielenkiintoista kerrottavaa, kun hän ei enää ollut tapahtumien keskipisteessä, oli myös hälvennyt yhä enenevässä määrin.

Rebecca tapaisi lounaalla ystävänsä Angelican. Angelica oli ollut Rebeccan lähin ystävä monta vuotta ja myös se henkilö, joka oli kannustanut häntä aloittamaan bloggaamisen. Rebecca itse oli epäröinyt. Vaikka ihmiset olivat näyttäneet arvostavan hänen kolumnejaan, hän oli epäillyt, ettei kukaan viitsisi lukea hänen päivittäisiä ajatuksiaan. Lopulta hän oli kuitenkin tarttunut asiaan ja perustanut blogin, joka oli nykyään yksi Ruotsin luetuimpia.

Hän lähestyi perinteikästä Strandvägeniä tyylikkäine taloineen. Nybrovikenin kimaltelevassa vedessä kellui veneitä, jotka odottivat saaristoon lähteviä turisteja.

Ravintolan terassi oli täynnä lomailevia kaupunkilaisia ja turisteja, mutta Rebecca tunnisti ystävättärensä ihmisjoukosta. Se ei ollut niinkään vaikeaa, koska Angelica nousi ylös ja viittoili kiihkeästi molemmilla käsillään samalla kun huusi Rebeccaa kuuluvasti nimeltä. Se oli vain yksi niistä monista asioista, joita Rebecca Angelicassa rakasti. Tämä ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Itse asiassa Angelica oli ennemmin klassisesti miehinen kuin naisellinen, vaikka Rebecca ei periaatteessa pitänyt lainkaan siitä, että ihmisiä luokiteltiin perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti. Se oli vain edelleen yksi tapa kahlita ihmiset yhteiskunnan luomiin kehyksiin ja kieltäytyä sallimasta poikkeamista normista.

Vihdoinkin, tuntuu kuin viime kerrasta olisi vuosia! Angelica huudahti tavanomaisen ylitsevuotavaan tapaansa. Olen niin iloinen nähdessäni sinut.

Angelica heilautti näyttävin liikkein vyötärölle ulottuvat, hunajanvaaleat hiuksensa toisen olkansa yli ja suukotti Rebeccaa molemmille poskille ja halasi häntä lämpimästi. Rebecca ihmetteli kuten monta kertaa aikaisemminkin, miten ystävätär onnistui suukottamaan häntä poskille niin, ettei se tuntunut sen paremmin pinnalliselta kuin yläluokkaiseltakaan. Vaikka Angelica tuli varakkaasta östermalmilaisperheestä, hänen luonteestaan tai käytöksestään ei huokunut mitenkään, että hän olisi arvottanut ihmisiä koulutuksen tai lompakon mukaan. Ehkä syynä oli se, että hän ei ollut perheen tavan mukaan opiskellut juristiksi, kuten vanhempansa ja isosiskonsa, vaan ryhtynyt toimittajaksi.

Se johtuu siitä, ettet koskaan tule käymään minun luonani, vaikka lupaat, Rebecca vastasi moittivasti, mutta iski sitten silmää ja hymyili osoittaakseen, että piikki huokui silkkaa rakkautta.

Vaikka ystävättäret eivät tavanneet läheskään niin usein kuin olisivat toivoneet, heidän ystävyytensä oli aina ennallaan, kun he tapasivat.

Tiedän, anteeksi. Teen aivan liikaa töitä. Elokuussa tulen käymään, lupaan!

Angelica nosti peukaloaan Rebeccalle osoittaakseen, että tällä kertaa hän aikoi pitää sanansa.

Odotan sitä.

Rebecca hymyili ystävättärelleen samalla, kun hän silmäili täyttä terassia ja kaikkia ympärillään olevia ihmisiä. Oli kuitenkin aivan ihanaa päästä taas suurkaupunkiin. Hän istahti tuoliin ja selasi hiukan hajamielisesti toista Angelican jo saamista ruokalistoista.

Mitä sinulle kuuluu? Angelica katsoi Rebeccaa niin, ettei Rebecca voinut vain kliseisesti vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Miten sinä oikein voit?

Yhtäkkiä Rebeccan silmät kyyneltyivät. Miksi Angelica vaikutti häneen niin? Ystävätär oli ainoa, jolta Rebecca ei pystynyt salaamaan mitään.

Yhtäkkiä hänen kehonsa tuntui raskaalta ja päänsä väsyneeltä. Kustantamotapaamisen aikana Rebecca oli työntänyt levottomuuden ja päässään risteilevät ajatukset syrjään, ja omaksunut tuttuun tapaan roolinsa kovapintaisena kirjailijana ja toimittajana, joka kirjoitti täysin epäröimättä sivun toisensa jälkeen edelleen tabuksi leimatusta aiheesta, lähisuhdeväkivallasta.

Keskustelun keskeytti äkisti nuori, punatukkainen tarjoilija jo ennen kuin se ehti alkaakaan, ja Rebecca pakotti kyyneleet tyrehtymään ja yritti nopeasti niellä itkun kurkustaan. Hän toivoi onnistuvansa loihtimaan huulilleen iloisen hymyn, joka pelastaisi hänet ihmisten huolestuneilta katseilta.

Onko ruokalistalta löytynyt jotain houkuttelevaa? nuori nainen kysyi skånelaiselta kuulostavalla murteella.

He tilasivat, ja tarjoilijan poistuttua Angelica katsoi Rebeccaa vaativasti.

No, jokin sinua vaivaa, näen sen. Onko kyse siitä, mistä luulen?

Rebecca ehti vain nyökätä, kun ensimmäiset kyyneleet jo vierivät hiljalleen hänen poskilleen.

LUKU 3

Kuntosalilla ei ollut paljon väkeä tänä iltana. Se oli tietysti ymmärrettävää, koska ulkona oli todella lämmintä. Ihmisillä oli luultavasti parempaakin tekemistä kuin seisoskella kuntosalilla ja hikoilla. Lisäksi kävijöiden määrä väheni yleensä aina kesäisin. Todennäköisesti monet alistuivat kohtaloonsa ja totesivat, että oli jo liian myöhäistä päästä rantakuntoon tämänvuotista sesonkia varten, ja lupasivat itselleen alkaa valmistautua seuraavaan kesään heti syksyn tullen.

William Johnson teki penkkipunnerruksen viimeiset toistot ja totesi olevansa valmis. Voima ja kunto eivät olleet sitä, mitä ne olivat joskus olleet, mutta hän oli oikealla tiellä.

Teinivuosinaan hän oli ollut ahkera jääkiekonpelaaja. Monet olivat pitäneet häntä suurena lupauksena, ja William valehtelisi, jos väittäisi, ettei ollut unelmoinut panostavansa jääkiekkoon kokonaisvaltaisesti. Olkapäävamma oli kuitenkin tehnyt toiveista lopun, ja sen jälkeen jääkiekko oli ollut harrastus, ei ykkösjuttu. Muutaman vuoden hän oli jatkanut pelaamista huvin vuoksi, mutta koska ei ollut voinut panostaa siihen täysillä, hän oli lopulta kyllästynyt.

Ehkä hän oli sen takia valinnut poliisin ammatin, William