Primula

By Heimo Pihlajamaa

Hollannissa asuva kirjailija katselee ikkunasta ulos. Sanoja ei löydy, ja se tuntuu miehestä järkyttävältä. Samalta kuin köyhyys nuorena. Kadoksissa olevat sanat eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joka painaa kirjailijan mieltä. Ikää tulee, peilissä näkyvät kasvot tuntuvat vierailta. Mitä vanheneminen oikein tarkoittaa? Miksi ulkona temmeltävät koirat auttavat unohtamaan oman iän? Ja onko lapsissa masentavinta se, että he ovat muita nuorempia?Primula on autofiktiivinen romaani erään kirjailijan arjesta Hollannissa. Se on tilintekoa eletyn elämän ja vanhenemisen kanssa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728110058

Book preview

Primula

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1991, 2022 Heimo Pihlajamaa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728110058

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Lapsi joka olen tietää nyt: olet heti alusta lähtien toinen ihminen, Thari. Nyt kun olet ihan uuden tilanteen edessä. Noustava pukemaan sanat, salatakseen merkitykset. Silmät tunnustelevat tähtien hiljaisuutta; mielessä on jotakin isoa, häilyvää. Sammuva unikuva, aukean paikan pelkoa poteva ajatus, särkyvä omakuva.

2.

Mitähän tästäkin tulee, ei tietenkään yhtään mitään, ei taaskaan yhtään mitään. On niin uskomattoman kurja olo; katselen vain ulos, jossa sataa, jossa sade puistattaa päivää, mutta josta yhtään lausetta ei löydy; on järkyttävää olla sanaton, ihan samanlaista kuin nuorena oli olla köyhä. Suru vanhenee, mutta sillä on kirkas muisti. Moni on kysynyt kuka minä olen, mutta vastausta ei löydy, ei päivälehtien palstoiltakaan, ei tästä talostakaan joka on poissa ollessani hyvissä käsissä. Itse olen sitä etsinyt ympäri maailmaa; jos matkustelee paljon saa kokea usein kotiintulon. Ainoa onni olla minä on siinä että kun aamulla istuu vessassa ei haise ihan yhtä pahalta kuin olutmahat. Peili: tuonko näköiseksi se on tullut?

Vanhenemiseen tuhlautuu aikaa. Vauvan käsi on pehmeä, mutta sen puristus tuntuu yllättävän kovalta. Siinä on voimaa, joka on perintönä siirtynyt siihen jostakin kauempaa, joku ennen elänyt tuntuu vauvan sormissa, ei muualla siinä, muutenhan vauva onkin pelkkä kasa.

Suhtautuminen tähtiin muuttuu kun yön pelon voittaakseen ottaa tavaksi nousta varhain, avaa verhot ja kuvittelee katselevansa niitä luolaihmisen silmin. Ovatko ne kuolleiden silmiä, kuvaavatko ne rakkauden ja kuoleman kaksintaistelua, tuikkivatko ne kirkkaammin jos se jota rakastaa on lähellä?

Näin Jumala tuntuu vielä niin nuorelta, elämä epäterveelliseltä: siinä voi kuolla. Kuolema on silmänräpäystaidetta niin kuin valo. Usein tuntuu että Jumala pitäisi panna opintopäiville. Yksinkertaisin tapa manipuloida ajatuksiaan on tehdä se silmillään. Eroa on jo siinäkin mistä tähtiä katselee: yläkerran runohuoneesta vai alakerran proosahuoneista. Keittiöstä, jossa pelkääminen onnistuu huonoimmin? Ehkä omakuva jotenkin onnistuisi jos näkisi itsensä takaapäin, valoa vasten.

Sanat etsivät näköalapaikkoja, mutta mistä niitä löytyy?

3.

Imagismin maailma on rikas ja avara. Dickinson ei koskaan matkustellut (vaikka voisikin sanoa, että ulkomaa alkaa kotiovelta; ja niin käsittäen hän oli kaupungillakin käydessään matkoilla, ulkomailla); matkoja hän teki vain itseensä päin. Aiheita kuitenkin riitti. Amherstissa vain kirjoitettiin, ja se mistä sanat löytyivät ei oikeastaan kuulukaan muille.

Alussa ajattelin: kun vaihdat työpaikkaa, sinusta tulee toinen ihminen, toivottavasti parempi kuin se jonka toivot hautaan. Ratsastat vain kaupunkiin niin kuin Dickinson, astut toimituksen ovesta sisään, sanojen valtakuntaan, olet kuin kotonasi.

Koulussa oli paljon niitä, opettajia ja oppilaita, jotka kieltäytyivät tulemasta sateella. Jos siitä huomautti, sai huonon maineen. Kärkeviä huomautuksia sataa muuallakin. Niihin ei totu, sanat ne vasta teräviä ovatkin, loukkaavat osuessaan. Sandwichman: minä olen Salman Rushdie.

Niinhän ne ovat: vapaus ja vankila.

Naapuriin, yläkerran seinien taakse, on tullut uusi nainen. Se ähisee yöllä, kääntyilee sängyssä, käy vessassa, keskustelee koirien kanssa (niitäkään ei ollut ennen), nousee varhain voimistelemaan. Lähtee ulos heti kun aamu maailmanympärimatkallaan on ehtinyt tänne. Koirat tottelevat ranskalaisia komentoja: Ici, Marcel! Ici, Belle! Heti kun on laskenut ne maastoon kisailemaan niitä pitää ruveta huutamaan tänne.

Ruumiin ja muistin ulkopuolelle jäävä maailma laajenee vuosi vuodelta. Väsyneenä tuntuu että ruumiini maailmaa aletaan jo purkaa vaikka se ei ole vielä valmiskaan.

Katselen erittäin mielelläni niityillä ja pelloilla kisailevia koiria. Niistä tarttuu jotain ohikulkijoihinkin. Minäkö väsynyt? Minäkö vanha ja kärtyisä? Tule tänne.

4.

Usein kyllä suru vieläkin juonii itselleen eturivin paikat. Nähdäkseen (minut) paremmin. Toisaalla on ollut aika jolloin joku ihme on minuakin rakastanut. Yöllä ruumiissani on vieraita, unissakin ihmisiä jotka ovat siihen joskus yhtyneet.

Kaupassa on elintarvikkeita ja esineitä (food ja non-food); jos tuon tuosta ostan, se on minun, saan sen omakseni. Sinua en ostaisi alennusmyynnistäkään, puhelen ruumiilleni, jota en enää voi rakastaa. Yöllä oma pienuus tuntuu ylivoimaisen suurelta. Ylivoimaiselta esteeltä: aamulla en tiedä millainen minusta tänään tulee. Kuntotesti: herää keskellä yötä ja alle viiden minuutin on noussut ja istunut näppäilemään. Onko ehtinyt käydä keittiössä kahvia keittämässä? No, nipin napin.

Sanotaan, että aikamme vitsaus, majoneesikulttuuri, eli seinästäsyönti, aiheuttaa kollektiivista yksinäisyyttä. Sanotaan myös että se on yksi syy pelottavasti lisääntyvään rikollisuuteen. Mistä minä sen tiedän? Lehdestä.

Rikollisuus ei ole vielä ehtinyt alakertaan, kun sinne yöllä menee taskulampun valossa paitasillaan katsomaan onko kahvia hyllyllä, vai onko se viety. Kylä ei ole seudun vauraimpia; junkiet eivät sitä ole vielä löytäneet, ehkä se on liian kaukana, tai se ei heidän perspektiivistään katsoen ole mielenkiintoinen. Omapa on asiansa.

Oma pienuus ylivoimainen ongelma. Likaaminen. Pinta-alaltaan maamme on maailman pienimpiä, mutta maataloustuotteiden viejänä maailman suurin Yhdysvaltojen jälkeen. Mistä sen tiedän? Lehdestä.

Pannaan taas jalat, sääret ja reidet töihin, asialle suureen maailmaan. Keittiö on vain ensimmäinen väliaika-asema. Vetämällä paidan päälle paksun villapaidan eristää ruumiin omasta pienuuden maailmastaan. Tuntee vain alhaalla viileän ilman kosketuksen. Minulla menee hyvin. Portaat osaan pimeässäkin, kahvin keittämisen ulkoa. Maailmassa onkin liikaa valoja. Ne vetävät puoleensa pimeyden voimia.

Keittiössä on liikaa muistilappuja, ostoslistoja, toivelauseita. Niillä on kovin vaatimaton viesti jälkipolville: Ajattele minut loppuun. Ajattele minut uudestaan. Teepaidat täynnä sellaista. Ihmiset ovat surmansa saatuaan hiljaa. Taivaassa ei ole sanojen suurkuluttajia. Musiikkia voi olla. Vasta kuoleman kautta saa kosketuksen todelliseen elämään. Opettele ajattelemaan, opettele ajattelemaan kerran päivässä.

Edes iltapäivällä.

5.

Tietysti aamulla voi sytyttää valotkin nähdäkseen kylpyhuoneen peilissä rusinapullan. Kuunteleminen ei vaadi valoja. Tuuli on ulkona hartaita säveliä; liikenne, hard rock, ei ole vielä noussut. Kellään ei ole vielä kiire. Tuuli niin kuin kaikki inhimillinen toistaa väsymättä itseään, herättämättä sanottavampaa paheksuntaa. Keväällä linnut aamun sonorisaatio.

Reseptejä kenen iloksi. Niitä ei kannata etsiä keittokirjoista; parhaat on kirjoitettu lyijykynällä paperilapuille, joita ei kannata ruveta etsimään, niitä löytyy, jos löytyy, mistä milloinkin, yleensä kummallisista paikoista, kuten (keitto)kirjojen välistä. Tortine di zucchine fritte. Tarvitaan kolmelle isolle tai neljälle pienelle ruokahalulle: 250 g kurpitsaa, 100 g jauhoja, 1 muna, noin 1 dl maitoa, suolaa ja pippuria, 2 basilikanlehteä tai 1 rkl pestoa ja paistamiseen oliiviöljyä. – Näin teet: Pese tuo zucchini (courgette) ja leikkaa tai höylää siitä tulitikun paksuisia tikkuja. Säilytä ne folion peittäminä jääkaapissa paistamiseen asti. Sekoita kulhossa jauhot ja muna ja vatkaa sekaan niin paljon maitoa että seos on paksua; jatka vatkaamista kunnes klontteja ei ole. Mausta suolalla ja pippurilla ja anna levätä ainakin tunnin, ei jääkaapissa, muuten se sitkistyy. Vähän ennen paistamista sekoita taikinaan hienonnettu basilika (tai pesto) ja kurpitsatikut. Kuumenna vähän oliiviöljyä isossa paistinpannussa ja odota niin kauan että se on kunnolla kuumentunut. Lusikoi sitten kolme tai neljä pientä lusikallista taikinaa selvästi toisistaan erilleen (taikina paisuu jonkin verran) paistinpannuun. Paista pyörykät molemmilta puolilta kauniin kullanruskeiksi, pane ne valumaan keittiöpaperille ja pidä kuumina (esim. lautasella jonka panet kiehuvaa vettä sisältävän kattilan päälle) seuraavia