Kanelia ja suukkoja 4: Joen jäljillä

By Astrid Heise-Fjeldgren and Sanni Haahdenmaa

Muutoksen tuulia ja joulun taikaa

Joulu on tulossa, ja Sillelle tarjotaan kausityötä tukkuliikkeestä tonttujen ja joulukoristeiden pakkaamisessa. Hän ottaa työn innostuneena vastaan. On hienoa ansaita omaa rahaa, ja tänä jouluna hän voisi ostaa kaikille läheisilleen upeat lahjat. Toisaalta on kurjaa jäädä töiden vuoksi pois ystävien hauskanpidosta, ja Lukaskin alkaa tuntua yhä etäisemmältä. Ginny on ihastunut veljensä ystävään Joeen, joten ystävykset päättävät hieman avittaa kohtaloa ja yrittävät järjestää yllättävän tapaamisen. Tehtävä on kuitenkin haastavampi kuin he uskalsivat kuvitellakaan…

Kanelia ja suukkoja -kirjasarja kertoo 14-vuotiaasta Sillestä, koulusta, kavereista, bileistä ja pojista. Astrid Heise-Fjeldgren on tanskalainen kirjailija ja kääntäjä ja kirjoittanut useita suosittuja nuortenkirjoja.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 2, 2022
• ISBN: 9788702381771

Book preview

1

EIKÄ, VOISIVATKO HE JO HITTO SOIKOON LOPETTAA NÄIDEN TEKEMISEN,

kuulen äidin sanovan. On myöhäinen ilta. Olen matkalla kylpyhuoneeseen, ja onneksi pikkusiskoni Siri on mennyt nukkumaan jo kauan sitten. Sillä äiti puhuu parhaillaan Sirin antamasta lahjasta. Kuivuneista perunankuorista tehdystä elefantista, jonka Siri niin ylpeänä eilen päiväkodista tullessaan äidille antoi.

Äh, Lotte, ota rennosti, kuulen isän sanovan. Hän suhtautuu välinpitämättömästi kaikkiin kömpelösti kyhättyihin luomuksiin. Äidillä puolestaan on vaikeuksia hyväksyä niitä. Hänen mielestään ne eivät sovi hänen tyylikkääseen kotiinsa, jossa on valkoiset seinät, hiekanväriset sohvat ja läpinäkyvästä akryylistä valmistettu lehtiteline kiiltäväkantisine aikakauslehtineen.

Lukitsen kylpyhuoneen oven takanani ja tartun hammasharjaani. Tarvitsisin kyllä uuden, mutta äiti ei ole kovin tarkka päivittäistavaraostosten tekemisessä, hän ajattelee lähinnä sitä, miltä tavarat näyttävät. Ja katseeni käväisee ikkunalaudan violetissa orkideassa. Field’sin kauppakeskuksessa näkemäni leggingsit olivat ihan samanväriset. Joo, kyllä minä tiedän. Välitänhän minä itsekin tavaroiden ulkonäöstä. Vaatteistani, huoneestani, siis jos minulla olisi oma huone. Kaipa se on vain todella luonnollista, kun on neljätoista. Hymyilen peilikuvalleni. Kun on neljätoista ja seurustelee Lukaksen kaltaisen söpön pojan kanssa. Olkoonkin, että hän flirttaili toisen kanssa. Minäkin tein niin, mutta nyt me olemme taas hyvissä väleissä.

Peiliin roiskuu valkoisia hammastahnapilkkuja, kun jatkan hampaiden harjaamista. Lukas ja minä saimme puhuttua kaikesta. Siis koko sotkusta, joka syntyi, kun hän oli uintileirillä ja minä luokkaretkellä Falsterissa. Me seurustelemme edelleen, totta kai, mutta… katseeni pyyhkäisee taas orkideoita. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin pelkkä koriste. Onhan se hänen kannaltaan mahtavaa, kun on suloinen tyttöystävä, jota voi esitellä kaikille. Eihän hänellä ole aikaa juoksennella bileissä iskemässä tyttöjä. Työnnän ajatuksen mielestäni. Meillä menee tällä hetkellä todella hyvin.

Sen sijaan siirrän ajatukseni takaisin violetteihin leggingseihin. Väri oli syvä ja tumma, sellainen lähestulkoon samettisen violetti, joka sopisi täydellisesti marraskuisiin päiviin. Eivätkä ne olleet edes erityisen kalliit, minulla vain oli tavalliseen tapaan rahat vähän tiukassa. Emilie tarjoutui oikopäätä ostamaan ne minulle, hänhän ihan uiskentelee rahassa. Hän löysi vieläpä hienon leggingseihin sopivan t-paidankin. Mutta minä kieltäydyin. Se tuntui täysin väärältä. Minä haluan, että minulla on omat rahat. Isä ja äiti ovat aina kitsastelleet viikkorahoissa, kun ottaa huomioon sen, ettemme me ole köyhiä tai mitään. Aina kun minä valitan asiasta, äiti aloittaa vakiopaasauksensa siitä, että meidän täytyy olla kriittisiä kuluttajia ja tietää, ettei raha kasva puissa. Blaa blaa blaa ja hitot hänestä. Todellisuudessahan kitsastelu johtuu siitä, että äiti haluaa mieluiten ostaa tavarat ja vaatteet minulle itse. Minä voin kyllä mennä mukaan, niin, itse asiassa sehän on äidille oikea unelmien täyttymys, jos hän saa ison tyttönsä mukaan ostoksille. Omasta mielestäni kuitenkin reissu Field’siin äidin kanssa on kaikkea muuta kuin mahtavaa. Sillä äiti on se, joka päättää.

Okei, ehkei tämänpäiväinen kauppakeskusvisiitti tyttöjenkään kanssa ollut mitenkään erityisen mahtava. Ginny vain huokaili ja ajatteli Joeta, jota hän ei voi saada, ja Emilie tyrkytti minulle rahaa. Itse hän ei osta juuri koskaan mitään, sillä hän ajattelee sen olevan jonkinlainen rangaistus eronneille vanhemmilleen. En taida itsekään ihan tajuta Emilien logiikkaa. Jos minun isäni ja äitini kärsisivät huonosta omastatunnosta ja yrittäisivät ostaa minut, minä kyllä kiskoisin hyllyiltä tavaraa rivakkaan tahtiin, siis jotta ehtisin ahtaa laukkuni mahdollisimman täyteen ennen kuin he tulisivat toisiin aatoksiin. Tietysti.

Laitan hammasharjan sivuun ja arvioin, pitäisikö minun pestä ripsiväri pois. Tarvitsisin kyllä uuden ripsivärinkin. Ja sellaisen välineen, jolla taivutetaan ripset. Voisin toivoa sitä joululahjaksi, mutta kaikkein eniten haluan iPadin. Hymyilen peilikuvalleni. Mummini mukaan minun tulisi irrottautua kaikesta materiasta, ja syntymäpäivälahjaksi hän antoikin minulle lahjakortin Luomumessuille. Itse asiassa ekofanaatikko tätinikin antoi minulle lahjakortin sinne. Hän kirjoitti, että saisin kaksi pääsylippua, jotta voin ottaa myös ystävän mukaan. Minun täytyykin muistaa muistuttaa Emilietä ja Ginnyä niistä messuista, sillä ilman heitä minua ei ainakaan huvita mennä katselemaan ruskeaa villaa ja erikoissalaatteja.

Huokaisen mennessäni minun ja sisaruksieni yhteishuoneeseen. Aiemmin pystyin houkuttelemaan mummon antamaan minulle muutamia kolikoita, mutta nykyään hän asuu palveluasunnossa ja käy palapelikerhossa, retkikerhossa sekä palvelutalon aktiviteeteissa. Häntä on lähestulkoon vaikeampi tavoittaa kuin rocktähteä. Mielessäni on kyllä käväissyt ajatus siitä, että hänen pitäisi käyttää rahaa ennemminkin minuun, mutta tiedän hyvin, että se olisi moraalisesti väärin ja että se antaisi minulle automaattisesti sekä pahan leiman otsaan että menolipun surkeiden tyttöjen planeetalle. Ihan yksinkertaisesti.

Työ on ratkaisu, ajattelen ja alan riuhtoa farkkuja pois jalasta. Tunnen useita, jotka käyvät töissä, mutta olen kirjoittanut jo tuhat hakemusta (= kolme), ja lisäksi kävin paikallisessa kirjastossakin kysymässä, tarvitsisivatko he apulaista laittamaan kirjoja hyllyyn. Siis olisiko heillä tarvetta hyllysisarelle. Tiskin takana istuva nainen tarkasteli minua epäuskoisesti. Hänen katseessaan oli samaa surumielistä moitetta kuin petetyiksi tulleilla tädeillä. Mutta hei, internet on tuonut meidät lähemmäksi… kaikkea… siksi en käy kirjastossa kovin usein. Mutta aakkoset osaan, siinä ei ole ongelmaa, olen aina osannut ne täydellisesti. Harkitsin kertovani sen tälle närkästyneelle, kaulaan asti napitettuun villatakkiin pukeutuneelle naiselle, joka kirjoitti parhaillaan nimeäni ylös. Kuulakärkikynällä, vinolla käsialalla, viivoitetulle A4-arkille monien muiden nimien alle. He soittaisivat, jos jotain tarvetta ilmaantuisi.

Heitän housut, puseron ja rintaliivit myttyyn lattialle. Siri kääntyy unissaan alasängyssä. Hänen perunankuorielefanttinsa saa minut ajattelemaan joulua. Istahdan sängylleni. Vaikka on vasta marraskuu, joka paikka kuhisee jo ylipainoisia tonttuja ja suklaapukkeja. Ja itse asiassa haluaisin ostaa kunnollisia lahjoja tänä vuonna. En pelkästään sellaisia kerhossa väsättyjä yhdentekeviä lahjoja. Kuten maalauksia ja sellaisia kynttilöille tarkoitettuja servieteillä päällystettyjä hillopurkkeja. Joiden äiti antaa vaivihkaa kadota pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta.

Molemmilla isoäideilläni on yhä esillä valikoima kaikenlaisia kammotuksia. Made by lastenlapset. Sitä se kai on olla isovanhempi, täytyy sietää sellaista.

Mutta tänä vuonna haluan ostaa kaikille kivoja asioita. Myös Ginnylle ja Emilielle.

Tunnen jalkojeni alla Sigurdin ilmastointiteipillä päällystetyn lelumiekan kylmän kärjen. Jotenkin se on livahtanut sänkyni alle. Ja minä päätän, että ostan luksusilmastointiteippiä velipojalleni. Kultaista teippiä, jos sellaista löytyy.

2

MITEN SÄ SUHTAUDUT JOULUPUKKIIN?

Ginny kysyy tekstiviestillä. Hän pyytää minua tulemaan heti.

Tämä on kiireellistä, huikkaan äidille. Hän huutaa jotain sopimuksesta, samalla kun hyppään sulavasti hänen liiloihin kuluneisiin Converseihinsa ja hölkkään ulos jalkakäytävälle. Yksi naapurin kissoista vaappuu edessäni, sen täytyy olla tiineenä. Kierrän sen ohitse tuhahdellen. Äidin mainitsema sopimus on sitä sorttia, jonka säännöt isä tai äiti itse latelee ja jota he voivat sitten vastausta odottamatta kutsua sopimukseksi. Minä kutsun sitä käskyksi. Mutta tänään on sunnuntai, joten totta ihmeessä minulla on lupa viettää mukavaa aikaa ystäväni kanssa.

Mukavuus vallitsee Ginnyn vinokattoisessa talossa. Luikahdan istumaan hänen työtuolilleen ja huokaisen.

Mikä on? Ginny kysyy tavanomaiselta paikaltaan sängyltä.

Mun äiti, sanon. Huokaisen ja tuhahdan samanaikaisesti.

Mikä yllätys, Ginny huomauttaa. Mutta se, mistä mä kirjoitin, oli oikeastaan…

Äiti käski mua siivoamaan huoneen.

Mutta marttyyri-Sille, meidän pitäisi jutella…

Helppohan sun on sanoa Ginny! Levitän toisen käsivarren sivulleni ikään kuin alleviivatakseni, millainen luksus häntä ympäröi.

Äh, älä viitsi Sille, Ginny protestoi. Ja tiedän hyvin, että hän on kyllästynyt kuuntelemaan minun valitustani siitä, ettei minulla ole omaa huonetta. Kyllästynyt siihen, että jatkuvasti huomautan häntä hänen kyvyttömyydestään tajuta, kuinka turhauttavaa ja nöyryyttävää se on. Kyllästynyt nurinaani. Kaikki ovat kyllästyneitä nurinaani. Kyllä minä sen tiedän. Mutta ihan oikeasti. Neljätoistavuotias tyttö joutuu jakamaan huoneen hemmotellun zombie-prinsessapikkusiskon ja hygieniaestoisen nörttipikkuveljen kanssa. Ja hänen odotetaan ottavan vastuuta tämän naurettavan yhteishuoneen siivoamisesta. Kukaan ei ymmärrä minua. Huokaisen ja tuhahdan jälleen. Pyörähdän ympäri tuolilla ja suoristan selkäni.

Okei, okei Ginny. Mitä asiaa sulla olikaan?

Oikeastaan mä haluaisin tarjota sulle töitä. Jos sä pystyt hillitsemään itsesääli-Sillen hetkeksi.

Olen pudota tuolilta. Töitä? Tarkoitatko sä sitä?

Kyllä vain.

Mitä? Missä? Milloin?

Ginny tirskahtaa. Ihan rauhassa, Sille.

Onko kyse sun äidin ja isän yrityksestä? Tarvitaanko sinne pakkaajaa?

Ei, mutta kyse on yhdestä heidän tutustaan. Mähän pyysin heitä kyselemään töitä. Silloin kun tajusin, että sä olit tosissasi sen osa-aikaisen työn aloittamisen kanssa. Ginny kallistaa päätään. Hän on vaikuttanut koko ajan vähän epäilevältä suunnitelmani suhteen.

Mutta Ginny, sanon, totta ihmeessä mä selviän siitä. Siis työstä ja läksyistä, ja jää mulle vielä aikaa nähdä sua ja Emilietäkin ja…

Niin, mutta… Ginny empii. Jostain huoneesta kuuluu musiikkia. Ehkä Emmetin. Musiikki on iloista, rentoa.

Mutta mitä?

Sä ja Lukas.

Mitä meistä? Mehän nähdään ihan yhtä paljon kuin yleensäkin. Niin paljon kuin me pystytään. Mulle sopisi hyvin olla muutamana iltapäivänä töissä, kun Lukas on kuitenkin uintiharjoituksissa.

Joo, mutta vaikuttaa ihan siltä kuin…

Ihan oikeasti Ginny. Minähän se tässä yritän pitää mun ja Lukaksen suhdetta yllä. Luulisin.

Luokkaretken jälkeen, sen Falsterissa tapahtuneen pikkuflirtin jälkeen on vain vaikuttanut siltä, että te… Ginny epäröi.

Siis tarkoitatko sä sen jälkeen, kun Lukas oli flirttaillut sen Cecilien kanssa?

Kyllähän te molemmat toimitte samalla tavalla, vai mitä?

Joo, mutta me ollaan selvitetty se jo. Kiitos.

Ginny kohauttaa olkapäitään. Hypistelee päiväpeittoa.

Mä tarvitsen rahaa Ginny. Mä ihan todella tarvitsen.

Kyllähän sä yleensä saat suurimman osan niistä asioista, joita sä haluat.

Joo. Mutta mä haluankin ostaa asioita itse. Niin kuin sä teet. Ja Emilie. Ja Sophia.

"Sophiasta sä et