Kultajyvä ja koston siemenet

By Mauno Pesonen

Kultajyvä on dekkari, mutta samalla myös filosofinen romaani, jossa hyvä ja paha kohtaavat. Teos kertoo miehestä, joka oivaltaa jo lapsena, että pahuuden ja koston houkutukselle tarvitaan hyvyyden vastavoima. Hän lukee kirjasta väitteen "hyvyys pelastaa maailman - ei järki."
Kultajyvä alkaa itää - ja pojan varttuessa mieheksi siitä kasvaa koko hänen elämänsä mittainen haaste. Pahuus ja kosto yrittävät tuhota hyvyyden voiman. Mies näkee kostamisen murheelliset seuraukset, häntä epäillään murhasta, hän joutuu vankilaan, kokee menetyksiä ja epäuskoa, mutta myös onnistumisen iloa, oppii näkemään ihmisten mahdollisuudet ja rajallisuuden.
Hän ei anna periksi, vaan kehittää Kultajyvä-kampanjan, joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä kohti hyvyyden ja anteeksiannon arvokasta taitoa.
Hyvyyden voima nousee parhaimpaansa viisaiden naisten ansiosta ja kampanja kasvaa mittoihin, joista nuori mies ei voinut edes uneksia silloin, kun ajatus alun perin syntyi. Väitteen juuret tulevat venäläisestä kirjallisuudesta ja kampanja jalostuu amerikkalaisen psykiatrin tallentaessa Kultajyvän tarinaa.
Saako paha palkkansa, pystyykö hyvyys voittamaan?
Saako ponnistelu ansaitsemansa palkinnot?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 10, 2020
• ISBN: 9789528078005

Mauno Pesonen

Mauno Pesonen, MAT, NLP, s.1944. Monipuolinen työura markkinoinnin ja yrittäjyyden parissa. Kotipaikka Helsinki. Ikiruoka on Mauno Pesosen kolmas kirja. Esikoiskirja Kultajyvä ja koston siemenet, on filosofinen dekkari, jossa myös ensimmäinen Ikiruoan jyvä kylvetään. Toinen kirja, Huna jaguaarin tytär, kuvaa Guatemalalaisen kaksosen, Hunan, elämän alkuvaiheet syntymästä 18-vuotiaaksi, jolloin hänen elämänsä muuttuu dramaattisesti.

Book preview

Epilogi

1.

Poika syntyy elokuun lopulla, aivan kuin tietäisi, että nyt on turvallista tulla ja tuoda rauha maailmaan, sota päättyy pian. Sota julistetaan päättyneeksi seuraavalla viikolla, 4.9.1945. Perheellisille rintamamiehille oli päätetty muodostaa pientiloja asutuslain nojalla. Jatkosodan takia talvisodan jälkeinen tilojen muodostaminen keskeytyi. Nyt toimintaa päästiin jatkamaan. Pojan vanhemmat onnistuivat saamaan ja ostamaan pienen metsätilan, jossa kasvoi mahtavia kuusia ja mäntyjä, oivallista tavaraa pientilan asumuksia varten. Niistä puista pystyttiin rakentamaan pieni mökki, sauna ja navetta ja vielä myöhemmin isompi kunnon talo. Raivattiin peltotilkut, kylvettiin heinikot, kynnettiin perunapellot. Se oli kovaa ja armotonta aamusta iltaan raatamista.

Pojan isä on ollut kestokykynsä rajoilla. Tärkein työ on tehty, pellot kasvavat heinää, metsätyöstä saa ne vähät rahat, jotka tarvitaan niihin hankintoihin, mitä eivät omilta pellot pysty tuottamaan.

Miehen sielua piinaavat sodan jättämät, syvällä syöpyneet henkiset vauriot. Ne vainoavat häntä yön pimeinä hetkinä. Humala auttaa siihen piinaan, ahdistus pääsee purkautumaan humalatilassa. Ei ole kriisiapua. On vain pakko selvitä. On jo vuosi 1951. Poika on kuusivuotias, metsän poika.

On pimeä aamuyö, pojan isä istuu tuvan pöydän päässä, kivääri nojaa pirtin pöytään, isä pitelee sitä kaksin käsin ja karjuu humalan kiihottamaa tuskaansa öljylampun valaisemaan hämärään huoneeseen:

Perkeleen huora, tapan sinut, saatana.

Poika makaa laverilla aivan isän vieressä ja äiti omassa vuoteessaan kamarin puolella. Humalainen karjuminen on jatkunut jo jonkin aikaa ja kiihdyttänyt miehen vainoharhaisen mielentilan siihen pisteeseen, että hän on hakenut vintiltä sotilaskiväärin. Hän ei ole kertonut, miten se on hänen käsiinsä joutunut.

Isä huutaa, ääni särkyy, vaahto valuu suupielestä:

Tapan sinut, saatanan huora!

Isä ampuu kohti kamarin seinää, jonka takana äiti nukkuu. Luoti lävistää hirsiseinän. Poika pelkää, mutta hänen suojamekanisminsa tyhjentää pelkäämiseen liittyvän muistin. Myöhemmin hän muistaa ainoastaan pelänneensä, että luoti osui äitiin, että nyt äiti kuoli.

Isä lataa ja ampuu uudestaan. Luoti lävistää tuvan oven.

Tulkaa tänne vaan, saatanat!

Isän humalainen karjuminen toistuu usein, silloin kun alkoholi saa otteen. Nyt hänellä on kivääri mukana ensimmäistä kertaa. Silloin, kun isä ei juo, on hetkiä, jolloin hän on ihan tavallinen, hänen kanssaan pystyy puhumaan aivan normaalisti ja pohtimaan asioita niinkuin kenen kanssa tahansa. Silloin hän on oikeastaan ihan mukava ja hauskakin, kertoo tarinoitaan.

Mutta… isä lyö äitiä nyrkillä silloinkin, kun ei ole humalassa, kerran päähän niin, että äiti kaatuu ja vaikertaa kivusta. Poika katsoo voimattomana, pelkää isän raivoa, ei uskalla sanoa mitään, ei ole rohkeutta nousta isää vastustamaan, eikä puolustamaan äitiä. Hän tuntee itsensä surkeaksi. Jotain minun on pystyttävä tekemään, en kestä enää äidin vaikerrusta, lyöminen on loputtava, hän ajattelee.

Kesällä, heinäpellolla muutos tapahtuu. Poika on käymässä sisällä tuvassa ja näkee ikkunasta kuinka isä lyö taas äitiä niin lujaa, että äiti horjuu, pitelee päätään, kaatuu.

Äkkiä poika saa jostain voimaa, ihan kuin jokin käskisi toimimaan. Hän juoksee, hakee kiväärin porstuan välikatolta, jossa se on ollut piilossa, tarkistaa lukon, etsii patruunan ja lataa kiväärin, juoksee heinäseipäiden suojassa pellon reunaan ja osoittaa aseella isäänsä, joka on kumarassa äidin päällä, on tarttunut äitiä kurkusta, huohottaa naama punaisena, mutta hyppää vauhkona ylös ja hyytyy paikalleen kun näkee, että pojalla on kivääri, joka osoittaa suoraan häneen.

– Et lyö enää äitiä, poika saa sanotuksi. Hänen äänensä kuulostaa vieraalta, ontolta.

Hänellä on nyt isompi valta kuin isällä ja isän nyrkillä ja on kiire ja hän puristaa kiväärin liipaisinta vaistomaisesti. Pamaus tukkii korvat, ase on painava, sen piippu heiluu liikaa, luoti lähtee taivaan tuuliin, ja kiväärin tukin potku heittää pojan selälleen.

Olkapäähän sattuu kovaa ja itku purkautuu, henki ei kulje.

Isä tulee ottamaan maahan pudonneen kiväärin, ei sano mitään, huohottaa vieläkin, katsoo poikaansa niinkuin ei koskaan ennen, lähtee viemään asetta pois.

Äiti kömpii köhien ylös, tulee pojan luo, heijaa sylissä ja kykenee sanomaan:

– Tuommoista sinun ei kannata koskaan enää tehdä. Onneksi ei käynyt pahasti.

Tämän enempää asiasta ei puhuta, eikä kivääriä enää sen jälkeen löydy mistään. Kotona ei muutenkaan paljoa puhuta, äiti laulelee enemmän kuin puhuu. Isä ei enää ole lyönyt äitiä. Pojalla ei ole edes aavistusta vielä, eikä ehkä koskaan, mitä kaikkia asioita on asettunut hänen alitajuntansa kätköön, pohjalle saakka, lukkojen taakse – avaimet heitettynä syvälle mustan lähteen syövereihin.

Syksyyn mennessä pojan mielessä on alkanut kypsyä kokonaan uusi ajatus. Jostain se tulee, selkeä ja kirkas. Hän on moneen kertaan kelannut mielessään, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän olisi ampunut isänsä.

En enää ikinä halua kostaa, siinä ei ole mitään järkeä, sehän on ihan kauhea ajatus. Minähän olisin voinut tappaa isäni. Minä olisin murhaaja, olisin murhamies.

Hän kuvittelee voisiko elämässä olla muutakin kuin vihaamista, huutamista tai kostamista. Voisiko olla parempia asioita? Jos voisi keksiä sellaisen vastavoiman, joka olisi yhtä vahva kuin kosto. Olisi hyvä keksiä koston vastavoima. Mikähän se voisi olla, mistä sellaisen löytäisin."

Pojan on yhtäkkiä helpompi hengittää, hän tuntee kuinka maailma avartuu valoisammaksi ja hän vaistoaa olevansa nyt jonkin tärkeän äärellä.

Metsä on pojan ystävä ja turvapaikka. Hän löytää sieltä rajattoman mielikuvituksen lähteen, seikkailun ja yksinäisyyden ilon. Äidiltä hän saa myös tukea ja rakkautta.

Kun sitten koulu alkaa, hän lukee kaikki kirjat, jotka kyläkoulun hyllystä löytyvät. Tuhannen ja yhden yön tarinat ja Kuningas Salomonin kaivokset – ne ovat mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Hyllyssä on kirjasarja Maailmankirjallisuuden mestariteoksia. Sarjassa on Humiseva Harju, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja monta muuta huikeaa elämystä nuorelle, tietoa ja viisautta janoavalle uteliaalle mielelle. Sitten on yksi teos, josta löytyy tukea itämään jääneelle ajatukselle – on oltava olemassa muukin keino kuin kosto.

Eräässä Dostojevskin teoksessa on väite, joka oudolla tavalla lumoaa pojan mielen:

Hyvyys pelastaa maailman – ei järki.

Miten niin voi väittää, kyllähän järkeä tarvitaan. Miksi kuuluisa kirjailija sanoi näin? Sehän on todella vahva väite. Tarkoittaako hän sitä, että järki on hyvä olla, mutta ilman hyviä ajatuksia elämästä tulee kovaa ja tunteetonta, että järkevyyden lisäksi tarvitaan rakkautta ja lämpöä ja lempeyttä. Vai tarkoittaako väite sitä, että järki on hyvyyden vastakohta eli paha? Ei kai sentään. Ajatuksen erikoisuus asettuu vaivaamaan pojan uteliasta etsintää.

Tuntuu, että mies on järkeä, nainen ja äiti enemmän sitä lempeää puolta. Pojalle äidin merkitys lapsuudessa on suuri: kauneuden vaalija, turvallisuuden antaja, suojeleva ja rakastava ihminen. Se selittää, miksi hänelle on luontevaa arvostaa naisia myös aikuisena.

Sitten on vielä Dostojevskin toisessa kirjassa ruhtinas Myshkinin mietelause: Kauneus pelastaa maailman, eettinen kauneus ja esteettinen kauneus yhdessä. Näyttää olevan kirjailijalle tärkeä teema. Dostojevskin teos, Rikos ja Rangaistus, on jättänyt pojan mieleen omituisen kaksijakoisen tunteen. Jos hyvyys pelastaa maailman, niin miksi kirjaan on tullut rikos? Hän yrittää työntää pois mielestään murhan, jonka kirjan päähenkilö tekee – se on pelottava kuva. Mitä minulle tapahtuisi, jos olisin tappanut isäni? Olisiko minusta tullut yhtä hullu kuin Raskolnikovista?

Kirjojen maailmasta pojan vilkas mielikuvitus löytää lisää kasvupohjaa. Kotona ei ole radiota. Aikaa kuvittelulle on.

Hän kuvittelee kuinka hän rakentaa kokonaisen oman turvapaikan, maailman, jossa hän elää yhdessä ihastuksensa, kauniin ja reippaan naapurin tytön kanssa. Tämä maailma on muilta suljettu, sen maailman yllä on valtava kupu, jonka sisällä on oma aurinko ja kuu ja tähdet. Se on paratiisi. Siellä on mahtavia vuoria, palmumetsiä, puroja, jokia ja vesiputouksia, hedelmäpuiden oksat notkuvat herkkujen painosta. Siellä on upea hiekkaranta ja sen edustalla mystinen saari, jonne voi soudella tekemään tutkimusretkiä. Siellä on ihana ilmasto ja aina kesä, on paljon rakkautta, on iloa ja aina onnellinen olo. Poika tuntee olevansa siellä ihan oikeasti, tuntee kevyen lämpimän tuulen ja sen tuoman huumaavan lumpeenkukkien ja suopursujen tuoksun, kuulee pääskyjen riemukkaan liverryksen.

Hän rakentaa siellä robotin, joka palvelee heitä, valmistaa herkkuja ja hoitaa kaiken tarpeellisen. Se on ihmistä viisaampi, niin viisas, että se osaa sitten aikanaan opettaa ihmisiä ymmärtämään, että vihaisuus ja kiusaaminen ja lyöminen ovat tosi huonoja asioita. Se osaa vaikuttaa ajatuksiin niin, että sieltä jäävät kokonaan pois ne rumat ominaisuudet, jotka pilaavat ihmisten onnen ja hyvän elämän.

Se on järjen ääni, joka pystyy näyttämään hyvyyden voiman, kuinka palkitsevaa sellainen ihmisille olisi. Se osaisi vaikuttaa suoraan aivoihin niin, että sieltä katoaisivat aggressiivisuus ja muut pahat asiat. Poika lähettää robotin maan päälle, sitten kun se on tehnyt kopion itsestään. Alkuperäinen jää palvelemaan keksijäänsä ja raportoimaan lähettilään aikaansaannoksista maan päällä.

Sellaisen maailman poika toivoo löytävänsä maan päältä. Hän haaveilee siitä joka päivä, ryhtyy piirtämään sarjakuvaa maailmastaan, kuvittamaan kuvitelmiaan. Hänelle kehittyy palava halu oppia myös kirjoittamaan niinkuin ne parhaat teokset on kirjoitettu. Koulujen henkisissä kilpailuissa hän saa palkinnot molemmissa lajeissa, sekä kirjoittamisessa, että piirtämisessä. Ne taidot ruokkivat itsetuntoa ja tulevat palkitsemaan hänet myöhemmin tavalla, jota hän ei vielä osaa aavistaa. Kuka voisikaan nähdä tulevan? Kuinka voi elää, ellei uskoa ja kuvitelmia ole.

Isän kanssa hän tekee metsätöitä. Se on ainoa ansiotyö ja keino saada rahaa korven keskellä. Työ on raskasta, mutta siinäkin on aikaa kuvitella, ajatella. Metsä on turvallinen, se on kauneutta, se on mahtavia mäntyjä, toista metriä korkeita muurahaispesiä, suojaisia kuusikoita, valoisia koivikkoja, järeitä kalliolohkareita, solisevia pieniä puroja. Tuulen humiseva musiikki on unettavaa, sammaleiselle rinteelle kelpaa kellahtaa katsomaan puiden latvojen balettia sinivalkoista taivasta vasten ja keskittyä kuuntelemaan tuulen puhallinsoitinten suloista sinfoniaa.

Sitten koittaa aika, jolloin on lähdettävä maailmalle, niinkuin iso osa ihmisistä joutuu työn perässä lähtemään. Suuren muuttoliikkeen aika, maaltapako on alkanut.

2.

Poika on päätellyt, että parhaat mahdollisuudet saada työtä on mennä Helsinkiin, pääkaupunkiin. Hän on silloin kahdeksantoista vuoden ikäinen. Annetaan hänen itsensä kertoa:

– Juna kuljettaa minut Helsinkiin. Mukanani on vain yksi laukku, jossa on vaatteiden ja matkaeväiden lisäksi pieni kamera, Felica. Läheltä rautatieasemaa löydän matkustajakodin, josta saan kahden hengen huoneen. Huonetoverini on kuulemma jo paikalla. Vähät rahani riittävät muutamaksi yöksi. Olen varovainen. Olen lukenut lehdistä tarinoita, joissa Amerikkaan muuttaneita on heti satamassa huijattu ja heiltä on rosvottu rahat ja houkuteltu tekemään laittomuuksia. Helsinki on iso kaupunki, täällä on syytä olla varovainen. Katson kovin epäluuloisesti huonetoveriani. Hän on vanha kumara ukko, jolla on pistävät silmät, joka suuntaan hapsottava tukka ja tuuhea kokoparta, tuskinpa tuollainen mies on vaarallinen. Hän katsoo minua tarkkaan, kyselee, mistä olen kotoisin, murahtelee itsekseen, pudistelee päätään.

– Sinulle tulee vaikeuksia, nuori mies, suuria vaikeuksia, hän sanoo käheällä äänellä.

– Mutta älä huolestu, sinulle tapahtuu myös paljon hyvää, onnistut monissa asioissa. Hankaluuksia tulee, olet liian sinisilmäinen, sinua on helppo huijata ja sinuun on helppo vaikuttaa.

Tuijotan miestä ihmeissäni, miksi se puhuu tuollaisia, eihän se minua tunne mitenkään, ei ole puhuttu edes montakaan sanaa. Mies vaikuttaa niin oudolta, että en uskalla kysellä miksi hän haluaa pelotella, kun muutenkin on jo valmiiksi levoton, turvaton ja orpo olo. Näin rautatieasemalle saapuessani vain valtavan kokoiset, kiviset, harmaat ja synkät talot, kulkijoiden epäluuloiset katseet, tunsin kylmän, vieraan ja tylyn tunnelman karun kosketuksen.

– Aamulla olotilani tuntuu ihme kyllä yllättävän toiveikkaalta ja huomaan, että minua kovasti varoitellut huonetoveri on jo häipynyt matkoihinsa, en edes kuullut hänen lähtöään.

Toiveikkuus herää, kun tajuan, että minähän olen nyt Helsingissä, täällä onkin kaikki mahdollista. Matkustajakodin aulassa huomaan paksun lehden, Helsingin Sanomat. Siinä on sivukaupalla avoimia työpaikkoja. Tutkin niitä, ihmettelen miten monenlaisia ja kummallisia ammatteja ja töitä täällä on olemassa. Löydän yhden, joka tuntuu minulle sopivalta. Se on ihan kaupungin keskustassa, ja päätän mennä sinne heti seuraavana aamuna.

Johtaja kuuntelee innostunutta vuodatustani, kun näytän piirroksiani ja kirjoituksiani, kerron ajatuksistani ja kerron myös, että olen kätevä käsistäni, osaan tehdä melkein mitä vain.

– Täällä meillä on monenlaista tekemistä. Pitää hoitaa varastoa, somistaa ikkunoita, tehdä esitteitä, auttaa myymälässä. Näyttää siltä, että sopisit hyvin meille töihin, sanoo ystävälliseltä vaikuttava johtaja.

– Minä voin aloittaa vaikka heti.

Johtajaa hymyilyttää.

– Senkun aloitat. Mene tuonne varastoon ensin. Pena neuvoo, mitä pitää tehdä.

Niin pääsen heti kauppaan töihin, pääsen somistamaan ikkunoita, suunnittelemaan, tekemään ja kuvittamaan esitteitä, hakemaan tullista tavaraa varastoon ja opin kaikkea, mitä liikkeen hoitoon kuuluu. Päätän ostaa kirjoituskoneen heti, kun siihen on varaa.

Kaupunki, joka ensin tuntui vieraalta, kylmältä, ahdistavalta ja isolta, tulee nopeasti tutuksi. Se muuttuu antoisaksi ja kiinnostavaksi, kun kaikki sen tarjoamat mahdollisuudet paljastuvat. Opiskelu on aloitettava, täällä se onnistuu työn ohella hienosti. Elämä hymyilee. Pystyn ostamaan pienen Hermes-matkakirjoituskoneen.

Uusi elämä alkaa. Olen intoa täynnä. Olen ihan kohtapuoleen 19-vuotias. Tyttöystävä olisi mukava, mutta olen aika ujo ja aika epävarma, mistä sellaisen löytäisi. Kotiseudulla pussailua oli kahdenkin tytön kanssa, mutta sen pidemmälle ei ollut uskallusta. Koulukaveriin olin omasta mielestäni perusteellisesti rakastunut.

– Saan vuokrattua pienen huoneen. Se on Punavuoren sydämessä Viiskulmassa, Johanneksen kirkko näkyy ikkunasta. Vuokraemännän luona on kyläilemässä hänen ystävänsä, kaunis missikisoissa aikoinaan menestynyt nainen, Linda, johon ihastun oitis. Hänellä on poika, Leo. Mukava poika, meistä tulee kavereita. Poika esittelee nähtävyyksiä ja käymme yhdessä valokuvaamassa niitä. Hänen kanssaan pitää kiivetä kirkon katolle, niin pitkälle kuin tikkaita pitkin pääsee.

– Äiti pyysi kysymään sinulta yhtä asiaa. Hänellä olisi kotona pientä korjattavaa, kirjahyllyn ovet eivät ole kunnossa, saranat. Haluatko ja osaatko sinä korjata?

– Varmasti osaan, tottakai korjaan, sano vaan hänelle.

Linda asuu Lauttasaaressa vanhassa talossa, ikkunasta näkee puiden välistä merelle.

Koti on kaunis, koristeellisesti sisustettu. Seinällä on useita Lindan muotokuvia missikisojen ajalta. En ole ikinä ennen nähnyt niin hienoja taiteellisia valokuvia ja tuijotan niitä varmaan suu auki.

– Pidän noita esillä, kun ne ovat niin mukavia muistoja, taitavan kuvaajan kuvaamia ja aika onnistuneita, hän sanoo minulle.

Kirjahyllyn erikoiset saranat ovat löystyneet, siksi ovet roikkuvat rumasti.

Minun on vaikea pitää katsettani muualla kuin Lindan kasvoissa, ne ovat aivan ihmeellisen kauniit, hän muistuttaa hiukan kouluaikaista ihastustani. Hänellä on musta tukka, suuret tummat ja maagiset silmät, täyteläiset huulet, hoikka vartalo, ylevä ryhti. Alkaa hikoiluttaa. Saranoita on hankala saada säädetyksi ja lopuksi olen kunnolla hikinen. Leo ei ole kotona, hän on lähtenyt kaveriensa kanssa jonnekin retkelle.

– Minulla on sauna lämpimänä, sanoo Linda. – Mene vaan pesulle sinne, sait ovet toimimaan, sinähän olet tosi kätevä mies. Nauti sinä vaan löylyistä ihan rauhassa, minä laitan sillä välin juotavaa ja iltapalaa.

Ajattelen, miten noin kaunis nainen ei ole naimisissa, kun en näe miehen kuvia missään, mutta eihän sellaista uskalla kysellä. Saunan jälkeen on mahtava olo, ensimmäinen saunominen Helsingissä. Saan lainaksi Leon kylpytakin.

Istumme keittiön pöydän ääreen, voileipiä ja kahvia on tarjolla. Sitten Linda ehdottaa, että siirrymme sohvalle, hän asettuu istumaan aivan viereeni.

– Onkos sinulla tyttöystävää, hän kysyy.

– No ei ole, vastaan ja punastun perusteellisesti.

– Jos haluat kokeilla miltä sellainen tuntuisi, niin jää minun luokseni yöksi, minä pidän sinusta kovasti, ehdottaa Linda.

Hän ottaa minua kädestä kiinni, kun huomaa kuinka hämmentynyt olen. Vastaan epäröiden tuohon ihmeelliseen kosketukseen, ei tarvitse sanoa mitään, enkä osaa sanoa mitään. Hän tietää, mitä tekee – ja näkee myös ilman sanojakin, että minä haluan jäädä hänen luokseen.

– Älä pelkää, en minä voi olla tyttöystäväsi, mutta voin neuvoa, miten sinun on hyvä toimia naisten kanssa ja saada heidät tyytyväisiksi sitten, kun sen aika tulee. Sinun on vain luvattava minulle yksi asia. Vaikka tekisi kuinka kipeää, tämän asian on jäätävä meidän kahden salaisuudeksi, emmekä voi enää koskaan jatkaa, eikä kannata puhua kenellekään mitään. Luuletko pystyväsi siihen?

– Mmm… py-pystyn minä, mumisen.

Aamulla Lauttasaaresta lähtee rakastumisen huumasta vahvasti päihtynyt nuori mies, jonka jalat tuskin koskettavat maata. Minulla on vain maailman onnekkain ja täydellisin tunne. Nauran ääneen, kun samalla outo tuska raastaa mieltäni. Tuskin ehdin Lauttasaaren sillalle, kun tekee jo mieli kääntyä ja palata takaisin. Tätä tuskallista tunnetta se uskomaton, täydellinen nainen varmaan tarkoitti, kun sanoi; Vaikka tekisi kuinka kipeää, sinun on pidettävä lupauksesi.

Jokin muukin tunne puskee esiin, tuntuu, että tässä oli sittenkin myös jotain väärin. Toisaalta tuntuu myös, että olen saanut rohkeutta kohdata uusia asioita, tulkoon vastaan ihan mitä vaan.

Myöhemmin tuon satumaisen yön kokemukset vaikuttivat elämääni eri tavalla kuin silloin kuvittelin.

– Voisin jatkaa vaikkapa siitä, kuinka pääsin armeijan jälkeen tekemään työtä, jota olin eniten halunnut. Jälkeenpäin olen ajatellut, miksi juuri sitä niin kovasti halusin. Olisinko jo silloin aavistanut, että tarvitsen viestinnän taitoja alitajuntaani unohtuneiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Realistisempi syy oli luultavasti kuitenkin se, että alalla oli melko hyvä palkkataso ja se kiehtoi muutenkin.

Opiskelu Markkinointi-Instituutissa on vielä kesken. Haen silti heti armeijasta päästyäni isoon mainostoimistoon, joka sijaitsee Stockmannia vastapäätä Mannerheimintiellä. Se on suuri, maineikas mainostoimisto ALFA, ja siellä on copywriterin paikka vapaana.

Toimiston luovan osaston johtaja Petteri Nurmimaa haastattelee minua.

– Vai Markkinointi-Instituutissa, sehän on hyvä koulu. Sinulla ei kuitenkaan ole kokemusta tästä hommasta. Englannin kieli kannattaa opetella kunnolla. Toisaalta näissä esitteissä, joita olet kaupalle tehnyt on minusta sen verran kiinnostavia sisältöjä, että testataanpa mihin mies pystyy. Saat ideoida kokeeksi kampanjan eräälle lääketuotteelle, jonka lanseerausta meidän asiakkaamme juuri nyt suunnittelee. Tässä on tietoa tuotteesta ja ehdotuksia mainosvälineistä, joita on ajateltu käyttää. Saat tämän viikon aikaa, tule sitten ensi maanantaina näyttämään mitä olet saanut aikaan.

– Kuulostaa hyvältä, kyllähän viikossa ehtii tehdä vaikka mitä. Juuri tällaista työtä minä haluan tehdä, sanon innoissani.

Maanantaina menen tapaamiseen kovin odotuksin, mielestäni olen onnistunut keksimään ja kiteyttämään hyvin kampanjan oleelliset argumentit ja keksinyt useita erilaisia ja monitehoisia iskulauseita julisteisiin. Olen laatinut lääketuotteiden esittelytekstit lehti-ilmoituksia varten huolellisesti ja ehdottanut ideoita teevee-spotteihin. Olen jopa luonnostellut visualisointeja, vaikka se ei copywriterin työhön kuulu.

Minut palkataan oitis, kun esittelen ajatukseni.

– Oletko tosiaan ihan itse tehnyt nämä suunnitelmat ja tekstit, ihmettelee Nurmimaa.

– Tietysti olen, arvelinkin, että tykkäät.

– No niin, aloitat sitten heti huomenna.

Siitä alkaa antoisa, ammattitaitoa kasvattava, pitkäaikainen työrupeama mainosalalla ja hienossa toimistossa. Lupaava on alku, mutta sille on olemassa myös vähemmän lupaava loppu.

Toimistossa on mielenkiintoisia ihmisiä ja innostava ilmapiiri. Tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, kun kaikki ovat valmiina auttamaan toisiaan, kenelläkään ei ole kateutta toisten tekemisistä. AC-parini* on graafikko Jukka Kirjola. Hän on ollut toimistossa kauan, ja osaa auttaa minua myös tekstien luomisessa, vaikka on AD. Työpöytämme ovat samassa huoneessa, joten kommunikointi on sujuvaa, emme häiritse kuitenkaan toisiamme. Hän osaa olla hiljaa, kun kuulee kuinka huokailen tekstin kimpussa. Hän on vanttera ja hyväntuulinen, huumorintajuinen mies. Tulemme hyvin toimeen keskenämme ja hänen avullaan opin toimiston rutiinit nopeasti. Jukan kanssa on helppo jutella, hän on kiinnostunut monista samoista asioista kuin minäkin, kuuntelee tarkkaavaisesti ja lähtee kasvattamaan ajatuksiani isommiksi, ei koskaan vähättele.

Yhteyspäällikkö on Ulla Koivikko. Hänen johdollaan käynnistyy kampanjoiden suunnittelu ja hän esittelee ehdotuksemme asiakkaille. Hän on ankara bisnesnainen, ryhdikäs, tiukka, tarkka ja särmikäs puheissaan, mutta silti naisellinen, tumma lyhyt tukka, pukeutuu jakkupukuun ja piikkikorkokenkiin. Hän piiskaa meitä parantamaan suorituksiamme, osaa antaa eväitä eteenpäin, ei marise turhasta. Usein olemme Jukan kanssa mukana myös asiakaspresentaatioissa, silloin kun on kyse isoista sisällöistä. Ilmapiiri on usein tosi kiireinen, aikataulut painavat päälle.

Ulla on saanut toimiston johdolta vaativan haasteen:

– Tv-mainosten suunnittelussa emme ole olleet taitomme tasalla. Muut toimistot ovat satsanneet ja erikoistuneet teevee-mainontaan - ja kahmineet palkinnot. Ryhdymme kouluttamaan itseämme: pidämme täällä omissa tiloissamme muutaman tunnin iltaisin, varaamme pientä purtavaa, katsomme ja analysoimme maailman parhaita mainoksia ja opimme. Ensi vuonna tavoitteemme on voittaa eniten palkintoja. Odotan teiltä sen mukaista otetta. Ottakaa Petteri avuksi, jos ideointi jumittaa.

En osannut kuvitellakaan, kuinka voimakkaan merkityksen tuo teeveeiltakoulu pohjusti tulevan elämäni sävelkulkuun. Keskittyminen teeveemainosten osaamiseen rakensi sävellyksen nuotit kuin huomaamatta ja aivan kiistattomasti.

Lisäksi käy niin onnellisesti, että saan myös aivan mahtavan ja ihanan ystävän. Hän on Katariina Kaihari, Jukan kollega, naapurihuoneen AD, joka on saman ikäinen kuin minä. Hän on aivan upea ihminen, ulkoisesti aika tavallisen näköinen, tummatukkainen, omalla tavallaan viehättävä, hänellä on vihreät, älykkäät silmät. Hänessä on jotain, joka vetoaa minuun voimakkaasti, hän puhuu rauhallisella äänellä, on pohdiskelija, huumorintajuinen, lahjakas taiteilija, hyvä kuuntelija. Hänellä on jännä ilme – aivan kuin hänellä olisi pysyvästi hento hymy kasvoillaan.

Hyvä jätkä niinkuin tiimissä on tapana sanoa naisista, jotka eivät vähästä hätkähdä.

Hän saa minut kertomaan nuoruusaikani kokemuksia ja ajatuksia melko pian toimistoon tuloni jälkeen. Olen ihmeissäni, kuinka kaupungissa kasvaneessa naisessa voi olla samankaltaista luonnonläheisyyttä kuin koen itsessäni olevan. Ystävyytemme lujittuu nopeasti, kerron hänelle suunnitelmiani ja hän kannustaa minua. Samankaltaiset ajatukset saavat meissä aikaan yhteenkuuluvuutta ja kehittelemme pitkiä pohdintoja. Minun on helpompi puhua naisten kanssa, miehet ovat erilaisia, heidän kanssaan ei synny