Vielä kello tikittää

By Susanne Fellbrink

Viihdeteollisuuden kulisseissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää

Laulaja Cilla Fallanderilla on takanaan vaikea syksy. Kuuluisan levy-yhtiön johtajan houkuttelemana hän on ajautunut vastentahtoisesti osallistumaan Stärnfabrikeniin, erääseen maan suurimmista reality-ohjelmista, jossa nuoret ja lahjakkaat osallistujat kilpailevat paikastaan musiikkimaailman valokeilassa. Myös 16-vuotias Leyla Kolte haaveilee tähteydestä. Viihdeteollisuus näyttää kuitenkin sekä Cillalle että Leylalle raadolliset kasvonsa.

Uudenvuodenaattona Cilla show-ryhmineen valmistautuu illan esitykseen hotelli Södra bergetissä. Cillan tietämättä myös Stjärnfabrikenin tuotantoryhmä on kirjautunut samaan hotelliin, valmiina käynnistämään kuvaukset. Kun raju lumimyrsky pyyhkäisee yli Sundsvallin ja lumen saartamasta hotellista alkaa kadota vieraita, on Cillan jälleen selviydyttävä hengenvaarallisesta tilanteesta. Onko uudenvuoden juhlintaan soluttautunut murhaaja?

Vielä kello tikittää on kolmas osa musiikkiuraa tavoittelevasta Cilla Fallanderista kertovassa sarjassa. Ruotsalainen kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Susanne Fellbrink yhdistelee taitavasti ihmissuhdedraamaa ja trilleriä ja ammentaa kirjoihinsa paljon omista henkilökohtaisista kokemuksistaan showbisneksessä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Mar 31, 2023
• ISBN: 9789180346146

Book preview

NYT

Hotelli Södra berget

Uudenvuodenaatto

Merkillinen jylisevä ääni lähestyi ja tärisi hänen poskeaan vasten. Hänen kehonsa vavahti, kun hän tunsi kovan alustan ja ymmärsi makaavansa vatsallaan lattialla. Sileällä lattialla. Se oli kylmä. Missä hän oli? Niskaa särki, eikä hän pystynyt liikkumaan. Hän pinnisteli nostaakseen päätään ylös, muttei nähnyt mitään pimeydessä. Miksi hänen kätensä olivat tiukasti kiinni hänen selkänsä takana? Oliko hänet sidottu? Paniikki oli lamaannuttava, eikä hän ollut saada henkeä. Mistä jylisevä ääni oikein kuului? Jokin vieri hänen päänsä vierestä. Se kuulosti aivan… Ei, se ei voinut pitää paikkaansa. Kyllä, nyt se tuli uudelleen. Toiselta puolelta.

Jostakin hänen jalkojensa suunnalta kuului koneen ääni, laite nosteli keiloja siirtääkseen ne pois radalta. Hän tajusi olevansa keilahallissa. Makasiko hän keilaradalla? Miten hän sinne oli päätynyt? Hän yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Oli ollut uudenvuodenaatto, lumimyrsky, ja he olivat olleet eristyksissä hotellissa. Hän oli etsinyt muita, mutta he olivat olleet poissa. Hän oli ollut ypöyksin. Joku oli laskenut käden hänen hartialleen, ja hän oli kääntynyt ympäri. Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka se oli ollut? Takaraivoa särki. Oliko häntä lyöty? Oliko hän kaatunut? Mutta miksi hän sitten makasi täällä, sidottuna?

Jylisevä ääni kuului uudelleen, ja hän ymmärsi, että uusi pallo oli jälleen tulossa eikä hän ehtisi väistää. Solisluu rasahti pallon pamahtaessa hänen hartiaansa. Hän huudahti ja yritti siirtyä toiselle puolelle rataa. Silloin tuli taas uusi pallo, joka iskeytyi suoraan päin hänen suutaan. Hän yritti huutaa, muttei saanut ääntään kuuluviin.

Nyt hän muisti. Hän oli kävellyt pitkää käytävää ja ohittanut vaatevaraston matkallaan takaisin suureen juhlasaliin, jossa esityksen oli määrä alkaa. Mutta hän ei ollut koskaan päässyt perille.

Kuka oli laskenut käden hänen hartialleen?

Hän nosti päätään uudelleen ja huomasi hätäpoistumistiekyltin loistavan pimeydessä vähän matkan päässä. Valo katosi ja tuli sitten aina uudelleen esiin useita kertoja, ja hän ymmärsi jonkun liikkuvan kyltin luona. Hän ei ollut siis yksin.

– Kiltti, lopeta. Teen, mitä tahdot, jos vain lopetat, hän kähisi. Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun seuraava pallo kajahti hänen otsaansa täydellä voimalla.

Kun hän seuraavan kerran palasi tajuihinsa, hän ei tiennyt, kauanko oli maannut siellä. Päätä jomotti. Hän kuunteli jännittyneenä ääniä, ja ensin oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta keiloja edestakaisin nostelevaa konetta, mutta sitten… Askeleet lähestyivät häntä hitaasti, ja hän ehti tajuta jonkun kumartuvan hänen ylleen ja laittavan käden hänen kaulalleen, ikään kuin tarkistaakseen, oliko hän hengissä. Elämä vilisi filminauhana hänen mielessään, ja hän ajatteli vanhaa isäänsä. Miten isä selviäisi nyt? Isällä ei ollut ketään muuta kuin hän. Hän toivoi, että heidän edellinen keskustelunsa olisi päättynyt toisin, mutta sitä hänen olisi pitänyt ajatella aiemmin. Nyt oli liian myöhäistä. Joku nosti pallon hänen päänsä vierestä ja nousi ylös.

Hän käänsi päätään ja näki kengät aivan vieressään. Missä hän oli nähnyt ne aiemmin? Kuka halusi hänelle pahaa? Hahmo kumartui uudelleen. Hän jähmettyi tuntiessaan lämpimät henkäykset poskeaan vasten ja aavisti, mitä oli tapahtumassa. Matala ääni kuiskasi tiiviisti hänen korvaansa.

– Tässä sinulle bonuksesi.

NYT

Skönsmon

Uudenvuodenyö

Bianca oli vieläkin syväjäässä tarvottuaan kotiin lumimyräkässä juhlien jälkeen. Taksin saaminen oli ollut mahdotonta, eikä heillä ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä kotiin Sidsjöstä, jossa he olivat juhlineet uudenvuodenaattoa. Robin oli nukahtanut heti painettuaan päänsä tyynyyn, mutta Bianca makasi edelleen hereillä. Hän tunki jääkylmät varpaansa Robinin lämpimien jalkojen alle, ja tämä murahti, muttei herännyt. Päässä pyöri, ja nukahtaminen oli mahdotonta. Illan aikana he olivat juoneet kuplivaa ja viiniä sekaisin, ja hikka puski väkisin pintaan Biancan ottaessa puhelimensa esiin. Ilotulitteita, samppanjalaseja, hassuja hattuja, humalaisia ihmisiä, lumisia autoja, lumen tukkimia teitä ja uudenvuodenlupauksia, niistä oli sosiaalinen media tänään tehty.

– Mitä hittoa! Bianca ponnahti sängystä istuvilleen nähdessään useamman päivityksen, jotka erottuivat joukosta.

– Mitä nyt? Robinin unenpöpperöinen ääni kuului vaimeasti tyynyltä.

– Katso! Bianca sanoi. Hän vetäisi tyynyn pois Robinin pään alta ja tönäisi tätä.

Robin murahti ja kääntyi ympäri sängyssä.

– Herranjestas, onko joku kuollut, vai? Robin kysyi ja hieroi silmiään.

– Joo, niinkin voisi sanoa. Eikä vain yksi, vaan jopa kolme ihmistä. Ja yksi lapsi on kadonnut. Poliisi epäilee murhaa tai mahdollisesti kidnappausta.

– Mitä? Täällä Sundsvallissako? Robin mutisi ja kurotteli omaa puhelintaan.

– Eteläisellä vuorella, eilen hotellissa.

Bianca viskasi peiton päältään, astui hoiperrellen tohveleihinsa, jottei tuntisi jääkylmää lattiaa jalkojensa alla, ja veti sitten aamutakin ylleen.

– Eikö Cillan pitänyt esiintyä siellä eilen? Robin kysyi hytisten, veti ylleen urheiluhousut ja hupparin sängyn jalkopäästä ja kiskoi sitten jalkaansa villasukat patterin päältä.

– Joo, Bianca sanoi. Hänen päänsä oli selvinnyt välittömästi.

Hän etsi Cillan numeron. Puhelu hälytti, ja Bianca vaelsi ympäri vuokraamaansa pientä yksiötä. Hän pudisti päätään Robinille, joka katsoi häntä kysyvästi. Ei vastausta.

– Soita Henkelle, Robin sanoi.

Bianca etsi Henken numeron, mutta puhelu meni suoraan vastaajaan.

– Hänkään ei vastaa. Herranjestas, entä jos Cillalle on sattunut jotain?

– Tai sitten he vain nukkuvat, Robin yritti. – Nythän on yö.

Bianca ajatteli niitä vihaviestejä, joita joku idiootti oli lähettänyt Cillalle aiemmin. Ne olivat ilmeisesti lakanneet parin kuukauden jälkeen, mutta nyt syksyn aikana oli kai tullut muutama lisää. Bianca yritti sysätä ajatukset syrjään ja toivoi, että Cillalla oli vain ollut todella ihana ilta ja tämä nukkui nyt sikeästi. Ehkä tämä olisi vihdosta viimein juhlinut oikein kunnolla ja makaisi nyt krapulassa hotellihuoneessaan. Vaikka toisaalta, eikö Henken ja poikienkin pitänyt olla yötä hotellissa? Bianca katsoi kelloa. Se oli puoli viisi. Ulkona oli pilkkopimeää, ja nuoskalumi paiskoi ikkunaa tasaiseen tahtiin.

– Minulla on huono olo, Bianca sanoi. – Onko meillä kokista?

Robin katsoi jääkaappiin ja löysi puolikkaan pullon. Hän kaatoi lasillisen Biancalle ja joi itse loput suoraan pullonsuusta.

– Hyh, tässä ei ole yhtään happoja jäljellä, Bianca sanoi ja irvisti.

Hän laittoi vedenkeittimen päälle ja katsoi Robinia, joka oli lysähtänyt pienelle sohvalle sängyn viereen. Robinin hiukset olivat pystyssä, ja hän näytti kaikkea muuta kuin pirteältä.

Kolme ihmistä murhattu ja lapsi kateissa. Täällä pienessä Sundsvallissa, siinä hotellissa, jossa Cilla eilen esiintyi.

Inhottava tunne väänsi Biancan vatsassa.

SILLOIN

Kohti Tukholmaa

100 päivää uuteenvuoteen

Cilla Fallander veti syvään henkeä ja katsoi ikkunasta ohitse lipuvaa maisemaa. Peilityyni järvi odotti talviuntaan, ja hylätty laituri kiikkui vielä paikoillaan. Syyskuu tarjoili kaikkein kauneimpia värejään, ja näkymään oli vaikea olla ihastumatta.

Hän melkein häpesi saamaansa mahdollisuutta ja epäili vieläkin, että joku vain pilaili hänen kustannuksellaan. Se vaikutti yksinkertaisesti liian hyvältä ollakseen totta. Henke oli kuitenkin kannustanut häntä lähtemään, ja nyt hän istui junassa matkalla Tukholmaan. Henke oli ajatellut, että Cillan olisi hyvä saada hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, etenkin juuri nyt. Lapsi ei ollut ollut suunniteltu eikä olisi edes sopinut heidän elämäntilanteeseensa. Ihmeellistä, miten nopeasti suunnitelmat olivat silti muuttuneet, Cilla ajatteli. Kun tieto oli tullut, hän oli ensin ollut vähällä saada paniikkikohtauksen, mutta vain muutamassa tunnissa hän oli suunnitellut tulevaisuuden uudelleen ja alkanut jo odottaa uutta pientä perheenjäsentä.

Mutta nyt sitä ei tapahtuisi. Pala kurkussa kasvoi, kun Cilla ajatteli asiaa. Kahdentoista viikon jälkeen elämän suunta oli muuttunut. Henke oli kyllä oikeassa, olisi hyvä vaihtaa hetkeksi maisemaa ja saada muuta ajateltavaa.

Pian Cillan olisi vaihdettava junaa Gävlessä, ja hän keräsi tavaransa kasaan ja valmistautui nousemaan kyydistä. Toki hän piti esitysryhmästään ja työstään ostoskeskuksen tapahtumavastaavana, mutta lapsuuden haaveet pyristelivät pintaan. Unelma itsensä ilmaisemisesta omalla musiikillaan ja oman albumin levyttämisestä oli vain vahvistunut keskenmenon myötä. Entä jos hän tulevaisuudessa saisi laulaa omia sanoituksiaan lavoilla ja ehkä kuulla omia kappaleitaan radiosta.

Sitä paitsi hän ei ollut koskaan aiemmin kirjoittanut niin paljoa kappaleita kuin nyt. Tuntui kuin viimeisimpien vuosien tapahtumat ja kokemukset olisivat kasaantuneet vuoreksi hänen sisällään ja halusivat nyt epätoivoisesti ulos. Ulos kehosta, ulos maailmaan. Ja jos miehen, Bruno Willénin, sanat pitäisivät paikkansa, unelma ei ollut koskaan aiemmin ollut niin lähellä toteutumistaan kuin nyt, vaikka sen yllä roikkuikin suuri myrskypilvi. Cilla nosti painavan laukun varovasti alas hyllyltä ja irvisti, kun se rojahti hänen olkapäälleen.

Koko juna tyhjennettäisiin, ja sitten se kääntyisi takaisin Sundsvalliin. Laituri täyttyi nopeasti matkustajista, jotka tungeksivat päästäkseen ensimmäisinä seuraavaan junaan, joka veisi heidät eteenpäin Tukholmaan. Juna odotti raiteiden toisella puolella, ja yhtäkkiä Cillalla oli yhtä kiire kuin muillakin. Hän seurasi laumassa muiden mukana, vaikka oikeasti heillä olisi ollut hyvin aikaa. Kun ihmisjoukko pysähtyi, Cilla käytti tilaisuuden hyväkseen ja käänsi kasvonsa hetkeksi kohti aurinkoa ennen kuin raahasi laukkunsa ensin pitkät portaat alas ja sitten toiset ylös. Hiki tihkui otsalla jo ennen kuin hän pääsi laiturille.

Nainen mustassa, pitkässä hameessa ja samanvärisessä pitkähihaisessa paidassa pysähtyi hänen eteensä, ja Cilla törmäsi suoraan naista päin.

– Mitä hittoa, katso eteesi!

Nainen kääntyi ja mulkaisi Cillaa.

– Anteeksi, ei ollut tarkoitus.

Kyyneleet polttelivat silmissä. Hän oli nykyään niin tunteellinen.

Cilla kavahti nähdessään lävistykset naisen kasvoissa. Niiden täytyi tehdä kipeää.

Cilla osti kupin kahvia ja keksisuklaata kioskista ja palasi takaisin puolijuoksua, ettei myöhästyisi junasta. Juuri kun hän oli nousemassa junan kyytiin, hän tunsi töytäisyn selässään, ja kahvi roiskui hänen valkoisille farkuilleen.

– Hupsista, miten sattuikin!

Cilla kääntyi ja näki lävistysnaisen kalpeine kasvoineen ja pitkine rastoineen. Naisen oli täytynyt tönäistä häntä.

– Ei mitään, Cilla kuuli itsensä sanovan kammetessaan laukkuaan ylös.

Hän oli varannut ikkunapaikan, mutta päästessään sen luo hän näki vanhan miehen kuorsaavan kovaäänisesti hänen paikallaan. Cilla huokaisi, istui miehen viereen ja päätti pyytää tätä vaihtamaan paikkoja, kun tämä heräisi. Miten mies oli nukahtanut niin nopeasti? Cilla ajatteli tarkastellessaan kahvitahroja reisillään ja huokaisi vielä kerran hiljaa. Hänen olisi vaihdettava vaatteensa ensitöikseen Tukholmaan päästyään. Onneksi hän tapaisi Bruno Willénin, kuuluisan levy-yhtiöjohtajan, vasta seuraavana päivänä. Hän majoittuisi lapsuudenystävänsä Carolinen luona, sillä hänen siskonsa Jossan oli matkoilla. Tietysti hän olisi voinut lainata Jossanin asuntoa Nackan rannassa, mutta hän ei ollut nähnyt Carolinea pitkään aikaan ja tuntui hauskemmalta mennä tämän luo. Cilla oli todellakin ystävän tarpeessa. Kotona Sundsvallissa hän oli käytännössä luovuttanut ystäviensä suhteen. Niin oli parasta.

Cilla kaivoi tietokoneensa esiin ahtaassa tilassa. Mies hänen vieressään istui jalat levällään niin, että Cilla tuskin mahtui istumaan. Sen lisäksi, että mies kuorsasi äänekkäästi, hän myös haisi pahalta, ja Cilla joutui nojaamaan pitkälle käytävään päin välttyäkseen virtsan ja vanhan, kuivuneen hien hajulta. Hän nuuhkaisi omaa Yellow diamondilla hajustettua kättään ja kiinnitti sitten tietokoneen johdon pistokkeeseen ja nojasi selkänsä penkkiin. Hän tarkasti sähköpostinsa ja huomasi saaneensa kyselyn hotelli Södra bergetistä, josta kysyttiin, pääsisikö hänen esitysryhmänsä Stars 4U esiintymään heille uudenvuodenaattona. Siellä esiintyi yleensä vain tunnettuja artisteja, ja oli kunnia, että he ylipäätään ottivat yhteyttä. Sitä paitsi he myös maksaisivat hyvin. Cilla vastasi nopeasti ja kirjoitti, että palaisi asiaan kysyttyään muilta, pääsisivätkö he paikalle.

Penkillä Cillan takana istui pieni poika, joka näytti kaksivuotiaalta. Poika potki Cillan selkänojaa. Cilla kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi äidin puhuvan puhelimessa, eikä tämä välittänyt, mitä poika puuhasi. Cilla istui selkä suorana, jottei tuntisi potkuja selässään. Poika jatkoi potkimistaan, ja Cilla yritti hakea katsekontaktia äitiin siinä onnistumatta. Lopulta hän kääntyi katsomaan poikaa.

– Kun sinä potkit noin, minun selkääni sattuu, Cilla sanoi kiltillä äänellä ja toivoi äidin ymmärtävän vinkin.

Mutta äiti kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja jatkoi puhumistaan. Cilla tunsi pulssinsa kohoavan.

– Istut minun paikallani, joku keskeytti.

Lävistysnainen tuijotti häntä jälleen, Cilla huomasi katsoessaan ylös. Hän huokaisi, nappasi tietokoneensa mukaansa ja temusi itsensä pois penkiltä. Siitäs sai, kun oli ollut kiltti ja antanut miehen jatkaa uniaan. Nyt oli hänen ongelmansa etsiä uusi paikka. Nainen virnisti hänelle omahyväisesti, ja Cilla toivoi, että mies levittäisi jalkojaan vielä enemmän. Nainen sietäisikin joutua istumaan epämukavasti loppumatkan. Ja poikakin saisi mieluusti jatkaa selkään potkimista, Cilla ajatteli. Hän löysi uuden paikan muutamaa penkkiriviä edempää, istui alas ja avasi tietokoneensa uudelleen.

Muutaman minuutin päästä hän kuuli kiivaita ääniä takaansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki lävistysnaisen seisovan jotakin tahmaista hiuksissaan ja kasvoissaan. Kun Cilla näki pienen pojan olevan yltä päältä oksennuksessa ja itkevän kovaan ääneen, hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän kaivoi nopeasti esiin nipun serviettejä ja ojensi ne naiselle siirtyessään ravintolavaunuun.

Ravintolavaunun jono oli pitkä, mutta lopulta Cilla pääsi tiskille ostamaan kupin kahvia ja päätti seisoa ravintolavaunussa loppumatkan. Hän mietti, mitä oli juuri toivonut lävistysnaiselle ja pohti, asustiko hänessä sittenkin pieni noita, joka pystyi aiheuttamaan onnettomuuksia toisille.

Cilla joi kahvinsa ja antoi edellisellä viikolla Bruno Willénin kanssa käymänsä puhelinkeskustelun soida päässään yhä uudelleen. Cilla oli kuvitellut studion tuottajan pilailevan hänen kustannuksellaan ja yrittävän matkia Bruno Willénin tunnistettavaa ääntä ja Skånen murretta.

– Se biisi, jonka lähetit, on hittiainesta, ja haluan tavata sinut niin pian kuin mahdollista, mies oli sanonut.

Cilla ei ollut tiennyt, mitä vastata.

– Nätti olet myös, mies oli jatkanut. – Miten vanha sinä olet?

Oliko se todella Bruno Willén, vai pelleiliköhän tuottaja vain hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän sanoa olevansa kolmekymmentäkuusivuotias? Cilla oli vetänyt syvään henkeä.

– Olen kolmekymmentäviisi, hän oli vastannut ja tajunnut, miten säälittävää oli, että hän oli juuri yrittänyt vaikuttaa vuotta nuoremmalta kuin oikeasti oli.

Yhtä vuotta! Yhtä hyvin hän olisi voinut väittää olevansa kaksikymmentäviisi, jos kerran aikoi valehdella.

– Vai niin, missä hitossa sinä olet piileskellyt kaikki nämä vuodet? Näytät paljon nuoremmalta.

– Ikä on vain numeroita, Cilla oli vastannut ja yrittänyt kuulostaa coolilta.

– Haluaisin sinut mukaan Stjärnfabrikeniin, mies oli sanonut.

Cilla oli joskus katsonut Stjärnfabrikenia, mutta hän ei ollut niin helposti huijattavissa. Siinä vaiheessa hän oli ollut jo varma, että tuottaja se vain yritti vetää häntä nenästä.

– Ei se ole minua varten, Cilla oli sanonut.

– Vai niin, miksi ei? Saisit paljon ruutuaikaa sillä tavalla, ja se on kerrassaan korvaamatonta mainosta, jota ei rahalla saa.

– En ole oikeastaan kovin halukas olemaan tv:ssä ylipäätään, Cilla oli vastannut ja yrittänyt kuulostaa sekä rehvakkaalta että välinpitämättömältä punastellessaan ylhäisessä yksinäisyydessään.

Mutta jokin miehen äänessä oli saanut hänet epäröimään. Olisiko tuottaja voinut matkia Brunoa niin hyvin? Entä jos linjan toisessa päässä todella oli Bruno Willén?

– Tänä päivänä ei ole tämän parempaa tilaisuutta saada musiikkiaan julkaistuksi, joten sinuna miettisin vielä hetken.

Oli käynyt ilmi, että soittaja todella oli ollut Bruno Willén, ja nyt Cilla oli matkalla Tukholmaan tapaamaan miestä. Tällä kerralla salaa, jottei toistaisi samaa virhettä, jonka oli tehnyt nuorempana. Silloin kaikki oli mennyt metsään, ja hän oli saanut katua, että oli ehtinyt kertoa sekä ystävilleen että medialle.

Hänen naiivi puolensa olisi halunnut alkaa hyppiä ja kiljua junassa siitä, miten onnellinen ja kiitollinen hän oli mahdollisuudesta ja miten epätodellista oli, että Bruno Willénin mielestä häneen kannatti panostaa. Mutta hänen realistisempi puolensa teki parhaansa hiljentääkseen kaikki tunteenpurkaukset ja valisti häntä siitä, miten hullua kaikki oli.

Edellisestä kerrasta, kun hän oli ollut matkalla Tukholmaan tapaamaan levy-yhtiöjohtajaa, oli lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta silloin häntä oli pidetty nuorena ja lupaavana. Se, että Bruno oli kiinnostunut hänestä artistina, vaikka hän oli – ainakin melkein – paljastanut ikänsä, hämmästytti Cillaa.

– Vanhemmat artistit houkuttelevat toisenlaista yleisöä, joka on vieläkin oikeasti halukas maksamaan musiikista, Bruno oli sanonut selitykseksi.

No joo, ainakaan ei kävisi niin kuin edellisellä kerralla, kun aikansa tunnetuin levy-yhtiöpomo Sonny Berg oli sekä huijannut että hyväksikäyttänyt häntä, siitä Cilla oli vakuuttunut. Hän ei ollut nyt ainoastaan vanhempi, vaan myös iän myötä itsevarmempi. Hänen itsetuntonsa oli parempi, ja hän uskalsi sanoa vastaan ja seisoa mielipiteidensä takana. Kukaan ei enää koskaan kävelisi hänen ylitseen sillä tavalla.

Cilla käveli takaisin kahviautomaatin luo täyttämään kuppinsa, mutta hänet tuupattiin syrjään. Pukuherra ahtautui hänen edelleen ja ojensi kuppiaan.

– Anteeksi, Cilla kuuli suustaan pääsevän.

Aivan kuin se olisi ollut hänen vikansa, että mies oli tunkenut hänen edelleen ja työntänyt hänet sivuun.

Älä anna ihmisten kävellä ylitsesi, ja uskalla sanoa vastaan…

Cilla hengitti syvään.

– Anteeksi, mutta tässä on jono, hän sanoi ja astui miehen eteen jalat vapisten.

Voi pahus.

SILLOIN

Tukholma

99 päivää uuteenvuoteen

Cilla ja Caroline olivat viettäneet mukavan illan yhdessä, ja heillä oli ollut paljon kerrottavaa toisilleen. Cilla kertoi kolmen vuoden takaisesta kidnappausdraamasta ja kaikesta hullusta, mitä ostoskeskuksen avajaisten yhteydessä oli sattunut pari vuotta sitten. Mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän hän tajusi tarinansa kuulostavan ikään kuin trilleriltä, jonka hän oli nähnyt elokuvissa. Jopa hänen itsensä oli välillä vaikea ymmärtää, että kaikki oli tapahtunut oikeasti ja että monet ihmiset hänen ympärillään olivat todella kuolleet.

Hän kertoi myös kuukautta aiemmin saamastaan keskenmenosta, ja miten hän oli maannut sairaalassa odottamassa ultraäänitutkimusta. Miten hengitys oli juuttunut hänen kurkkuunsa, kun lääkäri oli etsinyt, muttei ollut enää löytänyt tykyttävää sydämen ääntä hänen vatsastaan. Miten Henke oli lähetetty kotiin ja Cilla oli viety toiseen huoneeseen odottamaan kaavintaa, ja miten inhottavaa oli ollut herätä muutamaa tuntia myöhemmin, verkkohousuissa, vaipassa ja sairaalatakissa huoneesta, jossa hoitaja oli istunut hänen vieressään lukemassa kirjaa. Tajuta, että moni ihminen oli nähnyt hänet alasti, pessyt ja pukenut häntä hänen nukkuessaan – se sai hänet voimaan pahoin.

Keitä siellä oli ollut?

Tiesivätkö he, kuka hän oli, ja olivatko he joskus nähneet hänen esiintyvän?

Cilla halusi olla aina ohjaksissa, mutta oli joutunut lopulta ymmärtämään, ettei se ollut aina mahdollista. Sen kokemuksen jälkeen hän oli suonut monta sydämellistä ajatusta heille, jotka pitivät huolta muista ihmisistä, mutta myös heille, jotka joutuivat pysyvästi tukeutumaan toisten hoivaan, ja Cilla oli rukoillut korkeampia voimia, ettei itse enää koskaan joutuisi siihen rooliin.

Kun Caroline lähti aamulla töihin, Cilla sai kylpyhuoneen itselleen ja käytti monta tuntia yrittäessään tehdä itsestään niin nätin kuin mahdollista, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Hän yritti jopa kihartaa hiuksiaan Carolinen suoristusraudalla, mutta harjasi kiharat pois ennen lähtöä, jottei näyttäisi liian pyntätyltä.

Brunohan tiesi jo, miten vanha hän oli, ainakin melkein, mutta Cilla halusi silti, että Bruno pitäisi häntä nättinä, jottei tämä alkaisi katua ja jättäisi Cillan biisiä julkaisematta. Cilla veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja tajusi, miten paljon hän nautti olostaan Tukholmassa. Ajatus siitä, että hän saisi pari päivää kuljeskella täysin vapaasti yksinään, sai veren kuplimaan. Juuri tätä hän tarvitsi. Päästä pois Sundsvallista kaikkien silmistä ja olla täysin anonyymi. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti ollut tunnettu, mutta nykyään moni kotipuolessa tiesi, kuka hän oli, ja oli jotakin mieltä hänen tekemisistään.

Ainakin Cilla uskoi niin.

Tai sitten hän vain kuvitteli. Hän ei enää tiennyt, mitä uskoa, mutta hän ymmärsi kyllä, että tämä olisi todennäköisesti hänen viimeinen tilaisuutensa saada joku panostamaan hänen musiikkiinsa. Hän oli nimittäin kuvitellut sen junan menneen jo monta vuotta sitten.

Nyt hän istui metrossa matkalla kohti kaupunkia ja katseli ihmisiä ympärillään. Hän tiesi, etteivät tukholmalaiset tehneet niin, mutta hän ei välittänyt. Hän tunsi olevansa kuin villi teini ja oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Veri ikään kuin kipinöi hänen suonissaan. Niin kuin silloin nuorena, kun hän oli ollut täynnä salaisia unelmia, joita hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Hän oli pitänyt kaiken sisällään, jotteivat muut luulisi, että hän kuvitteli olevansa jotakin. Hän ei ollut halunnut suututtaa ystäviään. Kuka hän oikein kuvittelee olevansa? Nyt hän ymmärsi, miten typerää unelmien ja ajan haaskausta oli ollut ajatella niin. Miten paljon hän olikaan yrittänyt painaa itseään alas ja tehdä itsestään pienempää ollakseen muille mieliksi. Se vaikutti silti kääntyneen aivan päälaelleen.

Sekö hänen ystäviään suututti?

Että hän vaikutti pelokkaalta ja harmittomalta, mutta teki kuitenkin niin kuin tahtoi.

Cilla jäi pois kyydistä Karlaplanilla ja nautti lämmittävästä syyskuun auringosta etsiessään levy-yhtiön osoitetta. Päästyään sisään hän sai istahtaa kovalle, mustalle nahkasohvalle vastaanoton viereen. Tiskillä oli valtava maljakollinen vaaleanpunaisia liljoja, jotka tuoksuivat voimakkailta mutta hyviltä. Seinillä roikkui Ruotsin artistieliitin kultalevyjä pitkissä riveissä, ja Cilla pohti, mitä hän siellä oikein teki. Entä jos Bruno vain pelleili hänen kanssaan? Cilla pudisti päätään huomaamattomasti itselleen ja ajatuksilleen. Miksi Bruno käyttäisi kallisarvoista aikaansa huiputtaakseen kolmekymmentäviisivuotiasta – tai kolmekymmentäkuusivuotiasta – sundsvallilaista naista?

– Terve, Cilla, Bruno sanoi yhtäkkiä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen.

Cilla nousi ylös ja tarttui miestä kädestä ja seurasi sitten tätä toimistoon.

– Oi, mikä maisema, Cilla sanoi, lähinnä keksiäkseen jotain sanottavaa.

– Istu alas, Bruno sanoi ja nyökkäsi kohti sinistä samettinojatuolia. – Otatko kahvia?

– Mielelläni, Cilla vastasi ja istui alas.

– Kerro vähän itsestäsi, Bruno pyysi tuodessaan kahvikupit. – Miksi en ole kuullut sinusta aiemmin?

Mitä hän vastaisi? Cillalla ei ollut mitään intoa tuoda esiin syytä sille, miksi oli laittanut unelmansa hyllylle nuorempana. Cilla kertoi, että oli halunnut ehtiä tehdä paljon muutakin, mutta että hän oli laulanut ja kirjoittanut musiikkia omaksi ilokseen kaikki ne vuodet.

– Okei. Näen sinussa ja musiikissasi oikeasti ison potentiaalin. Kai sinulla on mukanasi muitakin biisejä kuin se, jonka lähetit?

Cilla alkoi kaivella käsilaukkuaan ja löysi usb-tikun.

– Tikulla on lisää lauluja, jotka olen äänittänyt, ja minulla on paljon lisää kotona varastossa.

– Kuuntelen ne myöhemmin, Bruno sanoi ja laittoi tikun eteensä pöydälle. – Joo, niin kuin sanoin, nykyään Ruotsissa on lähinnä yksi keino saada sinun tyylistäsi musiikkia julkaistuksi, ja se käy osallistumalla Stjärnfabrikeniin. Ellet sitten tietysti ole tubettaja, jolla on satojatuhansia seuraajia.

Cilla kiemurteli ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Satojatuhansia seuraajia hänellä ei tietenkään ollut, ei Youtubessa eikä missään muuallakaan. Hän ei kaivannut tosi-tv-julkisuutta, mutta ei myöskään halunnut vaikuttaa kiittämättömältä, kun Bruno ilmeisesti näki hänessä potentiaalia.

– Se biisisi on hitti, ja näen sen mahdollisena Melodifestivalen-voittajana ensi vuonna.

Cilla katsoi Brunoa silmät suurina eikä saanut sanottua sanaakaan. Oliko mies oikeasti tosissaan? Ajatteliko hän, että Cilla saisi esittää kappaleen, vai halusiko hän pelkän biisin?

– Mutta et varmaan halua mennä Melodifestivaleneillekaan?

Cilla köhäisi ja tunsi kasvojensa värin vaihtuvan.

– Joo, tietenkin haluan, jos biisi vain pääsee sinne.

– Tietysti se pääsee, jos vain haluan. Mutta se on kiinni sinusta.

Mies katseli Cillaa päästä varpaisiin, ja Cilla oli kiitollinen nähtyään vaivaa näyttääkseen trendikkäältä. Kesken kokouksen Brunon puhelin soi, ja Cilla hämmästyi, kun mies vastasi ja puhui vieläpä melko pitkään toisen kanssa. Ikään kuin osoittaakseen valta-asemansa ja näyttääkseen, miten vähäpätöinen Cilla tosiasiassa oli. Jos et tee, niin kuin tahdon, jonossa on monia… Cilla otti puhelimensa esiin ja esitti lukevansa tärkeää viestiä tai sähköpostia ja yritti näyttää siltä, ettei salakuunnellut Brunon puhelua.

Kun Cilla vihdoin lähti levy-yhtiöltä ja Brunon luota, hän ei tiennyt mistään mitään. Oliko hänellä käynyt tuuri, vai oliko Bruno vienyt unelman hänen nenänsä edestä ennen kuin hän oli ehtinyt edes maistaa