Konkurssikypsän päiväkirja

By Pasi Suvanto

Tämä päiväkirja kertoo omakohtaisen tositarinan päiväkotiyrittäjän iloista ja suruista, ahneudesta ja taloudellisesta ahdingosta omistamisen ja kuluttamisen villissä viidakossa.

Asunnot ja autot vaihtuvat tiheään tahtiin. Rahaa ei ole, mutta kulutettava on silti. Lainarahalla. Yritys tekee voittoa ja tappiota vuoronperään. Enimmäkseen tappiota.

Tapahtumat johtavat vääjäämättä karuun lopputulokseen, niin työssä kuin yksityiselämässäkin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 10, 2017
• ISBN: 9789515686985

Pasi Suvanto

Pasi Suvanto on (s. 1976) liperiläinen lastentarhanopettaja. Hän on työskennellyt päiväkodeissa suurimman osan työurastaan, ja viimeisen kolmen vuoden ajan esiopetusryhmässä opettajana. Pasi Suvanto on kirjoittanut kaksi esi- ja alkuopetuksen tietokirjaa, Kapteeni Krantun kirjainjahti ja Kapteeni Krantun numerojahti.

Book preview

alamäki

Sammalmättäällä

Tässä minä istun sammalmättäällä kuunnellen kuusikon hiljaista huminaa. Rauhoittavaa huminaa. Siitä minä nautin, ja auringon säteistä, jotka paistavat oksiston väleistä, reunoilta ja lävitse. Tässä on hyvä istua. Lämmintä ja pehmeää. Keräisin marjoja muilta mättäiltä, mutta selkä olisi jumissa hetken päästä alkaessani kyyristellä. Jätän siis ajatuksen tuonnemmaksi, ja kerään vain ne, jotka yllän istualtani kurotella.

Näen taivaalla joutsenia. Ne kaakattavat kovaan ääneen lentäessään kohti pohjoista. Pohjoista ja pohjoista. Mistä minä mitään tiedän ilmansuunnista. Jostakin ne tulevat ja jonnekin ne menevät. Muistan montakin tarinaa, jolloin eksyin mitä uskomattomimmissa paikoissa. Löysin kuitenkin aina perille. Löysin tähän sammalmättäälle unelmoimaan ja ihmettelemään maailman menoa.

Mutta mitä sinulle kuuluu? Miten ihmeessä selviäisit puustasi alas, jonne olet kavunnut koskettamatta kertaakaan edes maankamaralle? Muistatko, kun eksyit joka ikinen aamu kesätyöpaikallasi pitkänmallisessa ja sokkeloisessa rakennuksessa? Löysit itsesi kerta toisensa perään talon väärästä päästä, ja palasit nauraen takaisin lähtöpisteeseen. Entä ajelu pikkubussilla täysin vastakkaiseen suuntaan kesäreissulla. Navigaattori ohjeisti tekemään u-käännöksen kymmenien kilometrien turhataipaleen jälkeen. Vasta sen jälkeen alkoi kotimatka oikeaan suuntaan. Miten meni junanodotus Imatran asemalla, kun kulkupeli pitkällisen odottelun jälkeen saapuikin mielestäsi väärästä suunnasta? Juna oli joko väärä tai asemarakennus oli muuttanut paikkaa päivän aikana pihan toiselta puolelta toiselle. Jo armeijassa välttelit suunnistusta. Ainakin silloin, kun piti lähteä yksin metsään. Kaveriporukalla oli helpompaa, kun täytyi vain juosta jolkutella toisten perässä sen enempää maastokarttaa tai kompassia tutkimatta. Sanoit luutnantille, että jos yksin metsään päästät, niin porukalla saatte illan pimetessä pois hakea. No, et tainnut kuitenkaan pahemmin eksyä niillä reissuilla.

Maankamaraltahan se elämä alkaa. Pienistä asioista, perusasioista. Mainitsit joskus, että kaiken minkä olet oppinut, olet oppinut kantapään kautta. Niinhän siinä on tainnut käydäkin. Kantapään kautta. Kivuliaan karvaasti, mutta tehokkaasti. Kantapäät ovat yrittämisestä ja erehdyksestä raapiutuneet verille ja laastaria niihin on laitettu, kunnes ovat vähitellen kuluneet taas pois.

Tässä minä nyt istun ja valitan kuin tuomiopäivän lähettiläs. Se kai minun kuuluisi sinulle ollakin, mutta onneksesi olen jotakin aivan muuta. Kuuntelen tuulta karvaiset korvani höröllään. Kuin ikuisuuden äänimaisemaa jostakin kaukaisuudesta. Mistähän tuokin tuuli oikein tulee? Nykyisin tuulee aina.

Voiko vitutukseen kuolla, mietit joskus. En ainakaan tiedä yhtään ennakkotapausta, mutta kai sitä siihenkin voi kuolla. Ainakin krooniseen. Sellaiseen, joka kalvaa koko sisuskalustoa kuin rutto ja syöpä yhtä aikaa. Myös masennukseen voi sairastua, jopa kuolla. Sitä oiretta minä en ole sinussa vielä huomannut. Ihailen, miten heikkoinakin hetkinä pystyt repimään jostakin iloa ja valoa elämääsi. Toteat vain, että yritetään huomenna uudelleen.

Jotkut ihmiset, etenkin lapset ihmettelevät nauruasi ja ilmeitäsi ja jotkut jopa matkivat vinoa hymyäsi ja ilmeikkäitä kasvojasi. Remakka naurusi kajahtaa ilmoille, milloin missäkin. Se on kuulemisen arvoinen remakka se. Joitakin se ärsyttää. Joskus tuntuu, että se ei lopu ollenkaan tai jatkuu tilanteesta seuraavaan lähes taukoamatta. Jotkut ajattelevat, että hymysi ei ole aitoa. Voin kuitenkin kertoa, että aitoa se on. Jos sinua ei hymyilyttäisi, et hymyilisi. Hymyilet vain hymyilemisen arvoisille asioille. Et ole myöskään antanut hymysi hyytyä kaikkina näinä vuosina. Älä annakaan, koska mitään syytä siihen ei ole. Asiat ovat loppujen lopuksi ihan hyvin.

Kerron nyt tarinan, joka opettaa sinulle ehkä jotakin, ehkä ei yhtään mitään. Mitäs läksit, sanoisin, mutta en silti sano, ainakaan ääneen. Samassa uppoavassa veneessähän tässä ollaan molemmat. Minä en voi kuitenkaan kantaa vastuuta sinun teoistasi tai tekemättä jättämisistäsi. Minä vain seuraan tuulta ja annan sinulle sävelen, jota joko noudatat tai sitten et. Päätös ja vastuu on yksin sinun. Kutsu minua miksi lystäät, mutta omatuntonasi ja alitajuntanasi tulen pysymään aina elämäsi viimeiseen hengenvetoon ja hamaan hautakuoppaan saakka.

Lähtökuopissa

On kevät 2003. Olen 27- vuotias päiväkotiyrittäjä. Olen työskennellyt omassa päiväkodissani vasta kolme vuotta, mutta tuntuu, että elämässäni ei ole ollut mitään muuta kuin se tai siitä unelmoiminen. Halusin työllistää itseni ja toteuttaa työtäni niin kuin itse halusin. Kukaan ei tulisi sanomaan mitä tai miten täytyisi tehdä, olla ja toteuttaa. Olisin oman elämäni ja työni herra.

Ihmissuhteeni ovat jääneet muutamaan vakavampaan seurustelusuhteeseen. Unelmat omasta perheestä ovat ajan saatossa olleet välillä enemmän mielessä, toisina aikoina taas murentuneet maan kamaralle pieniksi palasiksi tai vaeltaneet päämäärättömästi kuin pilvet taivaalla. Haaveilen perheestä ja omista lapsista, mutta sitoutumisen pelko ja erakkomainen luonne estävät minua tekemästä mitään asian eteen. Vakuuttelen itselleni ja muille, etten ehdi seurustelemaan. Olenhan kiireinen ja jatkuvasti menossa. Toisinaan uskottelen, että näin on parempi ja helpompaa elää. Ehkä niinkin. Mitä nyt kukin elämältään uskaltaa toivoa ja toteuttaa.

Ystäviä minulla on muutama. Totta puhuen kaksi. Näen heitä silloin tällöin, harvenevassa määrin kuitenkin. Välillä on mukavaa nähdä, välillä karttelen heitä kuin ruttoa. Kuinkahan kauan jaksavat roikkua mukana?

Minulla on yrittäjäkaveri Liina, jonka kanssa on ollut hyvä työskennellä. Meillä on paljon samanlaisia ajatuksia kasvatuksesta. Suunnittelemme toimintaa yhdessä. Jaamme ilot ja surut. Aloitimme päiväkotibisneksen valmistuttuani sosionomiksi syksyllä 2000. Oikeastaan en ollut vielä edes valmistunut, kun astuin yrittäjän puikkoihin. Vastuu tuntui suurelta näinkin vastuuttomalle ihmiselle kannettavaksi. Välillä olin innostunut ja pakahtumaisillani uuden luomisesta, kuin synnytyksen tuoman jännityksen kourissa, välillä kauhuissani, vailla epiduraalipistosta persuuksiin. Rahaa ei ollut yhtään, mutta jollakin ihmeen konstilla pääsimme vauhtiin. Palkkaa ei nostettu ensimmäisinä kuukausina ollenkaan. Muutaman palkattoman kuukauden jälkeen nostimme 500 euroa, sitten tonnin. Kuukausien kituuttelun jälkeen pääsimme jo 1000 euron paremmalle puolelle.

Ensimmäinen päiväkotimme sijaitsi Joensuussa nopeasti kasvavalla, uudella asuinalueella. Tiloissa toimi yksityinen päiväkoti, mutta sen yrittäjät halusivat pitää vuoden verran taukoa äitiysloman merkeissä. Minä ja Liina saimme tilat käyttöömme täksi ajaksi. Kun vuokra-aikamme oli puolessa välissä, aloimme etsiä uutta paikkaa yrityksellemme. Sellainen löytyikin yllättävän helposti ja nopeasti naapurikunnan puolelta.

Uuden päiväkotimme hulppeat tilat sijaitsivat Kontiolahdella, varuskunnan naapurissa, kerrostalossa. Päiväkotina oli koko kerrostalon alakerta, neljästä asunnosta yhdistetty. Meillä kävi tuuri. Kunnallinen päiväkoti oli tiloista äskettäin lopetettu, ja me pääsimme muuttamaan sisälle. Toisaalta ihmetytti, miksi päiväkoti oli siltä paikalta suljettu. Eikö tulevaisuudennäkymiin uskottu? Oliko pieni ja uinuva lähiö vielä kasvuvaiheensa alussa? Eikö lapsia riittäisikään? Toisaalta, jos halusimme jatkaa yrittäjätoimintaamme, oli uskallettava heittäytyä tuntemattomaan.

Aika tavalla tyhjästä lähdettiin päiväkotia perustamaan. Ensimmäisessä päiväkodissamme oli ollut kaikki kalusteet, lelut ja tarvikkeet valmiina. Nyt meillä ei ollut mitään. Kunta vuokrasi käyttöömme lasten tuoleja, kaappeja ja muita