Se yrittää olla kertomus rakkaudesta

By Markku P. Salo

Se yrittää olla kertomus rakkaudesta, on upeaa luettavaa ja monelle syvältä koskettavan lohdullinen ja kuvaus siitä, miten kipeä, ahdistava, elämän suistava ja pohjaton kokemus rakkaan ihmisen menetys voi olla ja erityiseksi sen tekee se, että kirjoittaja on mies, joka syvällisesti pohtii tunteitaan ja elämää yleensäkin.
Teksti voi olla myös kateutta herättävä, sillä niin selvästi kaikesta elämän raadollisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta tulee esiin se, miten rakastetuksi tulemisen ja rakastamisen kaipuu ja syvä yhteys voi kahden ihmisen välillä vallita.
Sitä vailla moni elää parisuhteissaan ilman sairauden varjoakin.

Kannattaa lukea, ajatuksia herättävää syvällistä proosaa...

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 6, 2014
• ISBN: 9789523180628

Markku P. Salo

Jäätyään leskeksi, Markku P. Salo kirjoitti esikoisteoksensa 68 - vuotiaana. Tämä on hänen neljäs kirjansa.Hän ei ole ikinä etsinyt kirjoilleni markkinoita tai myyntilukuja. Häntä on kehotettu ottamaan yhteyttä suuriin kustantajiin. Niin kuin hän itse sanoo: olen luomukirjoittaja, jonka markkinointi ja myynti ovat myös "luomua". Markku P. Salo viettää eläkepäiviään vaatimatonta, hiljaista elämää Pärnussa eläen, jossa kirjoittaminen on pääasia.

Book preview

täydellisiä.

ENSIMMÄINEN OSA

1. LUKU

En ole matkani varrella tehnyt kovinkaan paljon valintoja, asiat ovat vain tulleet, minä mennyt niiden mukana. Vaikka välillä itselleni uskottelen, en ole löytänyt paikkaa elämässä, tiedän vain sen että jonain päivänä minut tuhkataan, sirotellaan jonnekin, en tiedä minne. Onko se edes relevattia? Ehkä jonnekin Rauhanlehtoon, Friedhofeniin, sillä rauhaa ja lepoa kaipaan.

Ensin hoidan sinun tuhkasi. (Vanhin tyttäresi haluaa tehdä viimeisen rakkauden osoituksen äidilleen, viedä tuhkasi junalla Tampereelle. Suostun ehdotukseen mielihyvin)

En ole milloinkaan kyennyt vastaamaan kysymykseen: mitä sinä teet? Mitä seitsemänkymppinen rahaton, raihnainen kyttyräselkä ukko tänään vastaisi? Poltan pari askia tupakkaa päivässä, juon pullon tai toisen viiniä, vain siksi, jotta saan helpotusta hetkeksi. Odotan kuolemaa ennen passitusta vaivaistaloon, vai miksi niitä nykyään nimitetään. Jotta saan pidettyä alakuloisen, tumman ja tappavan rytmin aisoissa kiertelen muutaman tunnin viikossa etsimässä hinta / laatusuhteiltaan parhaita punaisella leimattuja elintarvikkeita. Onnekseni ei niin. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen, koska tyydyn vähään. Kaikki on hyvin. Tiedän, että oikeaoppinen vastaus kuuluu: harrastan seksiä, liikuntaa, kulttuuria ja matkailua – ennen kaikkea syön terveellisesti. Mutta ei myöskään niin. Ongelmani on toinen. Ratkon pienessä kämpässäni kirjoittamisen ollako vai eikö olla -eettistä ongelmaa, samaa jonka aloitin kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Eli heti kun tapasimme, jo kauan ennen hääpäiväämme.

Kysymys on ansasta, johon ei ole vastausta.

Suhtautumiseni kirjoittamiseen on ollut hyvin ristiriitainen: olen halunnut, mutta en ole kyennyt. Nopeasti kertyneiden kokemusten määrä jonkun toisen käsissä olisi muodostunut kimaltavaksi helminauhaksi. Kun runsaat viisitoista vuotta sitten päätän lopettaa kirjoittamisen kokonaan, johtuu se väsymyksestä. Yölamppu palaa. Tuhoan metsäkaupalla paperia. Roskakorit täyttyvät. Käytännön ongelmia ja huolia on liikaa. Sinä, lapset ja arkipäivästä selviytyminen saavat ymmärtämään kirjoittamisen mahdottomuuden. Minua ei tarvita erityisesti mihinkään, minua tarvitaan kaikkeen, mutta kun kirjoitan kaikki rupeavat samanaikaisesti huutamaan, koko talo menee sekaisin. Se näkyy tekstistä. Siihen se kaatuu.

Valitsen perheen – Sinut. En halua luopua sinusta upotakseni teksteihini. On parempi jättää homma, kun jatkaa kidutusta. En jaksa ajatella selkeästi. Onko se melankoliaa, depressiota vai normaalia väsymystä.

Pidän kirjoittamisesta, muutos vaikeaan elämäntilanteeseen, jonka keskiössä olemme sinnitelleet vuosia, olisi ollut vähintäänkin tervetullut. Onnistuminen houkuttelee, kuin myös aktiivinen tulevaisuus.

Kynän jälki ei tässä tilanteessa tule tyydyttämään minua. Alku ei toimi, loppu ei toimi.

Vaikutan selvästi hullulta, koska hylkään tärkeimmän innostuksen.

Ehkä olen vain laiska?

Lopettamispäätöstä edeltää myös analyyttisempi mietintä. Siinä painaa mairittelevat lausunnot WSOY:n silloiselta kustannuspäällikkö Harri Haanpäältä. Hänen toistakymmentä kirjettään kantavat vieläkin, ovat kantaneet neljännesvuosisadan. Kuka psykiatri tai pappi kykenee samaan? Kyselen itseltäni: Olenko kirjailija, kirjailijaksi tullut, semmoiseksi tituleerattu, tai semmoiseksi itseään tituleeraava? Haluanko huomiota? Ehkä minua vaivasi tai vaivaa edelleen jokin bakteeri, virus tai geneettinen sairaus, jonka alkuperä on todennäköisimmin neurologinen, sillä tarinoiden sepittäminen on minusta vastenmielistä. Haluan syvemmälle tai korkeammalle, sillä jalkojemme allakin on avaruutta. Mielikuvitusta kyllä riittää. Haluan kirjoittaa, kirjoitankin, mutta onko minun pakko olla kirjailijaa, niin kirjailijaa että? Onko minulla sanottavaa, puhumattakaan näkemystä tai elämänkokemusta? Lahjoja? Taitoa? Koulutusta? Onko pakko saada apurahaa, olla joku, jotain muuta kuin pelkkä nolla – oma narsismi. Sitten vielä nousee kysymys: mitä kirjallisuus ylipäätään on? – siihen en pysty vastaamaan. Usein se on suuressa määrin viihdettä, sen lukeminen ajanvietettä. Se on usein kielipeliä, valitettavan usein vain sitä. En ole tarinan sepittäjä. En edes kertomuksien kertoja. En todellakaan. Kielipelejä kyllä pelaan. Tekstini on syvältä, siksi vaikeaa. Se ei ole raskasta, mutta se on painavaa, se kumpuaa sydämestä, ei leipätyötä. Ajatella voi virheellisesti, se on selvä – se, mutta sydämessään ei voi erehtyä, ei tehdä vastoin omaatuntoa.

Tehtyäni nyt ratkaisevan päätöksen aloittaa uudelleen, toivon, että vapaudun itsesyytöksistä, toisinaan tuskani näet on kova.

Kuoleman lähestyessä ainoan äänen synnyttävät omat ajatuksesi. Jokainen askel vie sinua lähemmäksi emootiot nousevat pintaan, muistot, tulevaisuus ja pelot valtaavat mielesi, etkä enää kuule ympäristön ääniä. Olet jo kylläinen. Mikäli kuulet ympäristön; kadun autot, teeveen, lasten äänet ja ihmisten puheet, yritykset keventää, kertoa asioita joista et ole enää kiinnostunut, häiritsevät. Sitten olet perillä.

Aloitin muinoin kirjoittamisen hakkaavalla staccatolla, lyhyet lauseet sopivat paremmin dekkareihin, mietelauseisiin tai runouteen, nyt en säästele sanoja. Kirjoja kirjoitetaan juonikkaalla älyllä, sormenpäillä, tyhjään tilaan, jota tuotos sitten yrittää parhaansa mukaan täyttää. Kaiken osuessa kohdalleen niitä myös myydään. Tosin vain pieni osa yrittäjistä siinä onnistuu. Joka tapauksessa olisi mielekkäämpää ja järkevämpää naamioida juttu romaaniksi, sitä en kuitenkaan tee, sinne on liikaa tungosta.

En ole milloinkaan viihtynyt väenpaljoudessa.

Ajattelun mahdollisuudet kapenevat metelissä.

Saatan olla toisinaan sekava, mutta ennen kaikkea tosissani ja sekava siksi.

Unohtaminen olisi helpompaa, muistaminen on sitä vastoin huomattavasti monimutkaisempaa. Laskeudun latvasta kohti tyveä. Luisuminen alas sujuu itsestään, mitä nyt vähän sattuu. Julkisuutta en tavoittele, koska se ei enää minua viehätä. Tarvitsen rahaa, mutta se ei ole kirjoittamiseni motiivi, eikä näillä riveillä sitä kertyisikään. Minulla ei ole mitään järkevää syytä tai aihetta kirjoittaa tätä kaikkea. Tai on, mutta syyn saa selville vain lukemalla tämä loppuun.

Valinta on omani. Kerron aikanaan sinulle päätöksestäni lopettaa. Et kommentoi. Me emme puhu siitä enää milloinkaan.

Kaikesta tuosta välittämättä hankit minulle materiaalia; päiväkirjoja ja kirjoitat itse uutta, kannustat kaikin tavoin, puhuttelet toisinaan kirjailijaksi. Näytät vilpittömästi uskovan minuun. Joskus alussa kysyt: Elänkö minä jälkikäteen kirjaa, jota sinä nyt kirjoitat vai kirjoitatko minun elämääni jälkikäteen?

Erään kerran kehut näkeväsi mielikuvissasi kirjani kirjakaupan ikkunalla. Siinä oli oranssit kannet. En osannut aavistaa, että lauseen takana kätkettynä saattoi piillä oman kostosi orastava mahdollisuus, epätoivo ja auttamisen halu. Yhteinen selviytyminen. Yksi yhteinen molempien hyväksymä motiivi kirjoittamiselle.

Sitten odottamatta, juuri kun kuvittelee luovuttaneensa, unohtaneensa, tapahtuu sellaista, jota ei voi enää ohittaa. Olen tyhjä sinkkiämpäri räystään alla, jonka kaatosade yllättää, vettä kertyy niin paljon että valuu yli. Mitä tehdä kun ei ole kasvimaata mitä kastella. On aloitettava alusta. Erotuksella, että höyrykäyttöinen kirjoituskone on ehtinyt muuttua kannettavaksi Sony Vaioksi. Lukijat saavat olla salaattia, porkkanoita ja vaikka parsaa.

Tuijotan Suurta Antoniusta, katse värähtämättä hän tuijottaa takaisin: Kirjoittakaamme itse kukin muistiin tekomme ja mielemme liikkeet ikään kuin meidän olisi tehtävä ne toisillemme tiettäväksi: voitte olla varmat siitä, että häveten niiden mahdollista julkituloa lakkaamme tekemästä syntiä ja muistelemastakin mitään väärää. Kukapa näet syntiä tehdessään haluasi haluaisi tulla nähdyksi tai syntiä tehtyään ei aiemmin valehtelisi haluten pysyä piilossa.

Maailma on muuttunut. Ihmisluonto ei. Kolmannesta vuosisadasta on vierähtänyt aikaa, mutta edelleen kirjoittaminen on mahdollisuus siinä kuin psykiatrikin, ajaa saman asian, tulee vielä halvemmaksi ja on hauskempaa.

2. LUKU

Sinä rakastat pienestä pitäen heikkoja, sairaita ja vanhuksia. Sinä olet jokaista ihmistä kohtaan suopea. Bussissa mummot, juopot ja muut heikko-osaiset hakeutuvat seuraasi, kuin magneetti vedät heitä puoleesi. Rakkaus muuttaa, se kaunistaa kasvosi, se huomataan. Kärsivät ovat usein terävämpiä ja tarkempia kuin tulemme ajatelleeksi.

Sinä jätät hyviä asioita toisten elämään.

Patologi kertoo myöhemmin, että sinulla oli tavallista suurempi sydän.

Sinulla on kaksi mummua; Lamminpään mummu (isän äiti) ja Teiskon mummu (äidin äiti). Lamminpään mummu on lähellä, samassa talossa kuin sinun lapsuuden kotisi, jonka hautausmaalle myöhemmin sinun tuhkasi toimitetaan, elämän kaaren täydentyessä luonnolliseksi kauniiksi ympyräksi.

"Mummun keittiössä oli oma tuoksujen sekoitus, joka minua lapsena kiihotti: pullat ja pelakuut, talvella hikinen lämpö ja nurkassa pissaämpäri, sanomalehdellä peitetty. Ja likaämpäri, sianruoka, johon mummu ronskina ihmisenä heitteli ruoanloppuja ja tiskivettäkin niin että loiskui. Mummu kun ei ollut pikkutarkka. Ei missään mielessä. Kun hän melkein sokeana, yksisilmäisenä, leipoi vielä tilauksesta naapureille ja tuttaville hän pyöristi summat,