Kanelia ja suukkoja 2: Suukkoja kaaoksen keskellä

By Astrid Heise-Fjeldgren and Sanni Haahdenmaa

Kilpailua ensisuudelmasta

Sillen kaverit Ginny ja Emilie haluavat itselleen poikaystävät mahdollisimman pian, joten he päättävät kilpailla, kumpi saa ensisuudelmansa ensin. Sillen mielestä hänen ystävänsä ovat menneet sekaisin, mutta täytyyhän ystäviä aina tukea. Varsinkin, jos he ovat karkaamassa bileisiin, joissa muut ovat jo selvästi kokeneempia suutelemisessa ja sen sellaisessa.

Kanelia ja suukkoja -kirjasarja kertoo 14-vuotiaasta Sillestä, koulusta, kavereista, bileistä ja pojista. Astrid Heise-Fjeldgren on tanskalainen kirjailija ja kääntäjä ja kirjoittanut useita suosittuja nuortenkirjoja.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 15, 2022
• ISBN: 9788702381764

Book preview

1

O-OU, MIKÄ MENIKÄÄN PIELEEN?

ajattelen ja kurotan ottamaan kermanväristä ja kultaisin raidoin koristeltua WC-paperia, joka on yhtä eksoottista kuin kaikki muukin Ginnyn kotona.

Kaikki kääntyi lopulta parhain. Isä tokeni kesäloman jälkeisistä viikoista, jolloin mummon vaikeudet kuormittivat myös häntä, ja nyt isä on taas keittiössä loihtimassa vihanneksista kaikkia lempiruokiaan. Kaikki muutkin asiat elämässäni tuntuivat olevan turvallisesti raiteillaan vielä vähän aikaa sitten.

Minun ja Ginnyn ystävyyssuhdehan kävi läpi suurimman kriisinsä, mutta se asia on nyt kunnossa. Ginny antoi minulle anteeksi. Joe-nimisellä söpöllä pojalla oli varmasti osansa asiassa, mutta oikeastaan luulen, että myös Emiliestä oli minulle apua. Olin ollut aika loukkaantunut hänelle, koska hän yritti tunkeutua minun ja Ginnyn väliin. Se tunne muistutti itse asiassa vähän sisaruskateutta, tai miksi sitä nyt kutsutaankaan, kun pelkää parhaan ystävänsä pitävän enemmän jostakusta toisesta. Nyt Emilien mukanaolo sopii minulle ihan hyvin.

Tai siis… nousen pöntöltä, vedän vessan nykäisemällä nupista ja katson, kuinka pissani katoaa ekosysteemiin … haluan kyllä edelleen olla Ginnylle se tärkein.

Hipelöin suitsuketikkuja, joita on laitettu ikkunalaudalle kapeaan, savunharmaaseen lasimaljakkoon. Ikkunat kaipaisivat pesua. Lavuaarin yllä oleva peili ei ole yhtä jättikokoinen kuin meillä kotona. Ginny laittaa kai meikin ja hiukset omassa huoneessaan. Tarkastelen peilikuvaani ja suipistan huuliani kuin pussatessa. Huuleni ovat kohtuullisen täyteläiset ja omasta mielestäni yksi kasvojeni parhaista puolista. Se toinen, Ginnyyn ja Emilieen liittyvä juttu, saa minut kuitenkin vähän epävarmaksi. Haluaisin niin kovasti luottaa siihen, että olen yhä osa meidän tiimiä. Vaikka minulla onkin nyt poikaystävä. Todella suloinen poikaystävä. Lukas. Lähetän hänelle peilissä lentosuukon. Käsiä pestessäni nuuhkaisen kukkien tuoksua ja… likakerroksesta lähtevää melko raskasta hajua. Se saa minut ajattelemaan meidän hienoa ja valkoista kylpyhuonettamme, jossa on seinään kiinnitetty vessanpönttö ja painikkeet isolle ja pienelle huuhtelulle.

Ehdin siis jo kuvittelemaan, että kaikki oli kääntynyt parhain päin, kunnes tämä hetki koitti: Ginny ja Emilie ja minä istuimme nauramassa YouTuben pilapuheluvideoille, kun Emilie alkoi puhua suudelmasta. Siitä tärkeästä ja unohtumattomasta ensisuudelmasta. Sen pitäisi olla jotain erityistä. Sen pitäisi tapahtua tarkoin valittuna hetkenä, tarkoin valitun henkilön kanssa. Sen pitäisi olla niin ikimuistoinen, että se säilyy mielessä elämän loppuun saakka ja että se vaikuttaa rakkauselämään loppuiäksi. Aamen. Niin Emilie oli jostain lukenut.

Se tyttö lukee yksinkertaisesti liian paljon.

Kun Emilie oli valmis esitelmänsä kanssa, hän katsoi minua. Uteliaasti, hieman ujosti ja kysyvästi. Hymyilen vinosti peilikuvalleni. Hiukseni ovat yhäkin aika kummallisen näköiset helvetillisen hiustenvärjäysoperaation jäljiltä, mutta olen tottunut siihen. Nyt kun oma maksapasteijanvärinen juurikasvuni on alkanut pilkistää päälaelta, on kerroksittain värjätty tukka todellakin paras ilmaisu kuvaamaan hiuspehkoani. Ehkä minun pitäisi toivoa syntymäpäivälahjaksi kampaamolahjakorttia hiustenvärjäykseen. Sillä syntymäpäiväni lähestyy. Viikon kuluttua täytän neljätoista. Sekä Emilie että Ginny viettivät omia syntymäpäiviään jo ennen lomaa. Ehkä juuri siksi he sivuuttavat jatkuvasti kaikki yritykseni ottaa oma juhlapäiväni puheeksi.

Halusin kovasti näyttää heille netistä löytämäni tosi upean, kovapintaisen matkalaukun, jossa on mustavalkoinen Modesty Blaise -kuviointi, sekä yhdet hienot saappaat, jotka näin kenkäkaupan mainoksessa… mutta sen sijaan he vain pälpättivät menemään ensisuudelmasta.

Pidin suuni kiinni, niin että vähitellen he alkoivat kumpikin katsoa minua kuin kysyen, mitä haluan sanoa.

Pystyin lukemaan heidän ajatuksensa heidän kasvoiltaan: minä olen meistä kolmesta se, jolla on ollut poikaystävä jo useita viikkoja.

Hups.

Ei sillä, ettemmekö me olisi jo pussanneet.

Kyllä me olemme. Monta kertaa.

Mutta milloin me teimme sen ensimmäisen kerran?

Etkö sä muista sitä? Ginny kysyi suutuspäissään. Emilien kulmakarvat singahtivat suoraan hänen sileän ja vaalean otsatukkansa alle.

Kuivaan käteni, pudistan kerroksittain värjätyt hiukseni paikoilleen ja kurkistan käytävään; ei jälkeäkään Ginnyn veljistä, Lakutoukista. Vaikka tänä iltana en pistäisi paria keskeytystä ja pirteää huomautusta pahakseni.

No mutta… Ginny ja Emilie vain jatkoivat juttuaan ensisuudelmasta ja siitä, kuinka se jättää kehoon muistijäljen, ja kaikesta muustakin, ah, niin ihanasta. Minä sen sijaan hiivin vaivihkaa vessaan ihailemaan kermanväristä WC-paperia.

Ja ajattelemaan rauhassa ensisuudelmaani. Kun se nyt kerran on niin tärkeää.

Lukas ja minä pussasimme elokuvateatterissa. Elokuva oli hauska, mutta minä oli ihan liian hermostunut pysyäkseni siinä kärryillä. Silloin myös Ginny oli rakastunut Lukakseen, joten minun ja Lukaksen täytyi pitää seurustelumme häneltä salassa.

Toisaalta en tiedä, oliko se edes kunnon suudelma. Pitäisikö käyttää kieltä, jotta se lasketaan suudelmaksi? Vai pitäisikö sen kestää jonkin tietyn sekuntimäärän ajan? Se elokuvissa tapahtunut suukko oli lyhyt, mutta myöhemmin, kun olimme jo kotimatkalla, suudelmamme kesti kauemmin. Ja meidän polkupyörämme kaatuivat toistensa päälle. Oliko se minun oikea ensisuudelmani? Eikö olekin samantekevää, jos ensisuudelmia on useampia? En pysy niissä enää laskuissa. Rynnistän takaisin Ginnyn huoneeseen hymyssä suin. Heittäydyn tyytyväisenä työtuoliin istumaan valmiina kertomaan heille, kuinka ensisuudelmaa seuraavat suukot ovat vähintään yhtä tärkeitä. Lisäksi olen erityisen valmis esittelemään heille kaikki eri suunnitelmat, joita minulla on tasan viikon päästä juhlittavien syntymäpäivieni varalle.

Sen pitää olla oikea suudelma, Ginny huomauttaa Emilielle, joka nyökkää.

Joo, se on selvää. Ja lisäksi sen pitää tapahtua sellaisen henkilön kanssa, jota oikeasti rakastaa. Ei riitä, että suutelee kiihkeästi jonkun satunnaisen tyypin kanssa.

"What? sanon ja katson Emilietä hämmästyneenä. Sanoiko hän todella suudella kiihkeästi"? Mitä ihmettä on oikein meneillään?

Me ollaan juuri pääsemässä yhteisymmärrykseen meidän kilpailua koskevista säännöistä, Ginny huomauttaa. Niin kuin se selittäisi yhtään mitään.

Ettehän te siitä voi kilpailla. Siis ensisuudelmasta. Se on jo ihan liian kaukaa haettua.

Kyllä me voidaan, Ginny jatkaa innokkaasti ja heilauttaa mustat paashihiuksensa takaisin korvien taakse. Jää nähtäväksi, kumpi meistä suutelee ensimmäisenä ihan oikeasti. Vakavasti.

Siis kumpi saa ensimmäisenä ensisuudelman. Sen, jonka muistaa loppuelämän. Emilien äänessä on täysin asiallinen sävy, aivan kuin he olisivat sopineet kilpailevansa siitä, kuka saa ensimmäisenä kasattua Ikean kirjahyllyn. Oikaisen selkääni ja tuijotan heitä. Ginny on kilpailuhenkinen ihminen, okei, mutta tämähän on jo melko mielipuolista.

Teettekö te musta pilaa? kysyn ja puolittain odotan näkeväni heidän purskahtavan nauruun oman vitsinsä johdosta. Mutta he vain pudistavat päätään.

Sehän on… epäeettistä, vastustelen. Tarkoitan, että siinähän on kyse tunteista. Ei niillä voi…

Tietysti voi, Ginny keskeyttää minut. Hän näkee epäilevän ilmeeni ja jatkaa: Sä sanot noin vain siksi, että sä oot jo pussannut kunnolla.

Ei kun… yritän.

Vaikka sä et pystykään muistamaan sun ensimmäistä kertaa, me voidaan silti yrittää tehdä siitä ikimuistoinen hetki, Emilie sanoo. Mutta sä et kerro tästä kenellekään, ethän? hän lisää kiireesti.

Varsinkaan mun veljille, Ginny huomauttaa.

En, en, sanon. Käännyn katsomaan itseäni Ginnyn kaapin ovessa roikkuvasta isosta peilistä ja suipistan suutani. Olen todellisen hihityskohtauksen partaalla, mutta pysyn kuitenkin vakavana ja ajattelen: kilpailu ensisuudelmasta. Sanokaa, ettei se ole totta.

2

EI VOI OLLA TOTTA,

veljeni sanoo, kun olen kurkistanut hänen nurkkauksensa erottavan tilanjakajan yli ja kertonut hänelle, mitä minun kaheleilla ystävilläni on meneillään.

Ja mikä ei voi olla totta, Sigurd? äiti kysyy ruokapöydän äärestä. Hän istuu nenä kiinni kannettavassaan, sillä hän on ollut ensimmäistä päivää töissä uudessa työpaikassaan.

Yritän elehtiä Sigurdia pitämään suunsa supussa, mutta tietenkin hän hyödyntää tarjoutuneen tilaisuuden saattaa tytöt huonoon valoon. Okei, oliko vuosisadan virhe kertoa asiasta veljelleni? Vaikka kyllä kilpailu tuntui vain niin käsittämättömältä, että minun oli pakko saada jakaa se jonkun kanssa. Eikä Lukas tullut tässä asiassa kysymykseen. Hän on… jollain tapaa liian lähellä. Liian lähellä, sillä hänestä oli tulla se tyyppi, jonka kanssa Ginny jakaa ensisuudelmansa. Ja itse asiassa uskon, että Lukas on oikeasti rakastunut minuun. Ja se on tärkeää.

Se, että Ginny ja Emilie ovat alkaneet kilpailla ensisuudelmasta, idioottimainen veljeni paljastaa äidille viattomasti.

Kilpailla mistä? äiti kysyy ja osittain irrottaa katseensa näytöstä.

Ei mistään, minä sanon.

Liittykö se jotenkin Lukakseen? hän kysyy.

No ei! ärähdän. Ei todellakaan.

Kyse on Ginnystä ja Emiliestä, petturiveljeni jatkaa.

Aikooko Ginny ja Emilie pussata? äiti kysyy hymyn karehtiessa hänen suupielissään.

Ei! sähisen. He haluavat vain nähdä, kumpi heistä ehtii saamaan todellisen ensisuudelman ensimmäisenä.

Ahaa, äiti sanoo hymyillen. Mikä hän on arvostelemaan? Kaikki suukkoihin ja kumppaneihin liittyvä ei ole ollut hänellä itselläänkään aina täysin hallinnassa, sillä mummon vanhoista valokuvista päätellen äidillä oli tapana käyttää olkatoppauksia ja tajuttoman hölmöjä silmälaseja.

On heillä kilpailun säännöt ja kaikki, jatkan pälättämistä yrittäen turhaan saada kilpailun kuulostamaan hieman vakavammin otettavalta. Miksi minä menin kertomaan? Olisinpa vain pysynyt hiljaa.

Mä voin kyllä hyvin pussata jompaakumpaa heistä, Sigurd ehdottaa. Mutta ilmaiseksi en sitä tee. Jos he haluavat myös kuvata tapahtuman, mä haluan vähintään 500 kruunua.

Voi apua, kuinka ällöttävä sä oot, ärähdän.

Nurinaa, nurinaa, nurinaa.

Soo-soo, Sille, äiti rauhoittelee. Kyllä sunkin täytyy myöntää, että se kuulostaa aika… erikoiselta.

Kiitos tiedosta.

Se on vähän niin kuin kaksintaistelu, mumisen. Mutta siinä ei vain ole kyse kuolemasta, vaan… öh… elämänilon tuottamisesta. Näen, että äiti on purskahtamaisillaan nauruun. Sigurd sen sijaan… niin, hän kohottaa puhelimensa. Sano se uudestaan. Mä haluan äänittää sen.

Ja mun osa on olla sekundantti, sanon.

Sigurd laskee puhelimen taas kädestään.

Siis mikä?

"Niin, ihan niin kuin vanhojen aikojen kaksintaisteluissa. Sekundantti seisoo valmiina avustamaan ja niin