Syrjäytynyt

By Ari-Petteri Tynskä and Eveliina Tynskä

Kirja perustuu tositapahtumiin nuoren naisen elämästä. Eva on huostaanotettu, jonka elämää riepottelevat vaikeat ihmissuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö, henkinen ja fyysinen väkivalta sekä itsetunto-ongelmat. Tämä on tarina selviytymisestä ja periksiantamattomuudesta.

"Sinnikkyys ja taistelutahto ovat elämän lahjoista suurimpia. Ne voivat tehdä muutoksen maailmaan. Ne lähtevät yksilöstä ja taistelutahdosta, sisäisestä palosta."

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 18, 2017
• ISBN: 9789523399006

Ari-Petteri Tynskä

89-syntynyt kirjailija, jonka elämää on värittänyt ammattiurheilu, kriisinhallinta ja yrittäjyys. Kirjoittajana hän pyrkii kertomaan lukijalleen asiat suoraan, kiertelemättä, persoonallisesti. Esikoiskirja oli vuonna 2016 ilmestynyt Onnellisuuden lyhyt oppimäärä.

Book preview

hyödyntää."

1. LAPSUUTENI SYÖVEREISSÄ…

Myrskyisenä yönä 1987 se tapahtui. Näin valon, jollaista en ollut ennen elämässäni nähnytkään. Tosiasiassa en ollut edes valoa aikaisemmin nähnyt, sillä tämä myrskyinen yö oli se yö, jolloin synnyin. Silloin se, jota kutsutaan elämäksi sai alkunsa. Tai enemmänkin se, mitä kutsutaan minun elämäkseni.

Minä olen Eva ja syntymäni jälkeen sain kuulla, että minulla oli sisko, Isä ja Äiti. Äiti oli se, jonka kautta maailmaan tulin. Parkaisin kuulemma lujasti syntymähetkellä. Ehkä se vain kertoo siitä, millainen nuoruus ja vaikeudet minua kohtaisivat elämässäni. Tai sitten se kertoo siitä, että elämäni saisi kuitenkin vielä onnellisen lopun. Tai sitten se oli vain luontainen reaktio lapselta, joka tulisi tähän kovaan ja kyyniseen maailmaan vailla toivoa paremmasta. Synnyin hätäsektiolla. Olin kääntynyt kohdussa väärinpäin. Ehkä sekin oli jo joku viite tulevaisuudesta. Kaikki kun tuntuu aina elämässäni menevän väärinpäin.

Syntymä on mielenkiintoinen hetki, sillä vanhempiaan ei voi valita. Sitä vaan joku heittää noppaa ja niillä mennään. Sitä vaan alkaa olemaan jossain. Syntyy tietoisuus itsestä, olemisesta ja elämisestä, pikku hiljaa, kuin tyhjästä. Vai mikä oli ensimmäinen muistosi? Muistatko? Pystytkö erottamaan sen kaikkien niiden muistojen joukosta, joita on? Minä en pysty. Muistan vain jotain irrallisia pätkiä. Aivan kuin nauha olisi mennyt poikki jossain vaiheessa ja sitten liimattu jälleen kasaan. Sellaisia meidän kaikkien lapsuusmuistomme ovat.

Ensimmäiset muistoni ovat Isäni ja Äitini riidat. Isä oli töissä ja Äiti oli jatkuvasti väsynyt. Isä piti siis huolen perheen taloudesta ja äiti taas meistä lapsista. Mika Waltarin, Sinuhe egyptiläisessä sanotaan, että kaikkien Thebalaisten lasten lapsuus on samanlainen ja sen takia lapsuudesta on tylsä keskustella, mutta minun kohdallani tämä ei valitettavasti pitänyt paikkaansa. En saanut sitä keskinkertaista ihanaa lapsuutta, vaan äidin väsymyksen ja ehkä jonkin asteisen masennuksen. Isäni huoli meistä lapsista päätyi jatkuvasti myös väkivaltaisiksi riidoiksi. Isäni ja Äitini eivät siis osanneet vetää yhtä köyttä, vaan he taistelivat molemmat yksin koko maailmaa vastaan tai ainakin toisiaan vastaan. Olen miettinyt miksi kaksi aikuista ihmistä ei pysty hoitamaan asioitaan niin, että molempien olisi hyvä olla. Loppujen lopuksi sovussa oleminen ja optimismi ovat maailman vaikeimpia asioita. Kuka vain voi olla kyyninen ja löytää toisista virheitä ja heikkouksia. Kyynisyys onkin huomattavasti helpompaa kuin se, että uskoo ihmisistä hyvää ja auttaa, tukee, sekä antaa virheet anteeksi. On vaikeaa elää maailmassa, jossa jokainen on kriitikko.

Itse en tietenkään muista, mutta minulle on kerrottu, että kerran kun isäni tuli kotiin minun ollessani pieni, minua ei näkynyt missään. Isäni ihmetteli missä olen. Äitini ei vastannut mitään vaikka isäni tivasi missä olin. Isäni lähti etsimään minua ja löysi minut pannuhuoneesta itkemässä vaunuissa.

Vaunujen päälle oli asetettu pölynimuri niin, etten pääsisi nousemaan pois. Olin hikinen ja peloissani. En tiedä kuinka kauan olin ollut pannuhuoneessa yksinäni ja peloissani. Isäni rauhoitteli minut, syötti minut, puhdisti minut ja laittoi minut nukkumaan. Vaikka en tätä mielessäni kykene muistamaan, niin kehoni, se ihmisen keho, ei unohda.

Siskoni kanssa tappelimme usein, mutta vaikeina hetkinä olimme toistemme tuki ja turva. Pidimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme toistemme kainaloon sängyn nurkkaan ja toivoimme, että riitely loppuisi. Siellä kuuntelimme, kun riitely yltyi väkivaltaiseksi. Me olimme tiimi. Siskoni on todella tärkeä osa lapsuuteni ymmärtämisessä. Hän oli minua vanhempi ja yhdessä tuskakin on jaettuna vähäisempää. Siskoni oli minun tärkein tukeni ja turvani. Yhtenä kertana Isä nappasi minut syliinsä, otti siskoani kädestä kiinni ja vei meidät kanssaan makuuhuoneeseen. Hän laittoi oven kiinni perässään, laski meidät alas, meni itse oven tukkeeksi, kun äiti kirjaimellisesti yritti tulla puukon