Kanelia ja suukkoja 5: Sillen ikävä

By Astrid Heise-Fjeldgren and Sanni Haahdenmaa

Joululoma ilman kavereita ja poikaystävää

On joululoma. Ginny on Pariisissa ja Emilie isovanhempiensa luona maaseudulla, eikä Lukaskaan ole enää Sillen poikaystävä. Kun Sille on seurustellut jo monta päivää lähinnä Nintendon kanssa, hän on valtavan kiitollinen, kun Sophia kutsuu hänet mökilleen. Mökkireissulla ongelmat tuntuvat kuitenkin vain seuraavan toisiaan ja Sillelle tulee kova ikävä ystäviään. Ja pääsekö Sille edes uudenvuodenbileisiin, kun hänen vanhemmillaan on aivan muita suunnitelmia hänen varalleen?

Kanelia ja suukkoja -kirjasarja kertoo 14-vuotiaasta Sillestä, koulusta, kavereista, bileistä ja pojista. Astrid Heise-Fjeldgren on tanskalainen kirjailija ja kääntäjä ja kirjoittanut useita suosittuja nuortenkirjoja.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 16, 2022
• ISBN: 9788702355512

Book preview

1

"SILLE, SILLE, SILLE!

Etkö sä voisi auttaa mua?"

En ole kuulevinanikaan pikkusiskoani. Ei, en halua auttaa häntä seuraavan Super Mario -radan kanssa. Olen auttanut häntä tänään jo ainakin sata kertaa.

Sille? Nyt minua kutsuu äiti. Hän katsoo minua olkansa yli. Minulla on tärkeää tekemistä tietokoneellani. Not.

Mä AUTOIN Siriä jo, äiti. Sä itse annoit hänelle sen pelin, joten sä voit varmaan myös auttaa häntä pelaamaan sitä.

Äiti mutristaa suutaan ja katsahtaa tilanjakajan yli veljeni nurkkaukseen. Sigurd. Hän on täysin omissa maailmoissaan eikä reagoi, kun äiti sanoo hänen nimensä. Tänään, kun kaupat aukesivat jälleen joulun jälkeen, Sigurd ampaisi ostamaan uuden pelin mummon antamilla rahoilla. Kyse on pelistä, jota Sigurd alkoi anella marraskuun lopussa ja josta koko hössötys sitten alkoi. Äiti oli niin stressaantunut työstään, että hän raivostui ja päätti, ettei jouluna annettaisi yhtäkään lahjaa. Hän jaaritteli kaikenlaista ympäristöstä ja tulevaisuudesta ja kierrätetyistä lahjoista, mutta ei sitten loppujen lopuksi kuitenkaan pystynyt olemaan ostamatta mitään. Niinpä aatonaattona mummin luokse ilmestyikin yllättäen ruskeaan lahjapaperiin paketoituja, narulla koristeltuja paketteja, ja äiti oli vain että hups, niin, eiväthän ne mitään oikeita lahjoja ole. Just joo, äiti. Onneksi hän oli ostanut ihan kivoja juttuja. Vilkaisen uutta tyylikästä kelloani. Kello on vasta puoli kaksi.

Minä en ole vielä käynyt ostamassa mitään mummolta saamillani rahoilla. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi halunnut, vaan siitä, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa shoppailla. Ginny on Pariisissa. Hän lähti sinne jo ennen loman alkua. Ja on siellä uudenvuoden yli. Huokaisen. Ja Emilie vietti joulun äidinäitinsä luona Jyllannissa. Enkä minä tiedä, milloin hän palaa. Lasken päässäni, kuinka monta päivää lomaa on jäljellä, ja melkeinpä toivon, että koulu alkaisi taas pian. Jestas, olenpa minä todella epätoivoinen.

Sille, etkö sä voisi? Siri kysyy ja kiskoo paitaani. Klikkaan YouTuben pois ja menen Sirin kanssa sohvalle. Hän ojentaa minulle Sigurdin vanhan Nintendon, mutta vaikka kuinka yritän samanaikaisesti liikuttaa Mariota ja kerätä pieniä kolikoita, epäonnistun täysin. Typerä rata. Yritän uudelleen. Musiikki on todella ärsyttävä. Siri puristaa kättäni, hän tuoksuu mansikkashampoolta ja hänen sormissaan on vähän jo kulunutta kynsilakkaa. Me olemme viettäneet siskosten välistä laatuaikaa joulun aikana. Sormeni lentävät Nintendon rasvaisilla nappuloilla, ja viimeinkin onnistun.

Sille, anna se mulle, Siri sanoo ja repii Nintendon minulta.

Kohotan kulmakarvojani, mutten tee mitään. On kuolemaakin pahempi kohtalo joutua auttamaan pikkusiskoa Marion pelaamisessa, mutta onko minulla muita vaihtoehtoja?

Suklaarasia on esillä ruokapöydällä. Se on rasia, jonka äiti sai uudelta työpaikaltaan. Kaikkien muiden asioiden lisäksi. Äidinhän olisi pitänyt kohteliaasti kieltäytyä ottamasta niitä vastaan päätettyään pitää lahjattoman joulun, mutta ehei, eihän päätös ilmeisesti koskenut häntä itseään. Katselen rasiaa kaihoisasti. Kyseinen suklaa maistuu fantastisen hyvältä. Mutta söin jo kaksi konvehtia. Lounaan jälkeen. Harkitsen tekstaavani Ginnylle. Mutta lähetin hänelle tänään jo yhden viestin. Samoin kuin Emilielle. Eikä kumpikaan heistä ole vastannut. Heillä on takuulla tosi hauskaa ja mukavaa. Samalla kun minä istun täällä tylsyysmaassa ja tunnen lomamasennuksen tekevän salakavalasti tuloaan. Vähän niin kuin sellaisten kesälomien aikana, jolloin kaikki muut ovat matkoilla ja oman päivän kohokohta on hakea veljen kanssa pussi sämpylöitä leipomosta. Pahemmaksi ei varmaan voi mennä.

Siri nousee ja menee ovelle. Minä jään istumaan.

Hitto! Sigurdin nurkkauksesta kuuluu. Hymyilen itsekseni, kun kuulen Sirin kuiskaavan: Hitto, hitto, hitto.

Nojaan taaksepäin silmät suljettuina ja tunnen sohvan karheahkon kankaan niskaani vasten. Yritän ajatella jotain mukavaa, jotain poikaa… pääni lyö aivan tyhjää. Ei Lukasta. Me seurustelimme koko syksyn, mutta emme enää ole yhdessä. Olimme samaa mieltä siitä, että suhteemme oli ohi. Minä ainakin olin, ei sillä, että katuisin.

Siri palaa takaisin ja laittaa uuden pelin Nintendoon. Mario sanoo vieressäni Let’s go ja kaasuttaa sitten menemään. Mutta minä olen liimautunut kiinni sohvaan, olen jumissa. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin selviytyä suklaan voimin siihen saakka, kunnes tytöt palaavat kotiin aivan liian pitkiltä lomiltaan. Kirjoittamattomissa ystävyyden säännöissä pitäisi lukea, että toisistaan saa olla erossa neljä päivää. Korkeintaan. Ihan yksinkertaisesti.

Sille? Siri kysyy minua jälleen.

Etkö sä voisi pyytää Sigurdia?

Ei Sigurd halua.

Etkö sä sitten voisi pelata jotain sellaista, mitä sä osaat?

En.

Entä se eläinpeli? Se jossa sä keräät niille tarvikkeita. Etkö sä voisi pelata sitä?

Äiti otti sen, Siri sanoo ja katsoo yrmeänä äitiä, joka astuu juuri ulos kylpyhuoneesta.

Joo joo, kulta, äiti sanoo hymyillen. Ja nyt sulla on Mario-peli, vai mitä? Siinä on autoja. Äiti vaatii katseellaan minua pitämään suuni kiinni, ja tajuan, että vika on minussa. Olen jäänyt vatvomaan lahjatonta joulua. Tietysti. Vielä joulukuun alussa äiti oli vahvasti sillä kannalla, että meidän pitäisi kieltäytyä kaikesta materiasta, ajatella uusia vaihtoehtoja ja antaa vaikka toisillemme sarjaliput, joihin laitettaisiin leima jokaisesta avuliaasta teosta. Sirin sukkalahjat äiti sai vaihdossa ystäviltään.

Mä haluan mun Petdopin, Siri ulvoo ja laittaa Nintendon pois.

Mutta kulta, ethän sä ikinä pelannut sitä, äiti väittää vastaan.

Mä HALUAN mun Petdopin, Siri ulvoo entistäkin kovempaa ja polkee lattiaa.

Nojaan päätäni taaksepäin ja käperryn isoa tyynyä vasten.

Mutta sähän sait uuden pelin, Siri-kulta, äiti huomauttaa ja istahtaa hänen viereensä sohvalle.

Uuden ja uuden, ajattelen ja hymyilen itsekseni.

Mikäs tässä nyt on niin hauskaa, Sille? äiti kysyy terävästi.

Siri kirjoittaa siitä isona kirjan, äiti, sanon.

Ai mistä, Sille?

Lapsuudessa tapahtuneesta kaltoinkohtelusta.

Nousen ja menen takaisin omaan nurkkaukseeni. En tiedä, mitä keksisin, mutta Facebook-päivityksethän nyt voi aina tarkistaa. A-luokan Armina on edennyt Tetriksessä monta tasoa. Onnittelut. Nete on juuri kirjoittanut, että hän ja Lena ovat matkalla etsimään käsipallokenkiä Field’sin kauppakeskuksesta. Alennusmyynneistä.

Ehkä minun pitäisi kuitenkin mennä kiertelemään kaupoille. Kai alennuksessa on muutakin kuin käsipallokenkiä.

Jään hetkeksi tuijottamaan näyttöä. Sen oikeassa laidassa on kenkiä myyvän nettikaupan mainos. Katselen vähän kenkiä. Tunnen itseni voimattomaksi. Eikä se johdu rahahuolista, sillä minulla on mummolta ja tädiltä saamani joululahjarahat sekä palkka marraskuulta, jolloin raadoin tonttupakkaamossa. Käytin osan rahoista joululahjoihin, sillä juuri niitä varten olin rahat tienannut, eikä äitikään pystynyt estämään minua. Olen varma, että hän ilahtui huivista ja isä punaviinistä kertovasta kirjasta. Sigurd sai sellaisia naurettavia vaahtomuovinuolia roolipelejä varten ja Siri glitter-t-paidan. Kaikki olivat iloisia, etenkin minä. Niin, se oli jouluaattona se, nyt joulu on ohi. Loma näyttäytyy edessäni pitkänä, pimeänä tunnelina, eikä minulla ole edes uudenvuoden juhlia, joita odottaa. Harkitsen, pitäisikö minun kysyä niistä Facebookissa. Kyllähän jonkun on täytynyt kuulla jostakin. Toisaalta en välttämättä halua vaikuttaa epätoivoiselta. Vaikka sitä olenkin.

Jes! kuuluu Sigurdin paikalta.

Näyttöni on täynnä kenkiä. Pitäisikö minun ostaa kengät, jotkin uudenvuoden juhliin sopivat korkokengät? Minulla on lupa hemmotella itseäni, koska kestin tonttuhelvetin orjana. Mieleeni muistuu Søren, joka oli samassa paikassa töissä. Hän oli aika söpö. Työnnän ajatuksen pois mielestäni, sillä enhän minä tunne häntä lainkaan. Toisaalta voisin kai minä etsiä hänet Facebookista? Mahtaakohan Søren-nimisiä olla useitakin?

Ei, sisäinen ääni sanoo. Mikä on äärimmäisen epäreilua, sillä eihän minulla ole nykyään edes poikaystävää, jota pettäisin, jos flirttailisin muiden kanssa. Itse asiassa minulla ei ole mitään halua flirttailla. Se on aiheuttanut aivan liian paljon sotkua. Myös se falsterilaisen Martinin kanssa tapahtunut flirttailu. Mahtaakohan hän olla Facebookissa? Kyllä takuulla on.

Ei, ääni sanoo taas.

Oikeastaan mieleni tekisikin ottaa vain rennosti. Katsella jonkun kanssa rauhassa elokuvaa, ihan vain olla ja nauttia siitä, ettei minun tarvitse nousta aikaisin joka aamu. Keksiä jotain uudenvuodenaatoksi, jolloin Emilie on toivon mukaan palannut. Olisi mahtavaa mennä bileisiin. Se onkin hyvä veruke tekstata Emilielle taas. Ehkä hän on kuullut jotakin.

Kun puhelin on kädessäni, kaivankin esiin Lukaksen kuvan. Katselen sitä hetken. Hän näyttää söpöltä. Ja minulla on ikävä häntä. Ei siis poikaystävänä, luulisin, vaan ystävänä. Ajatus on ollut takaraivossani koko ajan. Me emme ole vihaisia toisillemme tai mitään. Mielestäni voin kyllä antaa itselleni luvan lähettää hänelle viestin. Ehkä me kuitenkin voisimme tehdä jotain yhdessä, katsoa elokuvaa tai jotain. Ihan vain ystävinä.

Tekstiviestin lähetettyäni jään hetkeksi tuijottamaan YouTubea. Äiti ja Siri ovat lähteneet. Isä on töissä. Sigurd on jossain tulevaisuuden maassa, jossa hän pelastaa maailmaa zombeilta. Vai oliko se sittenkin avaruusolioilta?

Lukakselta ei tule vastausta, vaikka hän on takuulla yhtä ikävystynyt kuin minäkin. Tiedän, ettei hänellä ole harjoitusleiriä, mutta totta kai hän voi olla ihan tavallisissakin treeneissä. Kaikki huippu-uimarit ovat ihan älyttömiä treeniaddikteja. Yritän soittaa, jos hän ei vaikka sattunut kuulemaan tekstiviestiääntä.

Haluaisitko sä mennä leffaan tai tulla tänne katsomaan jotain elokuvaa? kysyn. Ginny ja Emilie ovat matkoilla, ja mulla on ihan kamalan tylsääää.

Mä en ole kotona, Lukas sanoo. Hänkin kuulostaa todella etäiseltä.

Milloin sä palaat kotiin? Naurahdan. Etkö sä ole saanut uida tänään riittävästi?

Mä en ole treeneissä, Sille. Mä olen pari päivää poissa.

Mutta eihän sun pitänyt mennä harjoitusleirille, eihän?

Ei.

Lukas… missä sä olet? Oletko sä matkoilla?

En.

Näin Lukaksen ja hänen perheensä jouluhartaudessa, joka oli papin mukaan pakollinen kaikille rippikoululaisille. Siri kailotti jouluvirsien mukana.

Halleluja.

Linjan toisessa päässä on hiljaista. Kauempaa taustalta kuuluu musiikkia.

Öh… Lukas, missä sä olet?

Århusissa.

Århusissa. Okei. Siinä tapauksessa Lukaksen ei tarvitse sanoa enempää. Hän on Cecilien luona, tietenkin, Cecilie on oikea roisto.

Sille… Lukas aloittaa, mutta ehdin jo päättää puhelun.

Kylläpäs minulla pyyhkii tällä joululomalla hyvin. Ystävät ovat poissa ja Lukas, se katala petturi, on lähtenyt Århusiin ollakseen yhdessä uimaritypynsä kanssa.

Menen hakemaan lisää suklaata.

2

RASIA ON TYHJÄ

ja suklaa painaa möykkynä vatsassani. Minun olisi parasta soittaa äidille ja pyytää häntä ostamaan lisää suklaata kotimatkalla. Tai, hetkinen, enkö minä nähnytkin meidän yhteishuoneessamme kerran suklaapukin? Suunnitelmani on joka tapauksessa viihdyttää itseäni loppuloman ajan syömällä ja palata sitten kouluun koon 48 vaatteissa ja niin näppyläisenä, että minun voisi luulla sairastavan lastentautia. Lopulta itsesäälini yltyy niin akuutin hengenvaaralliselle tasolle, että päätän soittaa Ginnylle. Näytölläni on kuva hänestä, hän istuu kylki kameraan päin niin, että näen vain hänen toisen iloisen silmänsä ja tummat paashihiukset, jotka roikkuvat kuin sileä verho. Miksi epäröin? Ginnylle voi aina soittaa, vaikka keskellä yötä. Hän on takuulla parhaillaan serkkujensa kanssa jossain eksoottisessa pariisilaisessa ravintolassa pohtimassa, missä he voisivat loppupäivän shoppailla. Ginny vain vilkaisisi puhelimensa näyttöä ja ihmettelisi, että kuka on tuo Sille, joka soittaa.

Katseeni harhailee takaisin tietokoneen näytölle. C-luokan Maj on kirjoittanut bileistä. Hän ja pari muuta hänen luokkalaistaan ovat alkaneet hengailla meidän luokan Mian ja Millen kanssa. Luen päivityksen uudelleen. Kyse ei ole kutsusta, vaan sen tarkoitus on näyttää kaltaisilleni luusereille, miten hienoja suunnitelmia heillä on. Oli aikoja, jolloin olisin vannonut peseväni koko liikuntasalin lattian ennemmin kuin mennyt Emman vanhan jengin bileisiin, mutta nyt olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta en päätyisi ampumaan uudenvuodenaattona raketteja suojalasit silmillä Sigurdin ja hänen kavereidensa kanssa. Sepä vasta hurmaavaa olisikin.

Milleltä ilmestyy uusi päivitys. Hän vaikuttaa innostuneelta, vaikka kirjoittaakin Mialle, ettei heidän pitäisi jutella bileistä kaikkien nähtävillä Facebookissa. Aivan kuin Mille pystyisi aistimaan, että minä seuraan heidän keskusteluaan, ihme typerys. Ajatella, jos Emiliekään ei palaa uudeksivuodeksi. Sitten olen hukassa. Lukas jää varmasti Århusiin pitämään Cecilietä kädestä. Sitten he voivat skoolata ja tehdä uudenvuodenlupaukset siitä, että uivat sydämenmuotoisilla radoilla tai rikkovat rakastavaisten synkronoidun uinnin ennätyksen.

Hätkähdän, kun puhelin alkaa soida, ja olen vähällä pudottaa sen. Soittoääni ei ole kenellekään valittu oma soittoääni, joten en tiedä soittajaa, mutta ohikiitävän hetken ajan toivon silti, että se olisi Lukas, joka katuu ja haluaa palata ensimmäisellä lennolla takaisin Amageriin.

Kurtistan kulmiani, kun tajuan, kuka soittaja on.

Sophia.

Sain hänen numeronsa syksyllä, kun olimme luokkaretkellä Falsterissa. Sophia. Hän on minulle edelleen se luokan uusi tyttö.

Sille tässä, sanon.

Moi, täällä Sophia, hän sanoo.

Sitten on hetken aikaa hiljaista.

Mahtavaa, että sä soitit, sanon. Mä just tässä mietin, pitäisikö mennä leffaan.

Ahaa, okei, se kuulostaa kyllä kivalta. Kenen kanssa?

Äidin.

Sophia nauraa.

Epätoivoista, tiedäthän, jatkan. Mun pikkusisko on vaatinut mua auttamaan Marion pelaamisessa koko päivän, ja… keskeytän puhetulvani. Hermostuksissani alan helposti pälättää.

Mä olen menossa mökille, Sophia sanoo. Huomenna siis.

Ahaa…

Okei, mahtavaa, ehdin ajatella.