Oma Strindbergini

By Lauriina Vilkkonen

Nuori ja lahjakas Eeri Erkkilä opiskelee teatteritiedettä sielunsa palolla 1980-luvun Helsingissä. Kun Eeri uppoutuu syvälle ihailemansa kirjailija August Strindbergin teoksiin, August alkaa suorastaan elää opiskelija-asunnon varjoissa. Tästä tulee Eerin neuvonantaja. Kun Eeri ihastuu vanhempaan kirjailija Henri Parolaan, August yrittää varoittaa häntä. Vasta kiihkeän suhteen jälkikuohuissa Eeri ymmärtää, että hänen olisi pitänyt kuunnella taiteilijan ääntä sisällään.Lauriina Vilkkusen esikoisteos on täynnä huumaavaa nuoruuden kiihkoa ja paloa teatteriin. Se kysyy ajankohtaisesti, kuinka paljon kirjailija voi ammentaa teoksiinsa omasta ja toisten elämästä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2022
• ISBN: 9788728275740

Book preview

Oma Strindbergini

Cover images: Shutterstock

Cover image: Ruotsalainen kirjailija August Strindberg / Swedish author August Strindberg

Date: 1890-luku / 1890s

Organisation: Finnish Heritage Agency

Collection: Historian kuvakokoelma

https://finna.fi/Record/museovirasto

Copyright © 1990, 2022 Lauriina Vilkkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728275740

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Joinakin hetkinä epäilen,

onko elämä sen todellisempaa

kuin runonikaan.

August Strindberg:

Tie Damaskoon

I stuudun huokaisten sängynlaidalle ja juon kulauksen vettä. Harmittaa, etten saanut ripustettua verhoja, tanko ei pysynyt taidoillani seinässä enkä jaksanut enää yrittää. Olen jo monta tuntia ollut jotain tekevinäni, mutta kun ympärilleen katselee niin siltä ei vaikuta. On vaikea päättää mistä taas jatkaisi. Laitan vesilasin pöydälle ja avaan laiskasti lähinnä olevan pahvilaatikon. Nostaessani ensimmäisiä tavaroita laatikosta ovikello soi. Sen oudon kova ääni kaikuu huoneessa, kanarialinnut alkavat räpistellä häkissään hätääntyneinä. Avaan oven ja näen valoisassa käytävässä seisovan pitkän hahmon, joka muitta mutkitta astuu asuntooni.

— Hej. Ajattelin tulla ajoissa. Siis ensimmäisenä, Henri Parola venyttää luoden arvioivan silmäyksen huoneeseen. — Jaaha. Vai tällaista täällä on. Onpa sinulla tavaraa! Mitä jos mentäisiin syömään jonnekin? Mulla on nimittäin vähän nälkä, mies jatkaa ja tuijotan hämmästyneenä vierastani, joka pesee käsiään pienessä tiskialtaassa. Hän vilkaisee minua hymyillen kuivatessaan käsiään talouspaperiin. Jostain syystä olemme kumpikin kiusaantuneempia kuin aikaisemmin.

— Mä voin kyllä joku päivä tulla laittamaan sen verhotangon. Så har jag igen en orsak att komma, Henri selittää lähtiessämme ulos ja pälyilee kuinka suhtaudun siihen. Ilmeeni on kai paljonpuhuva, koska hän on ilmiselvästi tyytyväinen itseensä. Matkalla ravintolaan mies kyselee kuulumisiani ja välttelen hänen utelevia kysymyksiään.

— Minun kanssani et syö mitään tavanomaista puppua, Henri sanoo ravintolassa ruokalista kädessään ja pitää lupauksensa tilaten vuohenjuustokeittoa. Hänellä on epämiellyttävä tyyli tarkkailla kaiken aikaa, tunnen pistävät silmät joka kerta kääntäessäni katseeni poispäin. Huomaan, että monet ihmiset tunnistavat Henrin ja syynäävät meitä estottoman kiinnostuneina. Mies ei siitä näytä piittaavan.

— Käyn seuraamassa niitä harjoituksia, ja tiedätkö, tunnen oloni päivä päivältä nihkeämmäksi, Henri kertoo ja havahdun ajatuksistani. — Ensi-ilta on syksyllä, hän lisää nostaen lasin kevyellä liikkeellä huulilleen.

— Millainen näytelmä se on? kysyn jotain sanoakseni. Miehen profiili heijastuu vastapäisellä seinällä olevaan peiliin ja tarkastelen miltä kohtaus sieltä käsin näyttää.

— Oikeastaan se kertoo lapsuudenkodistani, mulla oli kirjalliselta kantilta katsoen antoisa lapsuus, toisin sanoin kamala koti, Parola naurahtaa. — Kun sen näkee näyttämöllä niin sitä ihmettelee että noinko minä sen kirjoitin? Vaikka luulihan Tšehovkin tehneensä komedioita, mutta kaikki itkivät. Kai sä sen olet kuullut? hän kysyy kuin itsestäänselvyyttä ja nyökkään, vaikken mitään ole kuullutkaan.

— Se on aika traagista, Henri hymähtää. Miehen vahva ääni jää taas leijumaan ravintolaan, muutkin huomaavat sen. Kunpa hän ei puhuisi noin kovaa. — Todennäköisesti vielä pahempaa on edessäpäin, sitten kun yleisö katsoo sitä. Tietysti pitävät kärsimyksiä hupaisina, Henri sanoo ja jää pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Hänen mielentilojensa myötäileminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä.

— Tämä oli hyvää, totean keitosta, mies kääntää katseensa minuun ja nyökkää mietteissään.

— Tiedätkö Eeri, yllätyin täysin siitä että soitit. Ovatko neuvoni auttaneet yhtään? Henri kysyy äkkiarvaamatta.

— En tiedä. Itseasiassa yllätyin itse ainakin yhtä paljon, vastaan ja mies katsoo minua nauraen tilatessaan laskun. Vaikka olemme tavanneet pari kertaa viime kuukausina, hermostuttaa mielettömästi. Pelkään koko ajan, että hän ehdottaa jotain, meillähän on nyt kotini jonne mennä. Kun nostan laukun hihnaa olalleni, tunnen kuinka käteni ovat täysin voimattomat.

Mutta Henri ei ehdottele mitään. Hän vain tulee luokseni ja vetää minut kanssaan ruokalevolle huoneen nurkkaan. Eikä hän pahemmin mitään kysele, riisuu vaan joka vaatekappaleen lavasängyn laidan yli. Kun vastustelen vähän, mies ei ole huomaavinaan, ei hän ole mikään pikkupoika, työntyy sisääni varovaisesti. Eniten pelkään tulevani raskaaksi. En ole ikinä ollut näin avuton, sain nyt varmasti väärän roolin, tämä vapaus ei sovikaan minulle, vartalolleni, se on väärän kokoinen, aivan liian suuri, haluan heti palauttaa sen. Henri on naimisissakin. Ja hänellä on neljä lasta. Olen tutkinut kukaonkukinta, muttei se auta tässä tilanteessa, Henrin vieras ruumis minussa kiinni, tuntemattomat läheisyyden vääristämät kasvot päälläni. Kuvittelen neljää haalariasuista lasta ja juuri kun syyllisyydentunto ehtii vaimoon saakka, mies tulee äkkinäisesti ulos sisältäni, tekstissäänkin hän on ajoituksen mestari, ja päästää siittiönsä juoksentelemaan kilpaa vatsalleni. Rakastelu ei ollut sellainen huimaava kokemus, jota hänen läheisyytensä oli lupaillut, olin niin jännittynyt ja kaikki kävi jotenkin ykskaks, aivan kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Ja jälkeenpäin Henrin hassunkuriset alushousut, joissa oli onnea tuottavia hevosenkenkiä, naurattivat minua. Sen mies muisti aina. Hysteerisyyteni ja ne kalsarit, jotka hän joskus lupasi kehystyttää minulle.

E sko soittaa ja onnittelee sisäänpääsyn johdosta, on kuullut uutisen äidiltä käydessään kotona.

— Olet jotenkin määrätietoisempi kuin minä, en tiedä yhtään mitä rupeaisin tekemään, hän sanoo kuulostaen siltä kuin olisi pikemminkin iloinen kuin huolestunut havainnostaan. Sitten veljeni ryhtyy luettelemaan aloja, joita hän on harkinnut. Kuuntelen selitystä hajamielisenä.

— Mulla on vähän kiire, tokaisen hetken kuluttua ja Esko loukkaantuu.

— Oletko edes kuunnellut?

— Olen olen, mutta mulle tulee vieraita ja on siivottava.

— Juhlikaa te vaan, mun täytyy mennä illaksi töihin, Esko sanoo tympääntyneenä.

Kerään sängyltä esitteet ja humanistisen tiedekunnan opinto-oppaat. Syksyllä olen taiteiden tutkimuksen koulutusohjelman opiskelija. Nähdessäni nimeni hyväksyttyjen joukossa yliopiston ilmoitustaululla tuumin, että ilman Henriä en olisi tiennyt mitään koko opinahjosta. En käsitä mistä sain päähäni keväällä soittaa juuri Parolalle kysyäkseni neuvoa. Olin tavannut hänet vain kerran, vuosia sitten, ja joskus olimme kadulla törmänneet toisiimme ja vaihtaneet pari sanaa. Eilen Henri soitti pitkästä aikaa, ohitti sisäänpääsyni vaikeasti tulkittavalla myhäilyllä ja alkoi syytää juttuja omasta opiskeluajastaan ja riidoistaan kirjallisuustieteen laitoksen opettajien kanssa.

— Puolet siitä mitä ne puhuvat on täyttä paskaa, on vain tiedettävä kumpi puoli, mies kuvaili yhdellä lauseella opetuksen tason.

— Äitini muuten päivitteli että »mistä ihmeestä olet tuollaisen koulutusohjelman keksinyt», kerroin Henrille ja se sai hänet nauramaan.

Kun työnnän imuria komeroon, ovikello pärähtää.

— Onnea vaan kovasti, sanon heti ettei unohdu. Mä olen tietysti ensimmäinen? Tuuli sanoo hätäisesti ovella. Lapsuudenystävälläni on käsissään suuri muovinen taikinakulho, käytännön ihmisenä ja tuntien tarkkaan puutteeni hän ostaa minulle aina kaikenlaisia taloustavaroita.

— Hyvä boolimalja, sanon tytön työntäessä kulhon käteeni, ja silloin huomaan rappukäytävässä seisovan miehen, joka tutkii keskittyneesti alatasanteen asukasluetteloa nenä miltei kiinni vitriinissä.

— Ai olet oikein siivonnut, kuulen Tuulin sanovan ivallisesti. Mies rapussa on niin outo ilmestys, että jään tahattomasti tuijottamaan häntä. Mustat raskaat vaatteet ja kädessä vanhanaikainen puinen kävelykeppi. Kun mies kääntää päätään, ja katseemme hetkeksi kohtaavat, hän nostaa minulle hattuaan enkä tiedä kuinka siihen pitäisi asennoitua. Sipaisten huolellisesti tuuheita hiuksiaan mies panee mustan hatun takaisin päähänsä. Hänellä on erikoinen, hieman pelottava katse. Käännyn kysyäkseni takkiaan riisuvalta Tuulilta mitä mieltä hän on tyypistä, mutta kun vilkaisen vielä rappuun, totean miehen kadonneen. Tuuli katselee kummissaan miksi kurkin ulos käsi ovenrivalla.

— Onko joku jo tulossa? hän tiedustelee hiuksiaan kammaten ja pudistan päätäni. Minnehän se mies hävisi niin äänettömästi? pohdin vetäessäni oven kiinni. Tuuli seisoo mietteliäänä keskellä huonetta viinipullo kädessään.

— Kai sulla on jonkinlainen korkkiruuvi? tyttö kysyy huolestuneena ja haen korkkiruuvin ja lasit kaapista.

– V oisin kuvitella asuvani sun kanssasi, Henri sanoo lukien aivan luontevasti pöydälle unohtamani postikortin. — Ai se onkin vaan joltain tytöltä, mies lisää ja heittää kortin takaisin pöydälle.

— Me ei ikinä voitaisi asua yhdessä, tappelisimme alituiseen, vastaan hänelle ja olen tietämättäni enemmän kuin oikeassa. Otan postikortin miehen nenän edestä ja työnnän sen laatikkoon.

— Olet tietysti kamalan mustasukkainen luonne, Henri sanoo ja puraisee omenaa. Hän oli tuonut mukanaan pari kiloa omenoita. — Mitä minä näillä teen? olin ihmetellyt. — Mä nyt ajattelin tuoda sulle omenoita, mies oli vastannut omasta mielestään tyhjentävästi.

— Minä en ole kuule kenestäkään mustasukkainen, tuhahdan mennessäni keittämään teetä. Huomaan Henrin katseen seuraavan minua.

— Haa, sä luulet voivasi suojella itseäsi! Haluaisit olla sellainen intellektuelli, jolla ei ole lainkaan tunteita. Mutta ei kai sulla juuri olekaan! Henri hihkaisee silmien kavetessa viiruiksi ja nauraa sitten huoneen täyteen kovaäänistä itseään enkä tiedä ihan tarkalleen miksi. Vaikka olemme tavanneet monesti, en vieläkään tiedä miten varautua hänen hyökkäyksiinsä, saan jatkuvasti olla varuillani. En oikein tunne olevani luonteva miehen sanallisten kärrynpyörien maailmassa enkä saa hänestä minkäänlaista otetta. Kamppailen hermostuksissani teepurkin kannen kanssa, joka sekin on tänään päättänyt liittoutua minua vastaan.

— Mitä töitä sä tällä hetkellä teet? kysyn olkani yli jotta saisin epämukavan puheenaiheen vaihtumaan. En ole koskaan ennen yhtaikaa rasittunut ja nauttinut saman ihmisen seurasta, mutta Henrin läsnäolo saa joka kerta aikaan tämän ristiriidan.

— Jaa-a. Mulla on just nyt monia samanaikaisia töitä. Joskus teen töitä ympäri vuorokauden. Enkä mä käytä alkoholia ollenkaan, siksi saan tehtyä paljon enemmän kuin monet kollegat, jotka juovat puoli uraansa, mies vastaa. — Mä yritän elää mahdollisimman yksinkertaisesti. No, ehkei se nyt ihan pidä paikkaansa, koska ostin äskettäin seitsemän tonnin videot…mutta häpesin kyllä, hän nauraa.

— Miten sä muuten ehdit tehdä niin paljon hommia?

— Täytyy tunnustaa, että olen viime aikoina minimoinut koko yksityiselämäni, Henri sanoo pää lapsellisesti kenossa aivan kuin syyllisyyttä tuntien. Hän ei ole ikinä puhunut perheestään, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, ajattelen katsoessani miestä.

— No mutta mitä se yksityiselämä sitten on! Minusta se on yliarvostettua, sanon halutessani piristää miehen ilmettä ja hän riemastuukin valtavasti.

— Se tuli sulta niin ihanan vilpittömästi, Henri nauraa, kun kaadan hämilläni teetä.

— Luulen, että työ antaa ihmiselle eniten, mä uskon olevani sellainen ihmistyyppi. Nyt olen niin innostunut opiskelusta, ettei mikään merkitse mulle enempää, sanon viitaten kädelläni kirjakasoihin miehen takana, hän katsoo niitä nauraen ja ottaa yhden teoksen pinon päältä käteensä.

— Sinä pian hukut näihin, hän sanoo sitä selaillen. — Olet samanlainen työhullu kuin minä. Mä kuule sanoisin sulle vielä tuosta taiteen yhteiskunnallisuudesta, että katsos Eeri, taidehan on aina kantaa ottavaa. Puoleen tai toiseen. En ole ikinä kuulunut mihinkään puolueeseen, silti minut aina leimataan vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, ettei taiteilijana voi olla sellaisten asioiden puolella, jotka selvästi ovat vääriä. Siihen sitä ottaa kantaa ja heti saa vasemmistolaisen leiman, Henri sanoo hurskaan vakavana teemuki pitkien luisevien sormiensa suojassa. Katson miestä silmiin, hän näyttää siltä että tietää taas valinneensa juuri oikeat sanat, joka kerta rakastun johonkin hänen lauseeseensa ja unohdan muut. Minä hivuttaudun hänen syliinsä, kaivaudun karkean villapaidan alle.

Ujo alastomuuteni pesee itseään vessan tyrmäävän räikeässä valaistuksessa silmät sirillään. Emme enää kosketa toisiamme. Rajusta läheisyydestä olen sinkoutunut alastomaan hiljaisuuteen, kauemmas hänestä kuin koko illan aikana. — Jos nyt näkisin itseni, en voisi hyväksyä tätä, sanoin Henrille rakastellessamme ja hän nauroi kovaa työntyen rajusti häveliäisyyteeni. — Tuon lauseen käytän joskus, oikein äkta moralisti puhuu. Voi että se kuvaa hyvin sinua, mies nauroi minulle hetken päästä. Vielä lähtiessään ovesta ulos hän tavailee lausettani.

— Mä soittelen, mies sanoo ja katoaa. Jään seisomaan eteiseen viltti ympärilläni.

– M innekäs Erkkilät muuttavat? huivipäinen naapurinrouva kysyy uteliaana.

— Tampereelle, vastaan tahallisen epäkohteliaasti ja kannan fiikuksen hänen ohitseen autoon.

— Varo niitä latvoja, äiti neuvoo minua kurkistaen ikkunasta. Seisahdun hetkeksi katselemaan vanhaa kotitaloani ja pihaa, likaisen lumikasan päälle on unohtunut jonkun lapsen leikkiauto. Rapussa äiti tulee pahvilaatikkoa kantaen vastaan ja tiuskaisee ohimennessään inhoavansa muuttamista. Huoneiston ovi on auki, isä seisoo keskellä olohuonetta kädet puuskassa, hänen ilmeensä on hajamielinen.

— Niin on kymmenen vuotta mennyt tässä asuessa. Te olitte vielä melko pieniä, kun tähän muutettiin, isä sanoo haikeana. Äidin kiivaat askeleet kuuluvat rappukäytävästä.

— Mihin se Esko oikein hävisi? äiti kysyy tultuaan ovesta sisään ja nostaa kuminauhalla valahtaneet hiuksensa nutturalle.

— Eskolla oli joku tärkeä meno, isä vastaa.

— No tietysti, äiti tuhahtaa ja lähtee taas viemään yhtä kukkasistaan.

Asuntoon kiintyy ihmeen voimakkaasti. Vaikka on jo omakin koti niin vasta nyt tuntuu siltä, että joudun lopullisesti eroamaan jostain menneestä. Silloin kun itse muutin täältä, ei tuntunut yhtään miltään, kannoin tavarani juosten muuttoautoon enkä kertaakaan vilkaissut taakseni auton kääntyessä kulmassa. Tästä lähin tapaan vanhempiani vielä harvemmin kuin ennen. Katsahdan isään, hän tähyilee ikkunasta huudellen äitiä takaisin ylös.

— Sen pinna on palanut täysin, isä sanoo minulle. — Älä nyt hyvä ihminen enää siirtele niitä tavaroita vaan lyö se auton ovi kiinni! hän karjuu äidille.

— Kyllä kaikki varmasti kuulevat, että te muutatte, sanon, muttei isä kuuntele. Hän tiirailee pihalle ja sulkee ikkunan.

— Olet väsyneen näköinen, siitä ei hyvää seuraa, isä toteaa silmäillen minua huolestuneena. Kohautan välinpitämättömästi olkapäitäni, hän on käyttänyt samaa lausetta koko syksyn, siitä lähtien kun aloitin opintoni yliopistossa.

Kävelen tyhjissä huoneissa. Siitä Tampereen asunnosta ei koskaan tule minulle kotia, koska siellä ehtii käymäänkään? Kuluneena kuukautena en ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin lukea, syyslukukauden kurssien tentit tulevat kaikki peräjälkeen. Henri ei ole moneen viikkoon soittanut. Eilen illalla, kun puhelin soi, toivoin sen olevan hän, mutta se oli kurssikaverini Eva, joka pyysi lainaksi teatteritieteen luentomuistiinpanojani. Astun entiseen huoneeseeni. Aikoinaan jaoin sen Annan kanssa, mutta hänen muutettuaan sain pitää sen yksin. Viimeiset puoli vuotta pikkusisko on asunut huoneessa eikä sitä voi olla huomaamatta. Seinillä on revittyjen julisteiden palasia ja pariin kohtaan tapettiin sisko on raapustanut oman nimensä.

— Mua sitten ketuttaa, pikkusisko sanoo takanani matalalla äänellä, jottei isä kuulisi hänen mielipidettään. Sisko ei haluaisi muuttaa Helsingistä, hän on protestoinut siitä lähtien, kun isän nimitys selvisi. Katson ikkunasta ulos kuunnellen hänen marmatustaan.

— No mutta eihän mua enää tarvitakaan, kuulemme Annan sanovan isälle olohuoneessa ja vilkaisemme pikkusiskon kanssa toisiamme. Kohta Anna seisoo ovensuussa ja pikkusisko irvailee parhaansa mukaan hänen myöhästymisestään.

— Anteeksi vaan, mä olen käynyt täällä pakkaamassa jo kaksi viikkoa, jos ette satu muistamaan, Anna sanoo vihaisesti.

— Piruako sen piti sieltä ylilääkärin virkaa hakea,