Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä

By Anu Silfverberg

Anu Silfverbergin kirja "Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä" on utelias, ihmettelevä, ärtyisä ja vähän absurdikin kirja vanhemmuudesta. Sen teemoja ovat sukupuoli, seksuaalisuus, eläimen ja ihmisen suhde, aikuisuuden ja lapsuuden ero.

Kirjoittaja kysyy: Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Miten lapsia oikein tehdään? Mitä ihmiset harrastavat, kun harrastavat "liinailua"? Miksi kaikki mikä on luonnollista tuntuu niin tavattoman epäluonnolliselta?

Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. E-pilleri ei vapauttanut naisia vaan miehet. Vanha kansa ei ole erityisen viisasta. On ainoastaan itsekkäitä syitä hankkia lapsia. Ihminen on kehonsa. Äitikortti on ajattelevan äidin törkeä, syvällinen ja hauska kirja.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: May 6, 2015
• ISBN: 9789518516920

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2013 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty

© Anu Silfverberg, 2013

Kannen ulkoasu Satu Kontinen / Satukala

ISBN 978-951-851-692-0

www.teos.fi

Esipuhe: Uutta kohti

Ohjaaja Sam Mendesin elokuvassa Kohti uutta (2009) esikoistaan odottavat Burt ja Verona yrittävät etsiä uutta kotipaikkaa itselleen ja tulevalle lapselleen. Elokuva on yksinkertainen road movie, jossa matkan varrella tutkiskellaan vanhemmuutta ja lapsuutta eri näkökulmista. Uuden asuinpaikan etsintä muuttuu vähitellen yritykseksi löytää oma tapa elää perheenä. Päähenkilöitä vaivaa irrallisuus ja ulkopuolisuus. Olemmeko me luusereita, he kysyvät toisiltaan.

Esikoisen odottajiksi Burt ja Verona ovat jo melko vanhoja, niin kuin esikoisten odottajat nykyään ovat. Silti elämän puitteet eivät vastaa niitä keskiluokkaisia vaatimuksia, joita vanhemmuuteen liitetään.

Burt ja Verona matkaavat maansa halki ja tapaavat vanhoja ystäviä ja sukulaisia; näkevät, millaista elämä lapsen kanssa voi olla. Se voi olla kylmää ja naljailevaa, sellaista, missä perhe on taistelukenttä, jonka keskellä lapset istuvat panttivankeina. Se voi olla suorittavaa ja omaan oikeamielisyyteensä tukehtuvaa. Se voi olla vaivoin rakennettua haurasta onnea, joka korvaa jotain muuta, sitä, mitä ei saatukaan. Vanhemmat voivat olla lapsilleen kilttejä, tai sitten he voivat olla lapsilleen hyvin ilkeitä. Ja rakkaus – se voi tulla yllätyksenä, aivan kaikki rakkauteen liittyvä.

Päähenkilöt kysyvät: mitä meille on tapahtumassa, kuinka meidän käy, kuinka tehdä kaikki oikein? Olisi löydettävä oma tie ja kuljettava se yksin, ja samalla ymmärrettävä, että sekin on kaikki jaettua, yleistä, jatkuvaa. Vanha väistyy, uutta syntyy tilalle, tämä vallankumous toistuu arkisena. Ja toisen vatsa kasvaa. Ja toinen törmäilee huonekaluihin.

Kun näin Mendesin hienon elokuvan vuonna 2009, en tiennyt tulevani itse äidiksi. Ajattelin silloin, että vanhemman silmin tarina näyttäisi erilaiselta, että siinä näkisi ihan eri asioita. Katsoin elokuvan uudestaan raskaana ollessani ja sitten vielä kerran nyt, kirjoittaessani tätä tekstiä jo erään ihmisen äitinä. Outoa kyllä, elokuva näyttää edelleen aivan samalta. Se kertoo samoista asioista. Olin kuvitellut, että hämmennys ja epävarmuus korostuivat tarinassa siksi, että olin itse lapseton. Mutta ne korostuivatkin siksi, että juuri niistä oli kyse.

Tämä kirjan itu alkoi jonkinlaisena hapuilevana päiväkirjana, mutta koska kirjoittaminen ilman velvoitetta on hankalaa, aloin nopeasti kirjoittaa kirjaa. Annoin tekstitiedostolle nimeksi Ihmisen lisääntyminen. Halusin käsitellä vanhemmuuteen liittyviä asioita, jotka saivat minut ymmälleni, liikuttumaan tai raivostumaan. Syy oli sama kuin tällaisissa kirjoissa yleensä; sain lapsen.

Kun olin sitten ymmärtänyt kirjoittavani kirjaa lapsen saamisesta, päätin viipymättä lukea kaikki saatavilla olevat aihetta käsittelevät kirjat. Tankkasin sekä kotimaisia että ulkomaisia vauvanhoito-oppaita, kasvatuspohdintoja ja selviytymistarinoita. Ajattelin, että minun tulisi tuntea seura, johon liittyisin. Himoitsin erityisesti tekstiä, joka yhdistäisi lapseen liittyvät yksityiset kriisit ja euforiat kaikkeen siihen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen, mitkä liittyy lapsiin, vanhemmuuteen, rakkauteen, vastuuseen. Henkilökohtainen nimittäin on poliittista, mistä väistämättä seuraa, että poliittinen on henkilökohtaista. Vanhemmuuden toivominen tai sen hylkääminen, lapsen odottaminen ja lapsen kanssa eläminen ovat kokemuksia, jotka tuovat yhteiskunnan iholle.

En voi sanoa pitäneeni useimmista aihepiirin kirjoista. Varsinaisissa vauvanhoito-oppaissa vaivasivat rivien väliin jämähtäneet käsitykset sukupuolirooleista. Ei ehkä yllätä, että ne eivät vastanneet feministin maailmankuvaa, mutta oikeastaan ne eivät muistuttaneet edes valtavirran todellisuutta. Miehet näyttäytyivät kirjoissa jonkinlaisina jälkeenjääneinä sivuhenkilöinä, joiden aktiivista roolia täytyi alati korostaa. Ja kun lopulta kaikki käytännön tieto (kuinka lämmintä pesuveden pitää olla, tuleeko pullot steriloida joka käytön jälkeen) löytyy helposti internetistä, kirjat tuntuivat myös kierrättävän samaa pyörää, joka tuli nopeasti tutuksi.

Uutena tyylilajina elämäntapaoppaiden hyllyyn olivat nousseet äitiyskirjat, joiden sävy on pirteä ja uskalias. Niissä hihitellään vanhemmuuden haasteille päivittelevään sävyyn ja vitsaillaan huonolla äitiydellä. Nämä kirjat julistavat: katsokaa, kyllä äitikin voi olla räväkkä! Äiti puhuu vaginasta! Yrjöä rinnuksilla! Jätin vauvan markettiin! Ja sitten nauretaan, että ennen me tyhjennettiin pulloja, nyt me vain steriloidaan niitä.

Se on tavallaan uutta, mutta uskalias äitiyspuhe tuntuu itse asiassa väkinäiseltä ja myös tylsältä. Sen tyylilajiin kuuluu, että yksityinen ei milloinkaan hyppää karsinastaan yhteiskunnallisen, poliittisen, jaetun puolelle. Luin näitä kirjoja jonkinlaisina tunteiden käsittelyn puuhakirjoina. Niissä on keskiössä äiti, mutta ne eivät kysy, mitä se oikein tarkoittaa tai mitä syntyminen ja kasvaminen tarkoittavat ja mitä tällä kaikella on tekemistä maailman ja ajan kanssa. Tunnelmaltaan räväkät äitiysoppaat eivät eroa 1950-luvun kotirouvaoppaista juurikaan; kyllä niissäkin oli huumoria ja ironiaa, mutta nekin kuvasivat sisään päin kääntynyttä maailmaa, joka on kaikilta olennaisilta osin irti yhteiskunnasta ja muista ihmisistä.

Ajattelen, että kiinnostavan vanhemmuuskirjan tunnistaa ennen kaikkea siitä, että sitä voivat lukea muutkin kuin vanhemmat. Kirjoittaessani tätä kirjaa palasin muutamaan teokseen, jotka voisin antaa kenelle tahansa lahjaksi. Nämä kirjat ovat aikuista seuraa aikuiselle ihmiselle, ajattelun ja kokemusten jäsentäjiä. Niiden kanssa voi olla eri mieltä, mutta niistä löytää silti kumppanin.

Irlantilaisen Anne Enrightin Making Babies: Stumbling Into Motherhood on henkilökohtainen, osin kaunokirjallinen, osin päiväkirjanomainen teksti vanhemmuudesta ja syntymän ihmetyksestä. Nimi on vähän kliseinen ja epäilemättä markkinointisyistä valittu. Mutta tämä kirja ei ole kepeä elämäntaito-opas, vaan syvästi liikuttava, jopa filosofinen teos. Enrightin kieli on kaunista ja hänen tunne- ja tilannekuvauksensa vapaata kliseistä. Hän puhuu yksityisestä ja arkisesta, mutta päätyy ymmärtämään yleistä. Lisäksi Enright on keski-ikäinen ja kaukana nuorten äitien rempseistä hups-päälleni-kakattiin-teksteistä. New York Timesin arvostelija kirjoitti teoksesta osuvasti näin: Reiluuden nimessä on sanottava, että lapsista kirjoittaminen on vaikeaa. Miksi? Lapset eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Kiinnostavaa on se, että hankimme lapsia siitä huolimatta, että 95 prosenttia niiden kasvatustyöstä on niin mykistävän tylsää.

Ja se, mikä tuossa 95 prosentissa taas viehättää, on absurdius: Samuel Beckett olisi voinut kirjoittaa hienon kirjan vauvoista. Ja Anne Enright on kirjoittanut.

Se on totta. Enright katsoo koko kokemusta runoilijan ja kaunokirjailijan näkökulmasta. Häntä ei kiinnosta, kuinka muut kasvattavat lapsensa. Häntä ei kiinnosta, imetänkö minä tai millaiset rattaat hänen naapurillaan on. Hän kertoo, millaista se kaikki oli hänelle, ei, millaista sen pitäisi olla. Kirja kertoo syntymästä ja kuolemasta, tylsyydestä ja ajan kulusta, niistä kysymyksistä, joita uusien ihmisten syntyminen vanhojen ihmisten sisältä herättää.

Toinen kirja, josta sain paljon, on brittiläisen esseistin Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat. Luin sen jo kauan ennen kuin pidin mahdollisena, että itse koskaan saisin lapsia. (Arvelen, että Hodgkinsonin kirjan nimi on niin paljon parempi siksi, että miehenä hänen on mahdollista kirjoittaa vanhemmuudesta ilman että hän ohentuu julkisuudessa pelkästään isäksi. Siinä missä Enrightin kirjan kanteen on aseteltu herttainen vauva, Hodgkinsonin kannessa on hauska piirroskuva.)

Joutilaat vanhemmat on niin kaukana perinteisistä kasvatusoppaista kuin olla voi – oikeastaan se on paikoin ihastuttavan irrallaan jopa todellisuudesta. Hodgkinson pohjaa näkemyksensä lähinnä 1600-luvun filosofien kirjoituksiin, kavereidensa kokemuksiin ja omaan mukavuudenhaluunsa. Hän ei ole lukenut ainuttakaan nykyaikaista kasvatuskirjaa. Hänen päävaatimuksensa on, että lapset pitää jättää rauhaan. Vanhempien tulisi olla paljon kotona ja tehdä mahdollisimman vähän töitä. Kotityöt Hodgkinson kehottaa teettämään kyllin vanhoilla lapsilla tai tekemään niistä yhteistä leikkiä. Brittiläisen perhelehden haastattelussa hän kannusti ottamaan taskumatin mukaan leikkipuistoon, kaikilla on hauskempaa. Joutilaan vanhemman manifestissaan hän lupaa: Täytämme talon musiikilla ja ilolla. Hylkäämme terveys- ja turvallisuussäännöt. Otamme vastuun.

Suomalaisessa nykykontekstissa Hodgkinsonin kirja vaikuttaa provosoivalta vitsiltä, mutta ei se ole sitä. Hän on aivan vakavissaan. Osa esseistin ajatuksista on raivostuttavia (kaikki työ on leikkiä, hän selittää niin kuin luovalla alalla menestynyt mies vain voi), osa vähän huvittavia (kotikoulutus tarjotaan ratkaisumallina peruskoulun ongelmiin). Mutta hänellä on vahvuutensa, eikä hän ole koskaan väkinäinen, vaan oikeasti hauska. Hodgkinson ajattelee, että vanhemmuus ei voi olla uhrautumista ja kärsimystä, vaan sen pitää olla mukavaa – vain silloin se voi olla mukavaa myös tekojen kohteelle, lapselle. Tämä on tärkeä, pysäyttävä havainto.

Hodgkinson on aiemmin kirjoittanut paljon työstä, rahasta ja kuluttamisesta. Nytkin hänen tärkein opetuksensa koskee työntekoa. Kasvatuksesta hän sanoo näin: Lapsille ei pidä antaa sellaista käsitystä, että työnteko on kärsimystä. Sellainen vain altistaa heidät kapitalistien riistolle. Jos lapset kasvatetaan uskomaan, että työnteko merkitsee kärsimystä, he eivät lainkaan hämmästy, kun he aikanaan menevät töihin ja toteavat sen piinalliseksi kokemukseksi.

Ja työelämästä: On parempi olla pennitön ja kotona kuin rikas ja poissa oleva.

Ja äitiydestä: Äitiys ei ole rooli. Sen ei oikeastaan pitäisi olla kokopäivätyö. Lapset eivät tarvitse niin hirveän paljon äidin hoivaa. (…) Nuoren äidin ikävystyminen on tuhoisaa ja saa hänet menettämään järkensä.

Hodgkinson tekee myös erään tuiki tärkeän havainnon syyllisyydestä. Vanhempi ei hänen mukaansa pode syyllisyyttä, koska kokee epäonnistuneensa jossakin tehtävässä. Syyllisyys kumpuaa sen sijaan kokemuksesta, että ei viihdy lapsensa seurassa, että ei pidä lapsesta eikä omasta vanhemmuudestaan. Jos tämän kerran pitäisi olla niin ihanaa, miksi minulla on näin toivottoman tylsää, äiti tai isä ajattelee tuskaisena. Siksi on vastuullista tehdä siitä kivempaa. On vanhemman velvollisuus pyrkiä rauhaan ja onneen. Tämä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin.

On vielä kolmaskin vanhemmuuskirja, jota voisin suositella: se on Adam Mansbachin pieni unilorukokoelma Go the Fuck to Sleep. Se on yhden vitsin varaan rakentuva pieni kirja, joka kuvaa hyvin sitä turhautumista ja epätoivoista raivoa, jonka lapsen haluttomuus tai kykenemättömyys tehdä yksinkertaisia elämää helpottavia asioita, sellaisia kuin syöminen tai nukkuminen, voi synnyttää. Pienissä runoissa Mansbach käsittelee niin tyhjentävästi kaikki vanhemmuuteen liittyvät suurimmat vaikeudet, kuten ajankäytön mahdottomuuden, syyllisyyden ja vihan, ettei muuta tarvita. Ensimmäisessä säkeessä vanhempi on vain hiukan turhautunut: The cats nestle close to their kittens now. The lambs have laid down with the sheep. You’re cozy and warm in your bed, my dear. Please go the fuck to sleep.

Mutta vähitellen se alkaa siitä sitten kasvaa: All the kids from day care are in dreamland. The froggie has made his last leap. Hell no, you can’t go to the bathroom. You know where you can go? The fuck to sleep.

Kirja löytyy myös Youtube-videolla Samuel L. Jacksonin tulkitsemana. Ja kyllä, tosiaan, Werner Herzogin. Ne ovat mahdottoman hauskoja nauhoituksia. On äärimmäisen tärkeää, että vauvojen saamisesta voidaan puhua samassa yhteydessä kuin Werner Herzogista; että vauvoista voidaan puhua Werner Herzogin äänellä. Se tekee maailmasta mielekkään, se tekee vanhemmuudesta asian, jonka absurdiutta voi ymmärtää.

Olen palannut yllä mainittuihin kirjoihin monta kertaa tätä kirjoittaessani. Näissä omissa teksteissäni vaihtelevat ennen kaikkea kolme tunnetilaa: suuttumus, uteliaisuus ja ihmetys. Ne määrittävät lähestymistapaa aiheisiin. Yhtäältä minua suututtaa kaikki se, mikä tekee vanhemmuudesta tunkkaista ja pilaa siitä ilon ja mysteerin. Toisaalta olen utelias: haluaisin kysyä, mistä tässä kaikessa on kyse, tässä syntymisessä ja kasvamisessa ja hoivaamisessa. Voiko sitä ymmärtää? Miksi ihmisen lisääntyminen herättää niin suuria tunteita?

Ja tietysti minullakin on mielipiteitä siitä, miten vanhemmuus kannattaisi hoitaa. Kaikilla on. Ajattelen esimerkiksi, että kun lapsen kanssa on, pitää olla läsnä, ettei toiselle tule olo, että hän on liikaa. Ajattelen, että lasta pitää rakastaa sellaisena kuin hän on; muiden ei ole pakko, mutta vanhemman on pakko edes yrittää. Joskus se ei syystä tai toisesta onnistu, ja silloin täytyy hakea apua (vanhemman). Ajattelen, että lapsen erillisyys on tärkein tieto, mikä vanhemmalla on. Lapsi ei ole minuuden jatke, eikä oman sukupuolisuuden jatke. Omia valintoja ei saa perustella lapsella: menin töihin sinun vuoksesi, jäin kotiin sinun vuoksesi, valitsin näin koska sinä. Lasta pitää syleillä, retuuttaa, paijata, heijata, lennättää ja kutittaa, hiukan yli oman jaksamiskyvyn. Lapselle pitää näyttää asioita maailmasta ja nimetä niitä, keskustella niiden merkityksestä.

Mutta kaikki tämä kuulostaa niin kuluneelta, koska se on sitä. Kyllä nämä on kuultu.

Vanhemmuus jää helposti kliseiden alle. Sanotaan esimerkiksi, että vanhemmuus muuttaa ihmistä. Tämän lauseen havaitsee saduksi jo siitä seikasta, että muutoksen ei koskaan odoteta olevan negatiivinen. Haluamme uskoa, että lapsen syntymä tekee meistä parempia ihmisiä. Se tekee meistä esimerkiksi pitkämielisiä, lempeitä ja epäitsekkäitä. Kuitenkin jokainen, joka on viettänyt aikaa lapsiperheiden kanssa, tietää, että niissä tiuskitaan ja kiistellään paljon enemmän kuin muissa ihmissuhteissa. Useimmat pariskunnat aloittavat riitelyn vasta, kun kotiin tulee lapsia. Väsyneenä ihminen on ärtyisämpi, ja lapsiperheissä ollaan usein väsyneitä. Se on ihan normaalia.

Miksi sitten halutaan ajatella, että lapset muuttavat aikuiset paremmiksi? Koska halutaan uskoa, että rakkaus parantaa ihmisen? Niinpä niin.

Tai ehkä se johtuu siitä, että pelkäämme, ettei alkuperäinen minä ollutkaan vielä valmis vanhemmaksi, ja toivomme, että lapsen kautta minuuskin vaihtuisi. Vanhemmuudessa syntyvän uljaan uuden henkilön illuusio on silloin samankaltainen kuin vastarakastuneen kuvitelma maailman muuttumisesta uuden mielitietyn myötä. Nyt kaikki on toisin, värit ovat vaihtuneet, linnut laulavat, enää en lipsahda vanhoihin tapoihini! Mutta sisältä ihminen ei koskaan muutu sillä tavoin, niin nopeasti. Sisältä ihminen on tavattoman hidas ja jähmeä, tavattoman vastahankainen. Ihminen jurottaa ja siristelee silmiään, kääntää hitaasti selkänsä valolle.

Kuulun terapiasukupolveen – enää ei ole häpeällistä istua puimassa omia asioitaan kalliiksi käyvän tuntemattoman seurassa. Se on melkein velvollisuus. Ajatellaan, ja minäkin ajattelen, että ihminen, joka ei käsittele asioitaan, tuuppaa ne väistämättä muiden käsiteltäviksi. Joku muu maksaa sen terapialaskun, jota itse et kustanna. Ennen lapsen tuloa voikin olla hyvä kysyä itseltään: mitähän olen tekemässä ja miksi? Lapsen syntymä on jopa mahdollinen taantuman paikka. Se nostaa esiin nekin asiat, jotka jo luulimme käsitelleemme. Koko henkilökohtainen historia nousee sedimentistä pyörteinä.

Lisäksi vanhemmuus on absoluuttista valtaa, ja tämä olisi tiedostettava ja myönnettävä. Vallan mukana tulee vastuu, tai vastuuttomuus, väistämättä jompikumpi. Eikä mikään ole niin vaarallinen kuin oman valtansa kieltävä ihminen.

Mutta kyllä lapsi tietysti ihmistä muuttaakin, niin kuin rakkauskin, tai uusi, aikaa vievä työ tai intohimo. Lapsi muuttaa arkea ja aikaa. Mitä enemmän yöhön painottuvaa ja mitä humalahakuisempaa tai matkailuun keskittyvää aikuisen arki on aiemmin ollut, sitä radikaalimmin se muuttuu lapsen myötä. Baareissa ja kahviloissa notkuvan pelko, ettei olisikaan enää vapaa menemään joka ilta, on täysin perusteltu. Sama pätee työnarkomaaneihin: lapsen kanssa ei voi tehdä pyöreitä päiviä. Lapsen myötä muuttuu se, mitä ajalla voi ja kannattaa tehdä.

Jotain muutakin liikahtaa, mutta se ei ehkä ole yleistä, kaikille samanlaista.