Perhehytti: Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta

By Riina Katajavuori

Lapsiperheen arki on asia, jota ei voi täysin ymmärtää ennen kuin se on kokenut. Vanhemmuus on jatkuvaa päänsisäistä kehityskeskustelua ja itsearviointia, kovaa yrittämistä ja epäonnistumisten murehdintaa. Miten olla hyvä vanhempi? Miten on mahdollista, että vanhempi voi olla niin monella eri tavalla? Olisiko parempi vain reippaasti osallistua Kamalat äidit -kurssille? Riina Katajavuoren Perhehytti sukeltaa vanhemmuuden ja perhe-elämän kiemuroihin. Huumoria pirskahteleva kirja on koostettu Katajavuoren kirjoittamista kolumneista, joita on julkaistu muun muassa Kaksplus-lehdessä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728118702

Book preview

Riina Katajavuori

Perhehytti

Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta

SAGA Egmont

Perhehytti: Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2012, 2022 Riina Katajavuori and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728118702

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUKIJALLE

Yli kymmenen vuotta sitten näin lehdessä ilmoituksen Kamalat äidit -keskusteluryhmästä, jonka tarkoituksena oli tähdätä vähäisempään kamaluuteen äitiyden toimessa. Soitin heti ilmoituksen numeroon. Kurssi oli jo täynnä. Tietenkin.

Valittelin asiaa kaverilleni, joka katsoi minua huvittuneesti ja kysyi: oletko sinä omasta mielestäsi kamala äiti?

Joo, henkäisin tuiki hämmästyneenä, lähes loukkaantuneena.

Kamaluuttani oli epäilty.

Mietin kaveriani ja ihmettelin. Oli siis ihmisiä, jotka eivät kokeneet tarvitsevansa Kamalat äidit -kurssia.

Sellaista oli olla ensikertalainen äitiydessä. Jatkuvaa päänsisäistä kehityskeskustelua ja itsearviointia, kovaa yrittämistä ja epäonnistumisten murehdintaa. Miten monilla eri tavoilla oli vanhempana mahdollista toimia, ja vain yhden toimintatavan saattoi valita yhdellä kertaa.

Silti huumorioivallus, hurmos ja riemu täyttivät horisontin. Kaiken koki esikoisen rinnalla ensi kertaa.

Nyt olen elänyt äidin elämää noin neljäntoista vuoden ajan. Työnnän rattaita ylös lumista mäkeä ja kuuntelen puolella korvalla tyttären pölinää. Erotan kysymyksen: Milloin minusta tulee prinsessa?

Minulle sinä olet prinsessa jo nyt ja aina, sanon ja paijaan punaista luukkupipopäätä.

Ajattelen (siinä ylämäessä) olevani ihan hyvä äiti, en kamala, objektiivisesti ja subjektiivisesti ja myös monimutkaisten mittaustulosten perusteella. Muistan kyllä irronneet vessanlukot ja lattiaan läimäistyt astiat ynnä ne huolimattomuuden, suuttumuksen, väsymyksen tai lyhythermoisuuden aiheuttamat mokat, joista vaikenen.

Ovien väliin jääneet lasten sormenpäät kasvoivat liskomaisesti takaisin entistä ehompina, Lastenklinikan ja solujen uusiutumisen suosiollisella myötävaikutuksella, ja samalla hitaasti kasvoi ja vankistui vanhemmuus.

Ydinperhe ei ole pysyvä olotila. Meitä sattuu nyt olemaan kaksi vanhempaa ja kolme lasta samassa taloudessa, mutta en milloinkaan ota sitä annettuna. Kaikki muuttuu koko ajan. Kiehumme niin kuin perunat kattilassa Kirsi Kunnaksen lorussa. Voi tätä hoppua ei tule loppua. Olemme puoliraakoja, kypsymme, porisemme yli.

Olen eroperheen lapsi, ja vasta nyt aikuisena olen havahtunut siihen, että erovanhempi ottaa lasten tykityksen vastaan yksin. Lapsena ei paljonkaan tuhlannut ajatuksiaan siihen, jaksaako vanhempi kaiken. Murrosiän, nälän, syömättömyyden, mölyn, halveksunnan, ilot, surut, piikit, ilmeet, eleet, väistetyt katseet. Kaiken sen, mikä lasten varttumiseen kuuluu.

Aamuhan saattaa alkaa niin, että perheen teini luetteloi vanhemmalle tämän tekemät virheet, riippumatta siitä, kenen aiheuttamia ne ovat. Suihkuun ei mahdu, kun siellä kuivuu pyykkiä ja märkiä talvivaatteita. Okei, en mene suihkuun, sanoo teini. Mitään hyvää syötävää ei ole. Okei, en siis voi syödä mitään. Pitkiä kalsareita ei löydy. Okei, menen lyhyissä pakkaseen.

Sherlock, teini toteaa vanhemmalle, joka sanoo ääneen mielestään ihan kivan havainnon, esim. sen että yöllä on satanut lunta.

Teini haalii vaatteita ja koulutavaroita ympäri kämppää ja pajattaa samalla kaikista vanhemman käytöksen epäjohdonmukaisuuksista. Sä oot luvannu opettaa sen korttitempun sata kertaa jonain rauhallisena hetkenä ja sitku on semmonen rauhallinen hetki niin sä vaan aina angstaat jotain tai meet lukemaan ja nyt sä oot varmaan jo unohtanu senki miten se edes tehdään.

Näissä arjen tilanteissa kello 7 aamulla auttaa pelkkä tieto siitä, että viereisessä huoneessa on olemassa toinen vanhempi, jonka selkään voi lastata osan näistä valituksista.

Joitakin vuosia sitten purnailin piirun verran kokeneemmalle äitiystävälle sitä, miten hankalaa lasten nukkumaan laittaminen meillä nykyään oli ja kuinka kauan kesti ennen kuin lastenhuoneet hiljenivät. Kun sitä omaakin aikaa tarvitsisi mielellään pari tuntia ennen höyhensaarille menoa.

Pian ne lakkaavat kokonaan menemästä nukkumaan, kuittasi ystävä kuivasti. Hänen vanhin lapsensa oli jo murrosikäinen ja halusi iltaisin pienempien mentyä nukkumaan jutella vanhempien kanssa, katsoa ohjelmia ja olla osa isojen maailmaa.

Vanhempien omaa aikaa ei ole enää ollenkaan, ystävä jatkoi.

Katsoin häntä kauhistuneena. Ai niinkö tämä menee?

Mutta on sekin ihan hauskaa, jutella kolmisteen, ystävä hymyili.

Kello 23 pojat ja mies jäävät vielä keskustelemaan nähdystä vuokraelokuvasta ja minä koetan silmät ristissä aktiivisesti olla kiitollinen siitä, että koti yhä kelpaa nuorison edustajalle perjantai-illan viettopaikaksi. Tämä meininki saattaa muuttua jo ensi kuussa.

Monta vuotta pihalla ja puistoissa keskusteltiin kellonajoista; siitä, kuinka aikaisin kenenkin tenava oli kunakin aamuna herännyt. Digikellojen punaiset numerot olivat piirtyneet kuin poltinmerkit väsyneiden vanhempien tajuntaan. Meillä herättiin 5.55. Meillä posotettiin puoli kahdeksaan. Meillä herättiin kello 2.42 ja 4.30 ja 7.05.

Joku konkari lausui: lapset heräävät liian aikaisin – kunnes lakkaavat heräämästä.

Niin siinä käy. Se pirteä lapsi, jonka tomeraan aivastukseen heräsit joka aamu vuosien ajan, makailee nyt aamutoimiesi ajan sikeässä yläasteunessa peiton alla, kunnes hänet jonkinlaisella leipälapiomenetelmällä saadaan kammetuksi kouluun.

Lahjat-romaanissani pyrin tarkentamaan katsetta ja aisteja ohikiitävään, siihen mitä elämä pienten lasten kanssa on. Vaikeahan sitä kaikkea on huomata, sisäistää ja muistaa, ellei tietoisesti koeta pysäyttää arjen pyörivää rullaa. Ja tuo merkityksellinen aika menee niin nopeasti ohi, kertoo fraasi.

Osittain samalla asialla on tämä kirja. Olen havainnoinut lasten maailmaa ja vanhemmuuden olotiloja ja kiemuroita eri yhteyksissä ja kokenut näiden universumien tarkkailun alati mielenkiintoiseksi.

Kyse on usein pienistä asioista. Ei ylitetä kuunarilla Atlanttia vaan Kuoma-saappaalla ritiseväpintainen lätäkkö. Ei juoda sysimustaa Riojaa pikarista vaan laktoositonta maitojuomaa nokkamukista. Ei sipaista patongin väliin chorizo-makkaraa ja valuvaa valkohomejuustoa vaan laitetaan ruispalojen päälle mautonta seitsemäntoistaprosenttista Oltermannia sekä natriumglutamaatitonta kalkkunaleikettä.

Tämän kirjoituskokoelman kolumnit ovat ilmestyneet etupäässä kolmessa lehdessä. Martat-lehteä avustin vuosina 2006–2007, Kaksplus-lehteen kirjoitin 2008–2009. Lastensuojelun keskusliiton Lapsen maailma -lehden kolumnistina olen toiminut vuodesta 2006 alkaen. Lisäksi mukana on muutamia muihin lehtiin kirjoitettuja juttuja. Aiemmin julkaistujen kirjoitusten lopussa on lähdetieto. Jotkin kirjoituksista on tehty tätä nimenomaista teosta varten. Aiemmin julkaisemattomat tekstit ovat ilman lähdemerkintää.

Aineisto on järjestelty uudelleen teemakokonaisuuksiin, joten ilmestymisajankohtien suhteen teos ei ole täysin kronologinen. Siksi jutuissa mainitut lasten iät vaihtelevat suuntaan jos toiseen.

Ensimmäisessä luvussa nimeltä Kastemekko kuin cumuluspilvi puhutaan odotuksesta ja vauvoista, toisessa luvussa Urheiluopistolla ja omassa huoneessa käsitellään kotia ja sukua. Kolmannesta luvusta Selma Taateli löytyy kirjoituksia läheisistä ja huolenpidosta. Neljännessä luvussa Arjen nukkaa pohditaan lastenohjelmia, itkuvirsiä ja tuutulauluja. Varokaa sähköpaimenta paneutuu kulttuurieroihin meillä ja maailmalla. Viimeisessä luvussa Tarinateltta keskitytään kirjoihin ja lukemiseen.

Kiitän kirjailija Riikka Ala-Harjaa, joka on toiminut ateljeekriitikkona lukuisille tämän kirjan kolumneille jo ennen niiden ensijulkaisua lehdissä.

Ennen kaikkea kiitän perhettäni, jota ilman yksikään tämän kirjan teksti ei olisi syntynyt.

I

KASTEMEKKO KUIN CUMULUSPILVI

ODOTUSPELKO

Odotusaika oli ihanaa – silloin en koskaan tuntenut olevani yksin, muistelee 10-vuotiaan tytön äiti. Se oli sellainen väkevä olemassaolon tila, hän lisää ja katsoo kaihoten kumpuani.

Kerrankin ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, sanoo toinen.

Eikä selitellä sitä, miksi juo vichyä eikä viiniä.

Tiesin, että kolmas raskaus on viimeinen – siksi päätin oikein tietoisesti nauttia siitä, kertoo kolmas.

Minä pompin jumpassa vielä lasketun ajan jälkeenkin, nauraa yksi.

Kun olen kokkareilla, naiset pörräävät ympärillä levottomina. Yksi taputtelee mahaani, huokailee, tempaa kamerakännykän esiin ja alkaa kuvata.

Onko turvotusta? Olitko 4D:ssä? Mikään ei ole niin upea näky kuin raskaana oleva nainen, sopottaa daami ja tunnustaa himoitsevansa toista lasta.

Miehet suhtautuvat pidättyvämmin, jos mitenkään. He eivät arvioi vatsani kokoa yhtä hanakasti kuin naiset, joista muuan huudahtaa: Nyt se oikein koettaa työntää tuota pientä mahaansa eteenpäin!

Miksi nauti! ja hemmottele itseäsi! -tyyppiset käskyt saivat aikaan epämääräistä kiukkua ja voimattomuutta? Miksi tunsin raskausaikana pikemminkin sisäänpäin kääntynyttä yksinäisyyttä kuin yhteyttä syntymättömään vauvaan?

Enkö minäkin ennen raskaaksi tuloani vannonut, että tiineenä kävisin tiuhaan urheilemassa ja uimassa? Pyöräilisin ja olisin elämäni kunnossa vauvaa varten. Niin vain taas kävi, että ennakoivat supistelut alkoivat hidastaa tahtia jo neljännellä kuulla. Kerran uin kilometrin, ja se sattui. Nopea kävely kovetti vatsanpeitteen ikävästi. Loppuraskaudessa liikuin niin mummomaisen verkkaan, että aloin täytellä kaupoissa kuponkeja, jotta saisin tekosyyn istua ja levätä. Niin voitin eräässä tyytyväisyyskyselyssä ison kassillisen apteekkituotteita.

Synnytyspelosta puhutaan paljon, odotuspelosta vähemmän. Kun ympäristö keskittyi jännäämään kahden pojan sisaruksen sukupuolta, minä keskityin rukoilemaan tervettä lasta. Mykkää ultraäänikuvaa tuijottamalla ei tullut hullua hurskaammaksi. Kuka, mikä sieltä tulee? Sama tunne minulla on ollut