Napanuoralla

By Mari Siliämaa

Hersyvä chick lit -romaani yllättävästä raskaudesta, joka sekoittaa ystävysten elämätKirsi ja Paula ovat olleet erottamattomia jo siitä hetkestä asti, kun Paula lapsena kurkisti Kirsin postiluukusta sisään. Nyt kolmikymppiset ystävykset työskentelevät yhdessä perustamassaan mainostoimistossa ja jakavat kaiken muunkin – tai ainakin melkein. Viime aikoina Paula vaikuttaa nimittäin salailevan jotakin. Mitä hän ei muka uskaltaisi kertoa parhaalle ystävälleen? Kirsille selviää, että Paulaa vaivaa pahemman sortin vauvakuume. Jälkikasvua ei kuitenkaan tunnu kuuluvan kovista yrityksistä huolimatta. Tilanne kääntyy päälaelleen, kun sinkkuna elelevä Kirsi tulee yllättäen raskaaksi. Selviääkö naisten ystävyys tästä koettelemuksesta?Napanuoralla on Mari Siliämaan esikoisromaani, joka onnistuu yhdistämään kepeän viihteen, hersyvän huumorin ja vaikeat aiheet – lapsettomuuden ja kateuden.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788728530191

Book preview

Napanuoralla

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2012, 2022 Mari Siliämaa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728530191

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Annalle ja Ellalle

1. OSA

KAUPAN PÄÄLLE HYVÄ MIELI

Vasta kun mies kömpii päältäni, ajattelen, että tämä voi olla virhe. Ajatus on outo. Minä en yleensä pidä miehiä virheinä. Miehet ovat kyllä paljon muuta: Hupia, ajanvietettä, lohtua, pelejä ja vedonlyöntejä. Pilailua etu- ja jälkikäteen.

Mutta tässä on jotain muuta.

On hämmentävää ajatella selkeästi. Yön viimeisistä drinkeistä on kulunut hädin tuskin yhden hätäisen seksihetken verran. Puoliksi juodut punaviinilasit törröttävät yhä sängyn vieressä odottamassa, että me krapulaiset olennot kaadamme väljähtyneet pohjat kalliinoloiselle parkettilattialle.

Tietoisuus viinistä muljahtaa kurkussa. Minun on parempi olla ajattelematta juuri nyt. Minun on keskitettävä voimani pelkkään olemiseen. Edellinen ilta pyrkii ylös vatsanpohjasta sapettavina röyhtäisyinä. Ehkä ne, niiden kitkerä maku, yön myötä kuollut onni, saa myös korvienvälin supattamaan olemattomia.

Koetan maata paikoillani ja olla välittämättä miehestä, joka kuorsaa epämiellyttävän kovaäänisesti liian lähellä poskea. En kuitenkaan pysty pyyhkimään mielestä ajatusta, että jokin on pielessä.

Ei riitä, että jotain on pielessä tässä tutussa hetkessä, vieraan mieheen vieraassa vuoteessa, turvallisen vieraassa ja turvallisen vieraaksi jäävässä. Pieni kovaääninen itu hokee sisälläni jotain hämmentävämpää. Se kulkeutuu ulos näiden minulle värittömien seinien ulkopuolelle, kiitää taivaankantta kohti etelärantaa ja kapuaa ylös toisen kerroksen leveästi ikkunasta. Siellä se pysähtyy sängyn jalkopäähän ja näkee naisen. Nainen nukkuu levottomasti, vaikka on omassa kodissaan, oma mies vierellään, päiväpeitto taiteltuna kauniisti sängyn viereiselle nojatuolille. Tuo hämmentävä ääni seisoo siinä ja ilkkuu. Se väittää, ettei nainen ole ollut oma itsensä. Että Paula on muuttunut oudolla tavalla.

Kun aivot on hukutettu viiniin, niiden pinnalla kelluvat rohkeasti ajatuksensiemenet, joita ei ole uskaltanut kastella pohdinnoilla selvinpäin. Suu krapulakorpuksi muuttuneena uppotukit jysähtävät vielä kovempaa vauhtia ajatusten pintaan ja saavat minut pelkäämään kunnon rysäystä.

Alussa oli vain silmäkulmassa vilkkuva harha. Että Paula kätki jotain napakasti laatikkoon. Sulloi ison laukkunsa kiireen vilkkaa pöytänsä alle. Tai painoi nettisivun piiloon kuin olisi ollut vaivihkaa tilaamassa biletysvaatteita junttihalpahallista.

Jo pari kuukautta olen ravistellut päätä epämääräisille näylle hymyssä suin. Että Paula, jolla ei ole vaikeuksia ilmoittaa kenellekään päin kasvoja tosiseikkoina omia mielipiteitään, yhtäkkiä salaisi jotain.

Höpö höpö.

Paula ei ole kätkijätyyppiä vaan numeroa tekevää tyyppiä. Jos hänellä olisi salaisuus, vaikka se kuuluisa toinen mies, hän ilmoittaisi Lurexin aamukahvipöydässä minulle, Matiakselle, Johanille ja Ailille, että hän paneskelee upean orin kanssa villisti Radisson Blun sviitissä ja sillä siisti. Ei kiertelyitä eikä kaarteluita. Suoraan asiaan ja orin takapuolen piukkaan ja rytmikkääseen ilmestykseen.

Siitä hetkestä lähtien, kun Paula kurkisti ensimmäisen kerran postilaatikostamme, minä ymmärsin, että hänen mukanaan olisi helpompaa ja turvallisempaa. On vaikea selittää, miksi. Hän ei koskaan ollut muita päätä pitempi. Hänellä ei ollut kinginä esiintyvää isoveljeä, eikä hän nauttinut muutenkaan yletöntä joukkosuosiota ala- tai yläasteen hiekkapihoilla. Okei, hänen perheensä ei ollut köyhimmästä päästä. Oli kuitenkin muitakin perheitä, joilla oli omakotitalot, mökit, asuntovaunut, ratsastusharrastus ja säännölliset lomamatkat lähikunnan leirintäaluetta kauemmaksi.

Ehkä selitys on se, että Paulassa on aina ollut vaikutusvaltaa. Joku kutsuisi sitä itsekkyydeksi. Mutta minusta Paulan kohdalla on parempi puhua päämäärätietoisuudesta.

Tällä kertaa jokin ei kuitenkaan täsmää.

Se on outo ajatus.

Miehen kuorsaus rohmuaa kaiken ilman ympäriltään. Hänen selkänsä pullottaa peittokasasta kuin iso puudeli. Kun kerään vaatteeni yksi toisensa jälkeen sieltä ja täältä, pelkään kiipeävän aamuauringon tuijaavan säteensä miehen kasvoihin. Verhot ovat olleet auki maailmalle koko yön. Minun on päästävä pois ennen kuin pimeys katoaa lopullisesti.

On minun tuuriani, etten löydä rintaliivejä mistään. Kiskon kaiken muun ylleni. Siirrän rahia ja kääntelen sohvalla lojuvia tyynyjä, jotka muodostavat kauniin värikaaren. Kuin joku olisi istuttanut unikoita harkitusti talonseinustalle.

Joku toinen kuin Kuorsaaja on stailannut huushollin. Olohuoneessa ei roiku tikkataulua eikä tökötä naurettavassa lastulevykaapissa Koffin tuoppikokoelmaa. Kauniisti asetellut harmaat pikkukivet ikkunalaudalla viimeistään kielivät naisesta. Senkin päälle en viitsi edes silmäillä enää aamuauringon valossa. Minulla on muistikuva päässäni. Se kertoo, että senkillä seisoo hopeinen kehyskertomus. Tyttö ja letit, tyttö ja koiranpentu, tyttö ja ylioppilaslakki, tyttö naiseksi muuttuneena ja lopulta, nainen ja Kuorsaaja. Hymyssä suin ja päät kallellaan toisiaan vasten.

Minulla on toinenkin muistikuva päässäni. Kuorsaaja, silloin tosin vielä Kuolaaja, sammaltaa lipevää tarinaa rakkaasta systeristä, alaasteajasta Saarijärvellä ja rippileiristä Ylläksellä. Samalla hän koettaa peittää kropallaan tv-tasolla lojuvaa pinoa, josta päällimmäisinä repsottavat Me naiset ja Gloria. Rakas kehystetty systeri on varmaan jättänyt lehdet siihen ja lähtenyt otattamaan uusia valokuvia veljensä senkin päälle.

Toivottavasti mies osaa huijata systeriään paremmin kuin minua.

Kuolaajan valehteleva käytös meinasi saada minut perumaan koko hoidon. Mutta olin liian humalassa ja liian väsynyt välittääkseni siitä, ettei uppo-outo baaripoka ole rehellinen itselleen. Tuskin minunkaan omatuntoni on pulmusenpuhdas. Variksen siivet sillä lepattavat ja ääni raakkuu sarjavalheita.

Aurinko villitsee parkettilattiaa, jossa ei juokse ainuttakaan pölyhiukkasta. Minä jäljitän rintaliivejä ja ajaudun ovelle, joka on painettu tiukasti kiinni. Yksikään välähtelevä mielikuvani ei kerro, olenko ollut ovella yöllä. Olenko tarttunut sen kahvaan ja painanut siitä? Tuskin. Se olisi vaatinut ylettömiä ponnisteluja. Sellaisia, joissa olisi pitänyt olla älyäkin mukana.

Kahva kääntyy nyt helposti alaspäin. Tuskin rintaliivit ovat juosseet pakosalle lukittujen ovien taakse, mutta onhan sekin mahdollisuus suljettava pois. Tai ainakin tyydytettävä se, joka alkaa U:lla eikä ole yhdenkään Lumikin kääpiön nimi.

Joskus olisi hyvä muistaa, että on synti – tai ainakin huono tapa – työntää nenänsä asioihin, jotka eivät tuoksu omille. Pitäisi poistua takavasemmalle ja antaa olla. Tuhahtaa hukatuille liiveille ja ostaa uudet. Tyydyttää uteliaisuus jäätelötiskillä ja valita vaniljan tilalta appelsiinikirsikkamansikkagarampalaa.

Mutta eihän ihminen tee, mitä pitäisi. Me jokainen tiedämme sen. Sitä paitsi, spontaanius on trendikästä. Pitää olla uskalias seikkailijatar, Katharine Hepburn ja Bridget Jones yhtä aikaa.

Niin minä katson enkä voi enää panna pakkia päälle. Joskus, myöhemmin, voin kyllä miettiä, miten olisi käynyt, jos olisin ollut epäutelias, epäspontaani ja epätrendikäs. Olisin ollut niin kuin äitini, joka sallii itselleen seikkailun ainoastaan joululahjan äärellä, silloinkaan näyttämättä muille, että nauttii edes hitusen.

Oven takainen huone on kuin eri paria muun asunnon kanssa. Siksi sitä on niin vaikea ymmärtää, päästää se tajuntaan. Se hyppelee silmieni edessä kuin kevätkärpänen. Sekopäisenä.

Nipistän itseäni ranteesta. Kun en herää, vedän syvään henkeä.

Vaaleanpunaisilla seinillä vilistää hyväsydämisiä bambeja ja kasvaa terälehtikukkia kuin taivaan puutarhassa. Pilvet tuoksuvat vasta pestylle ja leijat ovat niin todellisia, että odotan vain vienon tuulen hengähtävän kasvoilleni. Mutta kesäntuulen sijaan minua ravisuttaa pakkasenpurema. Sellainen hyytävä kokemus, joka tulee vastaan vain silloin, kun on petetty tai muutoin nöyryytetty.

Yhtäkkiä minä näen kaiken niin kirkkaana kuin tuo lattialle laskeva auringonsäteen valo. Tässä asunnossa on paikka muullekin kuin mielikuvituksettomalle Kuorsaajalle ja hänen mukamas-siskolle-tyttöystävälle. Täällä asuu – lapsi. Vasta vaaleanpunaisen pinnasängyn kokoinen.

Huomaan kyllä liikkuvani, mutta en ole varma, kuka minua käskee. Tuskin kukaan. Tartun katosta riippuvaan roikkoon ja heilautan sitä. Ding ja dong, joutsenet nousevat ja laskevat. Niiden silmissä on onnenhymy, vaikka ne ovat pelkkiä puupäitä. Ne pyörivät ja hyörivät, sekoittavat omaa pientä päätäni.

Minun olisi pitänyt vaivautua katsomaan jo yöllä.

Kun peruutan ulos huoneesta, nopeasti ja varmasti kuin autokoulun opettaja, näen kaiken selvästi. Päässä kiehuvat muistikuvat muuttuvat lihaksi ja vereksi – tai muoviksi, puuksi ja metalliksi, lapsiperhe-esineiksi.

On kultakehyskuva vauvasta potkupuvussa, vauvasta ylisuurissa aurinkolaseissa, vauvasta, naisesta ja Kuorsaajasta. Kaikki yhdessä vierekkäin, rinnakkain, allekkain ja päällekkäin. Tässä ja tuossa, joka puolella. Ihan sama missä, mutta aina niitä naurattaa. On yksittäinen eksynyt vaippa sohvanmutkassa. On kadonnut tutti viinien vieressä sängyn alla. On vaikka mitä, mihin en ole ennen reissuillani törmännyt. Lapsi puuttuu mutta on läsnä äänekkäämmin kuin Kuorsaajan yksikään korahdus.

En pidä tästä. En mistään osasta. En lapsista, en miehistä, joilla on lapsia, enkä etenkään miehistä, joilla on lapsia ja jotka anelevat lapsivuoteisiinsa vieraita naisia. Missä lapsi nyt on, missä sen äiti? Se ei kuulu minulle.

Vai olisiko sen pitänyt kuulua? Olisiko minun pitänyt osata nähdä, että olen astunut pumpuliseen kotipesään?

Tänään mikään ei täsmää. Ei mikään. Rakkaudella täytetty lastenhuone todistaa sen minulle kaikkein voimakkaimmin. Enää puuttuu sairaskohtaus, eikä se ole kaukana. Sydämeni hakkaa puhdasta vihaa. Kuorsaaja vetelee karmeita höyryjä. Jonkun täytyy rakastaa häntä syvästi, jotta pystyy jakamaan metelin yön toisensa jälkeen.

Hetken ajattelen, että menen ja tökkään Kuorsaajan luudalla ylös. Sormiani en häneen enää sotke. Kyynel on lähellä silmäkulmaa, mutta en anna periksi. Miksi minun pitäisi itkeä jonkun toisen naisen itkut? Jos Paula on opettanut minulle jotain hyvää, niin sen, että jokainen huolehtikoon itsestään.

– Täällä vallitsee Klondiken laki, Paula ilmoitti jo, kun vasta kinastelimme barbinvaatteista.

Sama laki vallitsi vielä silloinkin, kun panoksena olivat hiukan isommat Kenit. Myös Jukka.

Minä en itke toisen naisen itkuja. En ole varma, olenko itkenyt edes omiani. On parempiakin keinoja kuin vollaaminen. Ne auttavat paljon enemmän kuin poskia valuvat kuumat suolapisarat.

Koppasen vaaleanpunaisen Muumi-tutin lattialta. Sen renkulassa tuntuu ikävää tahmaa, mutta onneksi kädet on helppo pestä.

Painan tahmatutin Kuorsaajan suuhun. Hän liikahtaa hiukan, imaisee, ja se on siinä. Ilkosen alaston karvainen köriläs imuttamassa sitä, mitä jokainen mies kaipaa salaa lopunelämänsä: äidin tissiä.

SUU ON LAAKISTA RAIKAS

Koulukadun risteyksessä kännykkään tulee viesti. Paula kysyy, tarvitsenko kyytiä. Rouva Kuuselan palaveri alkaa kahden tunnin päästä.

Siinä samassa minuun iskee taivaankannen kokoinen väsymys. Ymmärrän, että se, mikä oli eilen, oli torstai. Eikä eilinen torstai mitenkään tee tästä aamusta lauantaita, jonka voi viettää peiton alla pitsan ja kokiksen kanssa röyhtäillen.

Kun potkaisen kiveä, potkaisen Paulaa. Teen niin toisinaan mutta en koskaan oikeasti Paulan nilkkaan. Minulla on aina ollut hiljainen taipumus seisoa Paulan rinnalla. Se on sopinut meille molemmille.

Epäilen vahvasti, että kukaan tulee toimeen toisen kanssa pelkästä hyväntahtoisuudesta. Ystävyydessä, niin kuin rakkaudessa, nuijitaan aina pöytään ottamisen ja antamisen lait. Kun sinä teet noin, niin minä teen näin. Ja kun minä teen noin, niin sinä teet näin. Päivät vaihtuvat toisiksi, vuodet uusiksi ja me Paulan kanssa yhä esittelemme toisillemme, mitä olemme löytäneet alennusmyynneistä ja mitä kaikkea mies voisi tehdä elämässään paremmin. Jukkaa lukuun ottamatta. Jukasta emme puhu.

Olimme nipin napin kymmenen, kun tutustuimme. Luulen, ettei Paula niinkään kiinnittänyt huomiota minuun. Häntä kiinnosti Veli, vaikka tämä olikin meitä vuotta nuorempi.

Ensimmäisen kerran meillä kylässä Paula marssi ilman pienintäkään kiertelyä Velin huoneeseen ja alkoi tehdä tähän vaikutusta.

– Sulla on tosi paljon älppäreitä.

Ei vastausta.

– Voitko sä äänittää mulle jotain?

Hiljaisuus.

– Jos sulla olisi vaikka Nik Kershaw’n levy. Se on aivan ihana.

Yhä hiljaisuus.

– Sävelradiossa soi kamalasti se Runaway. Onko sulla sitä?

Veli ei ollut Paulan purtavissa, vaikka Paula oli jo silloin periksi antamaton kuin liimaklöntti. En tiedä, onko kukaan nainen saanut koskea Veliin millään tavalla ennen Irinaa. Ainakaan Paula ei saanut, ei levyjä äänittämällä eikä viatonta ihastustaan hieromalla.

Näennäisesti Paula otti Velin torjunnan hienosti. Mutta tosiasiassa me kaksi nivouduimme yhteen juuri Velin ansiosta. Minulle kelpasi hyvin, että joku muukin oli sitä mieltä, että meidän perheessä mitalit jaettiin turhan usein Velille. Etenkin sen jälkeen, kun olimme ruvenneet pitämään yllä kulissia ja kertomaan viaton hymy huulilla, että kuolema oli ollut ihan luonnollinen.

Vastaan Paulan tekstiviestiin eillä. Saan viestin näpyttelystä hyvän syyn istuutua penkille ja vetää henkeä.

Minulla on Lurexissa puhdas pusero. Kotiin ei tarvitse lähteä. Tuskin selviäisin sen kätköstä enää ihmisten ilmoille. Sitä paitsi kotiin tuntuu olevan matkaa jokivarren pyörätietäkin pitkin satoja kilometrejä.

Miksi pitää olla vasta perjantai?

Aurinko tirskuu jo kirkkaana appelsiinina. Lämmittävänä ja hyväntuulisena. Päivästä tulee kaunis vaikka tuulisikin. Pian tuoksuvat kunnolla kesä ja pääskysten paluu. Tästä hetkestä voisi olla onnellinen. Tästä hetkestä pitäisi voida olla onnellinen.

Puunoja painaa selkää. Suljen silmäni. Limsapullo uppoaa kainaloon. Viimeinen kosto Karvaselkä Kuorsaajalle: varastaa pullo jääkaapista ja jättää rintaliivit odottamaan, että joku muu löytää ne.

Penkki kylmettää takapuolta kuin elettäisiin kevään sijasta syksyä. Hiljaa mielessä lupaan itselleni, ettei mikään ole muuttumassa.

Olen kevyt kevyt kevyt. Hapettunut hiilihappo, huoleton heinäsirkka, tunturipuron lorina, tippuva sadevesi, lumpeenlehti ja laulujoutsen. Koivun heräävä silmu siellä kaukana, jossa puita nousee vain muutama varpuisesta kankaasta. Olen itse luonto, sen lempeys ja kevätrakkaus. Lapin kallio, joka vannoo, että kaikki on hyvin, aina aina hyvin hyvin hyvin.

IT’S HUGGING GOOD

– Mikä tuo on, Paula kysyy ja nyrpistää nenäänsä.

Suotta nyrpistää. Kaikenlaisia purijoita on vieraillut myös Paulan kaulalla ennen kuin hän – paras kai sanoa – löysi Jukan itselleen.

– Se on jotain, josta saa olla kade, heitän takaisin.

Krapula tekee minut sanavalmiiksi. Tai sitten vain höllään Paulakontrolliani, kun päässä jomottaa ja tympii muutenkin.

Olen juuri ja juuri kyennyt raahautumaan Lurexiin. Ympärilläni kiertää edelleen epämiellyttävä epämääräisyys kuin kusipaikkaa etsivä koira. Olen koettanut hukuttaa aamusta asti vaivanneen outouden Kuorsaajan jääkaapista pihistämääni mustaan limsaan. Valitettavasti turhaan. Kuorsaajan limukkapullo on jo tyhjä, ja tyhjä olen minäkin. Viskaan pullon Lurexin tiskipöydälle kaikkien muiden jatkoksi. Pidämme varmasti yllä vähintään yhtä limsatehdasta pelkällä työpaikkajuomisellamme. Entä sitten kaikki se, mitä tämä porukka kittaa kurkkuunsa päivänä, jollaista minä juuri koetan saada eteenpäin. Day After.

Minusta ei ole palaveriin. Minusta ei ole palaveriin. Minusta ei ole kuin suihkuun ja nukkumaan.

Käännän hanan päälle ja lasken niin kylmää vettä kuin lähtee. Upotan sormen putoukseen. Sillä on hetkessä olo kuin jääpuikolla. Miten kevyesti virtaava vesi viekään mukanaan.

– Tökkää se kaarnalaiva liikkeelle. Ei se osaa lähteä yksin, mummu huutaa kiiltäväpintaisen puron äärellä menneisyydessä.

Marjaämpäri on vielä tyhjä. Kaukana vuosien takana me vasta teemme lähtöä mummon mökiltä.

Paula istuu pöydän ääressä suuri muki käärittynä sormiensa sisälle. Hän tuijottaa paperipinoa. Minulla ei ole hänelle mitään asiaa. Vai sanoisinko hänelle:

– Minulla on outo olo. Minusta tuntuu, ettei sinulla ole kaikki niin kuin pitäisi.

Paula naurahtaisi takaisin, vilkaisematta edes minuun, ja jatkaisi lukemistaan. Siitä minä ainakin tietäisin, että juuri sillä hetkellä kaikki olisi niin kuin aina ennenkin: minun ongelmani, minun mielipahani ja päänvaivani eivät ole kovinkaan korkealla Paulan 112-luokituksissa. Helppoja ja itse aiheutettuja. Pää pystyyn, kuoma.

Matias katsahtaa minua virne naamalla sukeltaessaan jääkaappiin. Hän kahmaisee maidon alahyllyltä ja valuttaa sitä senttikaupalla kuppinsa pohjalle ennen kuin kaataa kahvin päälle. Tiesimme jo, kun palkkasimme Matiaksen, että hän on erikoinen. Maidon laittaminen ennen kahvia on pientä. Suurempaa ovat kaikki ne tyttöystävät, joista jokaisen nimi on ollut Johanna. Hanna kelpaa hätätapauksessa, Annakin silloin, kun promilleja on veressä tarpeeksi.

– Krapula, vai? Matias heittää ensimmäisen kahvimaitosiemaisunsa jälkeen.

Minun ei tarvitse vastata. Vastaus kyllä näkyy minusta. Sitä paitsi, minä olen kuitenkin Matiaksen pomo, vaikka mies itse taitaa muistaa, että ainoa bossa on Paula. Totta on, että Lurexin takana ovat Paulan – tai isukin – rahat, mutta yhteinen toimisto silti on. Mainonnan haarakonttori keskellä kohtalaisesti kasvavaa merenrantakaupunkia.

Matias katsoo minua kysyvästi mutta luovuttaa sitten. Hän ymmärtää, ettei minusta irtoa meheviä yksityiskohtia. Ei hän sokea ole, ainoastaan AD. Kyllä hänkin on huomannut, että kaulalleni on nousemassa mahtava mustelma Kuorsaajan lemmenleikeistä. Olen varmasti maannut jo sammuneena, kun hän on touhunnut kuin rotta ihollani.

Inhottaa. Kaikki.

Lasken mukin uudelleen piripintaan vettä ja huuhtelen sillä kurkkuni, jotta saisin vatsanpohjassa möyryävät ajatukset sammutettua. Lastenhuoneen lempeänvärinen seinä heijastelee häränvaatteena edessäni. Mies lösöttää möyhityssä sängyssä alasti pili ryttyisenä ja imee tuttia. Joko vaimo ja alle metrinen jälkipolvi ovat palanneet kotiin ihanan isukin turvalliseen karhunsyleilyyn? Moi kulta, oli ikävä sinua, kulta. Ihan yksin olla, kulta.

– Mitä tahansa elämässäsi teet, älä valehtele. Älä ainakaan itsellesi, mummu toruu kaatuneen ämpärin vieressä. Mätäs on sinisenään jo kerran poimittuja mustikoita.

Tartun keksipakettiin ja löntystelen omaan huoneeseeni. Murennan rivin Dominoita suuhuni samalla, kun aukaisen tietokoneen ja napsautan puhelimen äänettömälle. Matiaksen ja Johanin huoneesta kantautuu vaimea puhe. He viipyvät vielä kaulallani, naureskelevat sen ilmestyksille ja rähjäiselle olotilalleni.

Matias on sinkku. Uutta Johannaa ei ole juuri nyt. Entinen voitti Ms. Koski -tittelin lähikunnan tuppukylän valjastamattoman kosken äärellä, sai kukkaseppeleen, liput kylätoimikunnan näytelmään ja pärstänsä kuntaesitteeseen. Sen jälkeen hän muutti Helsinkiin. Kuvittelin näkeväni hänet pyllistelemässä Anttilan uusimmassa kuvastossa sähköpora käsissä. Mutta samanlaisia Koski-tyttöjä vaaleine kiharoineen ja leveine lanteineen on niin paljon, että jätin saksimatta mimmin katalogista. Harmittaa, etten leikannut. Voisin ainakin iskeä Matiaksen kasvavalle hirnunnalle takaisin.

Johanilla on perhe. Miehen vaimo ei käy töissä vaan hoitaa kotona kokopäiväisesti eläintarhaa, johon kuuluu kolmen kultaisennoutajan lisäksi viisi alle kouluikäistä räkänokkaa.

Voisiko Johan kuvitella itsensä paneskelemassa vierasta naista sängyssä, jossa hänen vaimonsa on yön pimeinä tunteina imettänyt lapsia ja vaihtanut niiden sinappiset vaipat? En tiedä. En tunne Johania kunnolla. En tiedä edes hänen vaimonsa ja lastensa nimiä, vaikka mies on ollut meillä töissä kohta pari vuotta. Mutta tiedän kyllä koirien nimet. Lasse, Mopo ja Kaura. Aika monen mielestä Johanin arvojärjestys lienee kieroutunut. Mutta minulle se sopii hyvin.

– Älä sie luota liikaa vieraisiin äläkä puhu omista asioistasi, Kirsikkaiseni.

Ei, isä, en luota. Olen juuri niin kuin sinä enkä puhu kenellekään.

KOSKA OLET SEN ARVOINEN

Rouva Kuuselan kaulalla ei valu vanhuuden veltostumia. Ne on kiristetty korvien taakse rullalle mustaksi värjätyn ja Elnetillä kovetetun hiuspehkon alle. Nenä näyttää pieneltä ja sirolta kahden heiluvaan tilaan jätetyn poskilöysän keskellä. Sitä on todennäköisesti moukaroitu Kleopatra mallina kalliilla yksityisklinikalla. Nenänvartta, poskia, kaulaa ja silmiä peittää meikkikerros, joka riittäisi minulle useampaan viihdeperjantaihin.

Rouva Kuuselan kädet eivät peitä ikää. Ne paljastavat kaiken. Ihmeen kapeat ja laihat sormet pilkottavat esille mustan angoraneuleen hihoista kuin kymmenen ryppypintaista, sateessa ja tuulessa kärsinyttä oksaa. Oranssiksi maalatut kynnet eivät poista kämmenselän uurteita, elämänuomia, syviä ja kokeneita.

– Käsikraatereita, mummu sanoo mustikkaämpäri puolitäynnä. – Ne kertovat, että on elänyt. Että on taipunut monta kertaa mutta ei ole koskaan katkennut.

Aivan varmasti rouva Kuusela on elänyt, taipunut kuin mummu, kärsinyt ja nauttinut. Uurre uurteelta, omin käsin, hän on tienannut Elnett-pullonsa ja korkean laatunsa. Omalla tahdonlujuudellaan. Kämmenselän iho kurttuilee eikä valehtele kovista ajoista, vaikka sormet ovat kullan ympäröimiä.

Noita käsiä katsoessani minä haluaisin potkaista Paulaa, joka aloittaa painostavan hiljaisuuden jälkeen komentelevana:

– Oletteko te nyt aivan varma, että nykyisellä visuaalisella ilmeellä jatketaan paremmin kuin tällä uudella?

Minä en kuitenkaan potkaise Paulaa. En, vaikka krapula jäytää yhä sisälläni enkä ole vieläkään toipunut siitä, että kuvittelin pääseväni lapsellisen Kuorsaajan luota suoraan kotiin.

Tässä minä istun, Lurexissa, mainonnan haarakonttorissa. Istun Paulan sanomisten takana. Se on pakko kahdesta syystä:

Ensimmäinen on se, että olen tehnyt niin aina.

Toinen on se, että jos en ole asiakkaiden edessä samaa mieltä kuin Paula, Lurexin uskottavuus on kuin poispuhallettu voikukan höytyvä. Kahden osakkaan pitää pitää yhtä. Olla kuin naimisissa ja näyttää hyvää pataa vähintään ulospäin. Myös silloin, kun on eri mieltä ja päätä särkee.

Meidän luonnoksissamme on imua. Siitä olen Paulan kanssa yhtä mieltä. Vuosikymmenten vaivaamat rasvat on karistettu rouva Kuuselan kauneusalan yrityksen vanhasta pulleasta logosta, jossa tanssahteli kotihengettärenä leijuva perheenäiti. Paula on puhkaissut kuplan suoraan 2000-luvulle. Uusi ehdottamamme versio on kuin strippiluola edelliseen verrattuna. Taivaansiniset ja pilvenvalkoiset värit ovat väistyneet, kun tilalle on astunut sata cyania ja sata magendaa. Namuvärejä. Kirkasta, silmiinosuvaa ja erilaista. Trendikästä ja rohkeaa. Minä lyön lisää kipinää sloganilla, joka sanoo: Jätä vanha itsesi. Se oli alun perin vitsi ja tarkoitettu lähinnä rouva Kuuselalle vinkiksi.

Nyt rouva Kuusela on kuitenkin tekemässä sloganista totta: jättämässä meidät hurjan turkiseläinkäsilaukkunsa kanssa ja hankkimassa vanhaauutta jostakin toisesta kaupunkimme mainostoimistosta. Niitä riittää, valmiina tekemään, mitä asiakas käskee, ja ojentamaan tilinumeronsa. Peace of cake. Ottaisitteko lisää kahvia?

Päätä särkee ohimoista ja kulmakarvojen alta. Tämä päivä on luotu lauantaiksi, mutta se on syntynyt perjantaina. Oksennuksenpoikanen maistuu suussa asti. Tämä päivä on väärä päivä olla töissä, hymyillä ja myydä kätensä jälkiä.

Rouva Kuuselan hajuvesi pistää vasempaan ohimolohkoon kuin suurennettu sääski. Olisi pakko saada iso Burana ja tuopillinen jäistä kolaa.

Rouva Kuusela on selvästi koonnut itsensä Paulan ensimmäisen käsittelyn jäljiltä. Sen, jonka aikana Paula kivahti, ettei pidä olla vanhanaikainen, vaikka asiakkaat ovat vanhoja.

Rouvan posket hyllyävät edelleen. Kasvojen tummanpunainen rusotus on kuitenkin laskussa, kun hän sanoo:

– Sinä olet aivan liian nuori ymmärtääksesi.

Rouva Kuuselan ääni on ihailtavan hillitty. Eikö Paula näe, että rouva Kuusela on vanhentunut painos hänestä itsestään: tappelukukko, joka tietää kaiken parhain päin vaikka heltta menisi?

– Asia on niin, rouva Kuusela jatkaa. – Että kaiken ei tarvitse olla nuorekasta ja räiskyvää ollakseen kiinnostavaa, myyvää ja ennen kaikkea hyväksyttävää.

Nielaisen. Kahvi on jäähtynyt kuppiinsa kauan sitten. Ehkä se kuitenkin kaunistaa. Kauneudesta leipänsä ansaitsevan rouva Kuuselan vieressä kahvinkaunistusajatus pistää tyrskähtämään.

Hih.

– Anteeksi, mutta huvittaako tämä jotenkin sinua, rouva Kuusela puree ilmaa.

– Miksi se huvittaisi?

Vastaukseni on nopea. Rouva Kuusela tulkitsee sen nenäkkääksi. Hänen silmissään välähtää. Turhan viisas katse.

– Sen minä sanon teille, rouva Kuusela aloittaa ja kääntyy minusta Paulaan ja takaisin minuun. – Teitä pelottaa. Teitä pelottaa kaikki se, mitä ette ymmärrä tai edes vaivaudu ymmärtämään.

Minäkin vilkaisen Paulaa. Ihan vain syrjäsilmällä, sillä minua pelottaa, että Paula tulkitsee suoran katseeni hyväksynnäksi ja ryntää rouva Kuuselan kurkkuun.

Paula ei kuitenkaan nosta edes pikkurilliä. Hän vain jököttää paikoillaan jähmeästi ja vitivalkoisena. Kuin filmi nimeltä Paula olisi pysäytetty. Hän ei ole tippaakaan itsensä. Minua kouraisee hänen liikkumattomuutensa enemmän kuin se, että hän roikkuisi rouva Kuuselan kurkussa ja kiroaisi.

On kulunut jo puoli minuuttia. Paula on yhä hiljaa.

Minä en tiedä, mitä sanoa. Ei ole koskaan ollut minuun tehtäväni olla sanavalmis. Paukautella takaisin b-luokan hörhöille, typerille poikaystäväkandidaateille tai idiootti-ilmoituspaikanmyyjille. Suorat sanat on aina ollut Paulan tehtävä. Olla äkäinen kuin kaltoin kohdeltu Lenita Airisto. Olla pippurimylly ja influenssavirus.

Mutta nyt Paula on hiljaa. Rouva Kuusela on vaimentanut hänet. Mikään ei todellakaan täsmää.

Tiedän, että hieron ohimoitani. Mutta sormenpäät eivät auta särkyyn. Jokin ei täsmää, ei täsmää. Minulla vinkuu korvissa. Tahdon kotiin pois väärinkäyttäytyvien ihmisten, riitaisten tilanteiden ja lapsellisten yhdenyönhoitojen luota.

Silloin välähtää yksi kirkas ajatus. Kuin tähdenlento.

Rouva Kuusela ei ole tukkinut Paulan suuta. Eivät nuo rypistyneet, oransseiksi punatut huulet, jotka on nipistetty tiukasti kiinni odottamaan anteeksipyyntöä.

Paulan suun on tukkinut se, mitä rouva Kuusela sanoi.

Kuinka se menikään.

– Teitä pelottaa kaikki se, mitä ette ymmärrä tai edes vaivaudu ymmärtämään.

Kumpikaan ei laske katsettaan. Ei rouva Kuusela eikä Paula, vaikka ei sanokaan mitään. He tuijottavat toisiaan kuin koettaisivat pilkkoa toisensa pieniksi lihapalasiksi silmien sahalaidalla.

Minun ilmeisesti pitäisi puhua. Mutta kun minulla särkee päätä ja haluan vain oman peiton alle. Minulla on ollut paskamainen aamu rintaliivien metsästyksessä lastenhuoneesta. Nyt minulla on paskamainen palaveri, jossa vanha haukka ja uusi haukka koettavat kynsiä toisensa hengiltä. Minä voin rehellisesti myöntää, etten ymmärrä enää mitään, en ainakaan lapsellisia yhdenyönhoitoja ja kummalliseksi muuttuneita pauloja. Minä haluan olla vain rauhassa. Nyt minä myös kerron sen kaikille.

– Olisiko hyvä, jos jatkaisimme tästä seuraavalla kerralla? Sovitaanko kesäkuun puolivälissä? 12. päivä kello 12?

Paula mulkaisee minua. Hän ei haluaisi lopettaa rouva Kuuselan murhaamista silmillään. Minä en mulkaise takaisin, vaan annan katseeni pudota lattialle.

Rouva Kuusela kirskahtaa:

– Oletteko aivan varmoja, että haluatte jatkaa sitten?

Paula on edelleen hiljaa, vaikka silmät huutavat eieieieiei.

– Tietysti me haluamme jatkaa