Kuume

By Päivi Sihvola

Eletään 1980-lukua Helsingissä. Saana on nuori boheemi nainen, joka ei osaa päättää, mitä haluaisi tehdä isona. Mahdollisuuksia on niin monia. Äidille Saanan alanvaihdot ovat ongelma – kunnon ihmisen kuuluu asettua aloilleen! Ja miksei Saana ole vieläkään mennyt kihloihin insinööriksi valmistuneen poikaystävänsä Esan kanssa? Kun Saanan elämään saapuu Jussi, suurten tunteiden taiteilijamies, Saana on merkittävän valinnan edessä. Valitako turvallinen elämä vai rakkaus, joka vie jalat alta?Kuume on Päivi Sihvolan voimakas romaani täynnä nuoruuden vimmaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728350447

Book preview

Kuume

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2011, 2022 Päivi Sihvola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728350447

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset Jarmolle, Katjalle ja pojille tuesta,

Jouko Sirolalle tuulen suunnan näyttämisestä.

Ikkunat ja ovet aukesivat itsestään. Juoksin edestakaisin, mutta en pystynyt kilpailemaan seinillä rynnistävän tuulen kanssa. Tähtitaivas kumahti rummuksi otsatukkani ympärille. Unohdin hengittää ja keuhkoja puristi.

Tuijotin kehrääviä, hehkuvia planeettoja, komeettojen pyrstöjä, nuppineulanpäitä ja horisonttiin leviävää tähtisumua, joka heitti päähäni turkoosin tuhannet värit. Katseeni laukkasi valopisteestä toiseen. Näyttämölle ilmestyi viuhuvia ruoskia ja äkkiä yöni oli paahtavan punainen.

Hullu tulivuori sylki laavansa avaruuteen. Sakaroita, vilkkuvia pisteitä, lohkareita, vuorenseinästä puhkeavia ruusukimppuja, hiekanjyväsiä ja raivopäisiä hyökyaaltoja, jotka syöksyivät toisiaan vasten ja toistensa ylle, kunnes usva veti verhonsa eteen.

Koko ajan joku huusi. En saanut selvää äänestä. En kuullut sitä, mutta tiesin ja tunsin sen. Sydäntäsärkevä ääni kaikui piiskan sivalluksissa ihollani. Vielä oli joku toinen, jotain muuta, joka leikkasi tajuntani läpi.

Taivas yläpuolellani himmeni. Tähdet tanssivat ja keinuivat kuin pimeiden peliluolien sameat lyhdyt juopuneen silmissä. Nousin varpailleni, kurkotin käsilläni, yritin tarttua kiinni, mutta en ylettynyt.

Olkapäilleni satoi terävää, lasista jauhoa.

I OSA

1

Hyppään sängystä vauhdilla. Leuka hipoo ikkunalautaa ja silmissä mustenee. Kävelen huoneet läpi, palaan vuoteen viereen ja kierähdän takaisin peiton alle. Katse harhailee pitkin sakeaa pimeyttä. Yö piirtää ääriviivoja, kattoa, ikkunaa, kaappia, ovea. Erotan verhon, lampun ja pöydän.

Epäilemättä kotona.

Esa kuorsaa turvallisesti. Matalan örinän jälkeen seuraa suhiseva vihellys, joka päättää öisen konsertin itsepintaisesti kuin piste pitkän lauseen alkaakseen tauon jälkeen uudestaan. Yhden miehen orkesterissa soittaa vähintään junan veturi, puskutraktori, kahvinkeitin ja huilu.

Kännissä mies rutisee vielä kovempaa kuin tavallisesti. Ei hajua, milloin Esa on tullut kotiin yöjalasta. Lasta ei meteli näytä kuitenkaan häiritsevän. Poika nukkuu puolasängyssään peukalo suussa ja uninalle kainalossa höyhensaarten turvamuurien sisällä. Ei huomaisi vaikka katto repeäisi irti.

Kello tikittää kahta yöllä. Olen viskannut pääni tyynylle muutamaa tuntia aikaisemmin migreenilääkkeestä turtana. Nyt olen hereillä. Tuntuu kuin istuisin elokuvissa sekä näytöksen katsojana että sen sisällä.

Nousen istumaan ja pidän kaksin käsin päästäni kiinni. Ruoska viuhuu ilmassa ja sivaltaa säälimättömästi. Vuosien takainen hämärä muisto. Käännän kylkeäni, makaan mahallani ja selälläni, moukari takoo päässä:

– Jussi.

Uni ei tule enää.

Väsymys on tipotiessään.

Nousen ylös uudestaan ja lykkään jalkaa toisen eteen. Pysähdyn keittiön ikkunaan. Jos jotain selitystä, pientä merkkiä näkyisi jossain.

Taivas on pimeä ja julma. Muutama epämääräinen tähti kaukaisuudessa. Hetki sitten ne olivat kiiruhtaneet verkkokalvolleni kaikilta horisontin kulmilta. Mykkä tyhjyys peittoaa maiseman eikä armoa anna.

Tassuttelen pyjamassani, avojaloin parvekkeelle. Painottomuus ja lyijy. Tähtikuviot ovat yhtä hepreaa. En koskaan ole niitä oppinut, vaikka Jussikin minua kerran opasti. Viileä ilma tunkee ohuen kankaan läpi. Istahdan hetkeksi eteisen puhelinpöydälle.

Kylpyhuoneen sinertävässä valossa peilistä tuijottaa hikinen otsa. Silmät kiiluvat ja posket hehkuvat kuin hellan levyt. Se olen minä, enkä kuitenkaan ole.

– Saana Johanna- aa, Saana, Saanaseni, Saanuska! Jussin ääni velloo sisälläni.

Otsalohkoni alla risteilee sanoja, tunnelmia, tuoksuja, makuja ympäriinsä kuin teräviä esineitä pyörremyrskyn silmästä. Valokuva! Muistan äkkiä kuvan Jussista ja minusta. Minne olen sen kätkenyt? Kuivaan kasvoni ja ryntään työhuoneeseeni.

Ja kaikki kirjelaput! Missä ne ovat? Tämän pään kanssa tulee hulluksi, ajattelen. Sormet rapisuttavat papereita. Kirjeet ja kuva uivat käteeni rispaantuneesta kenkälaatikosta yläkaapin takanurkasta, roinavuoren alta. Istun sohvalle ja kuva suurenee edessäni.

Siinä me seisomme ja nauramme. Jussin hymy, joka leviää pitkin kasvoja, laajenee nauruksi ja valaisee koko ympäristön. Vastustamaton, hellyttävä nauru, kun mies kallistaa päänsä taaksepäin, hekottaa ja hirnuu kuin virtahepo.

Noihin aikoihin minulla oli tarve naurattaa häntä yhtenään. Osakseni sain henkilökohtaisen suosion, auringon, joka lävisti koko ruumiin. Hänen käsivartensa ympärilläni, minä lujasti hänen kainalossaan. Hiuksissani Jussin tekemä letti.

Kääntelen kuvaa ylösalaisin ja tutkin sitä eri suunnista. Käteeni tarttuu lappu, yksi kahjoista viesteistä, joita silloin pulpahti esiin kengästä, laukusta, taskusta, levykotelosta, lampusta. Tämän löysin hammastahnatuubin korkista. Tummunut, töhryinen paperi. Kirjoituksesta ei saa selvää, mutta tiedän mitä siinä lukee: minä olen minäsi.

Nojaudun taaksepäin.

Kurkussa pyörii kettinki.

Paluuta ei ole. Minä muistan.

Katson ulos ikkunasta pimeälle pihalle. Esan kuorsaus voimistuu.

2

Silloin seitsemän vuotta sitten oli heinäkuun alku ja epätavallisen kylmä viima tunki ohuen puseron hihan suista. Takki oli jäänyt kotiin aamulla. Kuljin Fredrikinkadulla jokapäiväistä reittiäni. Pelkkää vihreää. Ambulanssi suhahti vierestä, sireenit vinguttivat korvia. Edestakaisin vaeltava ihmisjoukko jähmettyi hetkeksi katsomaan.

Viiskulman kohdalla havahduin ajatuksistani. Primulasta valui väkeä kirjavana nauhana. Ohitin kuppilan, harppasin kaistaleen Tehtaanpuiston reunaa, jossa syreenit tuoksuivat vielä. Nuuhkin syvään niidenkin lähes äänekästä tuoksua ennen kuin ylitin tien toiselle puolelle, nousin kivirappuset ylös Laivurinkadulle ja siitä puoliksi irtonaista kengän korkoani varoen Vuorimiehenkadulle. Nälkä kurni vatsassa. Iltapäivälehtien lööpit kirkuivat jalkakäytävällä. Lyytikäisen muija supatti Järviskän kanssa kaupan lehtitelineen edessä.

– Urpo Leppänen kauniin rouvansa tuommoseen Anaan vaihtoi.

– Naisparalla kestämistä. Semmosia ne miehet.

Lyytikäisen eukko nyökkäsi ja tervehti minua. Sillä oli ulkonevat silmät ja naamansa roikkui kuin petolinnun nahka. Pistävä katse nauliutui perääni. Jokohan se tiesi senkin, että Esa oli Kanadassa. Eilen se raotti verhoja, kun tulin harjoituksista. Joskus se avasi ovea käytävään, työnsi häpeämättä päänsä esiin ja pällisteli suoraan kohti.

Kämpillä heitin repun nurkkaan. Unohtunut roskapussi nojasi oveen. Suuntasin suoraan keittiöön, sinkosin pizzan mikroon ja ryystin jogurtin.

Keittiön ikkunoihin pitäisi vaihtaa kesäisemmät verhot, ajattelin ja vedin niitä sivummalle. Olisi kesän tuntu edes ikkunoissa. Hypistelin kangasta sormieni välissä. Verhot olivat mutsin ostamat, paksua, pilkullista kuviota. Itse olisin valinnut eri värin ja eri kuosin. Mutta jos laittaisin toiset verhot, mutsi tietysti käydessään alkaisi tivata, että mihinäs sun karteekit on.

Siirryin olohuoneeseen ja katselin parvekkeen ikkunasta takapihan puuta. Joskus teki mieli kiivetä sinne niin kuin usein lapsena lojuin kotipihan reunassa olevan riippakoivun oksalla kirja sylissä. Mitähän Lyytikäinen mahtaisi ajatella, jos se roskia viedessään huomaisi minun rötköttävän puussa.

Näin liikettä aidan takaa naapuritalon pihasta. Vanha kumarainen nainen keräsi roskiksesta pulloja. Pyöränsarvet heiluivat, kun se teki lähtöä pihasta. Saalis oli tänään runsas. Äkillinen tuulenpuuska kampasi vanhuksen pään vinoon ja laiha, koppurainen jalka tapaili poljinta. Nainen antoi tuulen punnita itsensä ja ahnaana viima painalsi repaleista, tyhjää muovikassia pitkin asvaltoidun pihan reunoja. Ajattelin, millainen sen elämä oli mahtanut olla ja sisintäni vihloi.

Palasin keittiöön, söin pizzan ja vilkaisin samalla päivän lehteä. Elämä oli helppoa, kun ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään. En laittanut stereoita huutamaan, en avannut radiota enkä televisiota. Kuuntelin hiljaisuutta täynnä ihailua. Tuuli välillä heilutti ikkunoita ja tuntui kuin koivun oksa olisi koputtanut keittiön ikkunaan niin kuin lapsena kotona Pohjanmaalla.

Puhelin pärähti, kun olin uppoutunut lehdenlukuun. Sieppasin omenan pöydältä ja kävelin eteiseen. Näytössä oli kotinumero. Mutsi tietysti taas. Käsi oli luurin päällä, mutta siirryin nopeasti olohuoneeseen. Odotin milloin soittoääni lakkaisi. Pappa se ei ollut. Pappa ei perustanut puhelimessa jaarittelusta. Jos oli asiaa, se soitti yleensä verstaalta. Eukon marmatusta ei huvittanut kuunnella.

Avasin kengännauhat, istuin Ilse-tädin nojatuoliin ja jyrsin omenaa. Olisikohan mutsi jo rauhoittunut viime visiittini jälkeen. Muistin sen kuin eilisen päivän. Mutsi oli ollut revetä liitoksistaan. Alussa kun tulin sisään oli tuntunut kodikkaalta keittiön pöydän äärellä. Inkeri työnsi täysinäistä lihapullalautasta nenän eteen ja lupasi lihottaa piiskansiiman. Jos joku Inkerin tuttu olisi tullut kylään juuri silloin, se olisi möläyttänyt, että jaha, täällä on ruatti ruualla.

Inkeri oli kysellyt kesätyöstäni ja varmistanut olinko muistanut maksaa Ilselle vuokraa asunnosta. Olin tokaissut olevani aikuinen ja hoitavani asiani itse. Opintolainakin vielä pankissa koskematta. Mutsi murehti pärjäämistäni ja täytti lautasta sitä mukaa, kun tyhjensin annosta. Ja tietty, sen naama venähti, kun laukaisin siirtyväni konservatorioon opiskelemaan. Siinä vaiheessa se toi jälkiruokakulhoja pöytään.

Yllätyin itsekin ääneni päättäväisyydestä.

Olin katsonut koko ajan alas.

Nyt se oli sanottu.

Nostin katsettani hitaasti pöydän kuviollisen vahakankaan suojista. Hiljaisuutta oli kestänyt muutaman sekunnin, mutta se oli tuntien pituinen. Seinäkellon tikitys humisi päässä kymmenkertaisena. Seurasin viisaria, joka siirtyi numerosta toiseen kuin giljotiinin terä. Iso viisari oli pyöveli, joka katkoi kauloja miten tahtoi.

Katse siirtyi räsymaton raitaan. Kun olin lapsi, Inkeri oli kutonut mattoja kangaspuilla, paukuttanut polkimia ja kiekunut Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa… Se oli säästänyt ehjät, vanhat vaatteet ja leikkonut ne matonkuteiksi. Olin hyppinyt yhdellä jalalla samanlaisen maton raitojen päällä ja kuvitellut raidat puroiksi, jotka piti ylittää jalkojaan kastelematta.

Ehkä Inkeri veti pitkään henkeä, hapuili tuolin selkänojaa ennen kuin istui tiskipöydän ääreen. Ehkä se näytti väsyneeltä ja kädet roikkuivat velttoina sivuilla kuin pari kärpäslätkää. Ehkä se kasasi itseään, keräsi voimia tulevaa koitosta varten. Inkeri oli äkkiä ollut pieni uuden silkkipuseronsa sisällä. Tuuhea, permanentattu tukka oli vaikuttanut elottomalta. Pyyhkikö se silmänympärystään? Kohta alkaisi paasata, miten on kaikkensa yrittänyt minun eteeni ja miten kiittämätön olen.

– Ensin oli tanssi, sitten valokuvamallin ura, tulukkina piti häärätä ja päästä Ranskhan au pairiksi. Kallhit teppi- ja flamenkokurssit täyty käyrä. Johonakin väliis neiti ryhty näyttelijäks, mutta sinne teatterikoulhun et onneks pääsny toista kiarrosta pireemmälle.

– Miten niin onneks?

– Olsit kohta valamis opettaja, niin ekköhän pyrkiny muka musiikkia opiskelemhan. Ja alusta koko rumpa, Inkeri paasasi suu vaahdossa.

Siirryin ikkunan ääreen ja tuijotin nurmikolle. Joskus lapsuudessa oli naapuri herännyt kesäaamuna aikaisin, kun Inkeri jäkätti pihassa kovaäänisesti. Naapuri kurkki vintin ikkunasta ja haroi päätään, että mikä helevetti siellä melskasi tähän aikaan aamusta. – On siinä Malmivaaran Lassella kestämistä! Ei mikään ihme, että Lasse on aina töissä. Ennemmin verstaalla kun kotona, kaveri oli kertonut niiden isän sanoneen.

– Että yhyren pitää olla tuallaanen, Inkeri huokasi. – Ei siskos nuan poukkoollu erestakaasin. Kirsi ja Erija, tasaasempia ne on. Kunnon ammatit, avioliitot mallillansa, taloot ja huvilat. Isääs on lelliny sun piloollen. Ikimailmas mitään oo kiältäny.

– Itse minä tekemisistäni vastaan. Pappa kyllä ymmärtää, olen sille jo puhunut.

– Sillen oot enste kertonu ja varmistanu selustas!

– Pappa ymmärtää, ettei kukaan voi olla sellasessa paikassa, jonne ei sovi.

– Poikkipualista sanaa sano sun touhuustas, semmoonen lapatossu! Inkerin suu oli kapea, kireä viiva. Leuka työntyi eteen kuin laituri. Jäkätijäpläjäplälää suu yhtä mittaa kävi. Inkeri oli vauhdissa, taas oma itsensä. Pappa kuuli kunniansa ja minä olin sellainen tuulihattu, että toista sai hakea.

– Kyllon surkia paikka, Inkeri pyyhki silmäkulmiaan ja porasi minua marttyyrin katsellaan. – Sukulaasekkin ihimettelöö. Mitäs Esa tästä tuumas?

– Motkotti tietysti, mitäs muuta!

– Mahtanu kyllästyä. Silläkään ollu heleppua.

– Kellä olis? Ei sekään niitä maailman kevyimpiä kavereita oo, tietäisit vaan, tokaisin ja ajattelin Esan juomista ja monen päivän katoamisreissuja. Esa oli muuttunut ja siinä asui kaksi eri ihmistä. Inkeri ei uskoisi kuitenkaan. Nyökkäilin hiljaa ja kerroin suorittaneeni kielet valmiiksi ja pitäneeni ranskantunteja kansanopistossa. Inkeri niisti äänekkäästi. Silmät rullasivat kuin jollain sentraalisantralla vanhoissa kotimaisissa elokuvissa.

Nojasin ikkunan karmiin ja hypistelin vaaleaa verhokangasta sormissani. Pyykit heiluivat iloisesti kevyessä tuulessa kasvimaan vieressä. Valkoinen pioni näytti läkähtyvän kukkiensa painosta. Osa kukista lojui maassa kuin rankkasateen jäljiltä, mutta unikkomeri velloi keltaisena puutarhakalusteiden takana kuin suoraan van Goghin maalauksesta.

Papan suuret kumisaappaat ja ruohonleikkuri näyttivät unohtuneen keskelle pihaa aivan kuin olisi tullut kiire lähtö jonnekin. Suuri koivu oli pudotellut oksiaan nurmikolle eikä niitäkään kukaan ollut vielä kerännyt. Pari poikaa ajoi tiellä pahvinpalat päristen pyörien pinnojen välissä. Siirryin toisen ikkunan ääreen, josta näin paremmin räpättimet. Inkeri kurkki olkapään takaa.

– Päryyttimiä pyöräs. Nuan sinäkin ruukasit. Laulamisestako meinaat ittelles ammattia? Valamistuuko siitä? Inkeri pudisti päätään.

– Musta tulee musiikkiterapeutti. Kerron siitä enemmän joskus toiste, sanoin ja keräsin astioita pöydästä.

– Jos et eheri kyllästymhän. Plörinäks menöö koko homma! Inkeri oli noussut ylös, – Anna ne tiskit olla, kyllä mä tiskaan. Kuivata voit sitten.

– Olen mukana sellasessa teatteriryhmässä yhdessä Shakespearen näytelmässä. Laulan myös toisessa jutussa vanhaa bluesia ja jazzia. Niillä on sketsejäkin. Tosi kivaa.

– Vai Seiskpiiriä, Inkerin ilme pehmeni hieman samalla, kun se istuutui ja päästi muutaman naurun pyrskähdyksen.

Keittiön seinät olivat näyttäneet merkillisen kutistuneilta. Kaapit, pöydät, tuolit tuntuivat pienemmiltä kuin muistin. Maali oli lohkeillut seinistä paikka paikoin. Muurissa näkyi suuri halkeama. Jääkaappikin taisi olla tuhat vuotta vanha. Muistin sen jo varhaisesta lapsuudestani. Mietin, miksi he eivät uusi mitään. Naapurit olivat luultavasti remontoineet koko keittiönsä jo moneen kertaan tässä ajassa. Jääkaapin päällä oli tuttu kanavatyö, punainen mökki järvimaisemassa. Taulun päällä oli mattalasi ja sen kehyksissä kultamaalia.

– Kersana solit enee kossi kun flikka. Kiipeelit puissa ja pelasit jalakapallua. Isäs pruukas ottaa sun fölijyhynsä kalahan ja autoja ölijyämhän, Inkeri löi käsillä polviinsa. – Voi jukelin tähären kummä ny oikeen muistan, alvarihinsa sä tulit kotia verhat riakalhena ja naama kuras. Kerran olit puronnu rapaojhan.

– Taasko se alkaa! huomautin ja teki mieli häipyä samaa tietä takaisin rautatieasemalle ja Hesaan. Äkkiä pois. Ei täällä ollut enää mitään minulle. Hiljaisuus puristi kuin vanne pään ympärillä, sai nahkan syyhyämään ja teki levottomaksi. Oli vaan pappa ja mustana ryskyvä meri lähistöllä. Muu ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Heittelin kommentteja kuin robotti. Menköön toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Makasit ja luit, sitä kamalaa musiikkia, jota ei tavaallinen ihiminen ymmärrä. Tereoita huuratit täysillä, Inkeri sanoi, otti kupin käsiensä väliin ja katsoi sivulle.

– Se tais olla murrosikää. Kai se nyt on tyypillistä muissakin perheissä.

– Ei meirän kersojen keskuures. Hulluuks sun kans meinas tulla jos sille ny voi nauraakki. Mitenkä se Esa, joko son asettunu sinne Kanaattaan? Inkeri kysyi ja tasasi hengitystään.

– Soitti tässä yhtenä päivänä Torontosta. Ihan hyvin on kaikki menny.

– Monta vuatta yhyres ollu eikä kihilooskaan viälä. Sinäkö siinä jarruutat?

– Mikä kumman kiire tässä nyt on?

– Kohta son valamis insinööri ja sinä vaan et tiärä mitä taharot. Mitähän sen vanhemmakkin mahtaa aatella?

– Ajatelkoon mitä lystää.

– Se on hyvä ja kunnon poika. Sillä vissiin ottajia olis, parempiakin. Pirä varas!

Puhelin ei soinut enää Vuorimiehenkadulla uudelleen. Heittäydyin sohvalle. Väsytti vietävästi, mutta jos siihen jäisin makaamaan, nukahtaisin takuulla. Vatsa oli täynnä ja suloinen raukeus jäsenissä. Ajattelin kirottuja aamuherätyksiä. Vain hullut ja minä talsimme yöllä puoli viideltä nukkuvan kaupungin halki. Hemmetin sulatusuuni koko metroaseman kioski. Taulapäitä jonossa ramppaamassa ympäriinsä.

Tyylikästä naista ei ollut näkynyt aikoihin, mutta tänään se oli ilmestynyt pahimpaan ruuhkaan, ostanut pullon keltaista Jaffaa ja sanonut hienostuneesti olevansa entinen Miss Eurooppa.

– Tämä tekee hyvää iholle, mutta sitä ei pitäisi juoda. Se on myrkytettyä. Naiset ovat aina kateellisia minun kauneudestani.

Totisena palvelin asiakkaita, myin tupakkaa ja leimasin kymmeniä sinisiä HKL:n lippuja samalla, kun nainen jatkoi yksinpuheluaan.

– Minut on yritetty myrkyttää monta kertaa ja olen saanut tappouhkauksia. On raskasta olla kaunis.

– Pidä nyt muija turpas kii tai häivy siitä, sanoi nahkarotsinen nainen jonossa.

– Olet vaan kateellinen. Kaikki miehet ihailevat minua. Pelkäät, että vien sinunkin miehesi.

– Siit ei oo pelkoo!

Kavahduin istumaan, kun jalka nytkähti itsestään. Suihkun jälkeen Leonard Cohen rentoutti. Dance me to the end oflove. Vilkaisin parvekkeen ikkunasta ja maataviistävä valo näytti takertuvan hiipuvaan päivään, joka peitti puiden latvat kuin suuri, tumma pyyheliina. Tuntui kuin viimeiset auringonsäteet olisi voinut melkein kaapaista käteensä.

Pöydän kulmalta tipahti syliin lehtipinon päällimmäinen. Trendi oli lojunut siinä jo useamman päivän. Pitäisi palauttaa se kioskille. Kyllä yksi mies yhdellä banaanilla yhden päivän pärjää. Ehkä vielä joskus syön kunnon ateriankin. sanoi Cecil Hagelstam, mies antiikin maailmasta. Tuon kyllä mutsin pitäisi lukea. Mutta jos metroaseman hikiluukulla seisoi kahdeksan tuntia banaanin voimalla ja suolet ulvoen, niin oli takuulla maailmanmestari.

Venyttelin jäseniäni, makasin selälläni sohvalla, jalat kohti kattoa ja poljin pyörällä niin kuin mutsi aina ennen. Oli sekin näky. Nilkat naksuivat ja rutisivat. Kattokruunussa oli hämähäkinseitti. Pistin jalat solmuun kuin intialainen fakiiri ja vetäisin muutamat vatsalihasliikkeet. Kipsinen jumalhahmo hyllyn päällä tuijotti liikaa. Käänsin irvinaaman seinään päin, hain nuottikirjat, rentoutin kehoa ja avasin ääntäni, että sylky lensi.

– Hongankongaa, hongankongaa, bom-bim-bom, -bimbom-bom, mi-mi-ma-ma-mo-mu-mi,-ii-ii-ii-aa, ii-ii-ii-ii-aa, iii-iii-iii-aa, lo-li-lo-li-lo-li-lo-li-lo-li-loo, nyy-nyn-nyn, solisoli-soli, shs, shs, shih, shih, shuh, shuh, prr-prr-prr-prrr.…

3

Raikas tuuli leyhähti kasvoille ja yritti tehdä housunlahkeesta lepattavaa lippua, ilma oli täynnä helpeitä vastapäisen puiston puista. Naakkoja istui puiston keskiosassa odottamassa armeliaita murusia penkeillä istuvilta tytöiltä, jotka popsivat pikaruokaa. Raitiovaunu natisi paikoillaan. Henkäisin syvään. Olin niin onnellinen, että teki kipeää, vaikka en silloin sitä täysin ymmärtänyt.

Ahtaat harjoitustilat, esiintymispakkoisten puolihullujen seura ja kotoinen olo. Kuka täysijärkinen lähti vapaaehtoisesti ihmisjoukon eteen, nousi korokkeelle ja himoitsi estradin säihkettä?

Syttyä siinä lavalla.

Tarvittiin ripaus hulluutta ja sitä minulla totta vie oli omasta takaa. Pelkkä ajatuskin mukanaolosta näytelmässä Kaksi nuorta veronalaista tuotti hyvänolon väristyksiä. Ja minulla oli Julian rooli.

Hieroin pohjettani.

– Miten kummassa jalkoja särkee niin tuhottomasti. Eikö sulla särje?

– Ei yhtään.