Papiljotit lauantaisin

By Sirkkaliisa Oksanen

Annamari ja Kaarle aikuistuivat Suomen sotien keskellä. Heillä on kaksi teini-ikäistä tytärtä ja Kaarlella ura urkenee tuomarina. Annamari ei ole joutunut ajattelemaan henkilökohtaista toimeentuloaan - ei ennen kuin hän saa tietää aviomiehensä uskottomuudesta. Kulissien takaa paljastuu uskoton aviomies ja epävarma tulevaisuus.Mitä tapahtuu, kun kulissit hajoavat? Mitä siitä ajattelevat Annamari, Kaarle, mitä Kaarlen rakastajatar, mitä avioparin yhteiset lapset? Sirkkaliisa Oksanen pureutuu jokaisen hahmon mielenliikkeisiin ja toimintaan sykähdyttävän syvällisellä otteella. Hahmojen ajatukset ladotaan lukijan eteen raakoina ja sensuroimattomina. Millaisen päätöksen Annamari lopulta tekee - valitseeko hän perheidyllin ja kulissit vai avioeron?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726921823

Book preview

Liisa

Pitihän minun arvata, että se siitä tulee. Pitihän se tietää, ettei siitä taas ilman rähinää ja lapsilta kiellettyjä sanoja selvitä.

Isän ääni on kireä ja särähtävä, äidin matala ja käheä. Äiti luulee, ettei hänen puheensa kuulu tänne asti, isänkin ääntä hän yrittää hyssyttää hiljaisemmaksi, lapsista puhuu. — Urkkijat! huutaa isä, — tämä talo on täynnä urkkijoita!

Täällä oven takana sängyssäni makaan minä kauhusta jäykkänä varpaita myöten. Hassun vanhanaikainen ovi tuo — oikeat kunnon ovipeilit, sanoo isoisä. — Syy on minun, syy on minun, takoo vasara päässäni.

Urkkija, se olen minä. En uskalla liikahtaakaan, ettei sänky narahtaisi. Huutakoot he, minä olen hiljaa, vaikka sydämeni on pakahtua. Syy on minun. Tällä kertaa syy on minun. Minähän sen löysin.

Mutta olisi sen voinut löytää kuka tahansa. Sattumahan se oli. Avonainen kirje avonaisessa pöytälaatikossa. Isä, joka on aina olevinaan niin huolellinen ja huomauttelee äidin järjestyksenpuutteesta ja lasten onnettomista perintötekijöistä, mitäs jätti sillä tavoin. Jos se nyt oli noin suuren hälinän ja huudon arvoinen, mitäs jätti. Jos oli noin tärkeä ja mullistava, mitäs heitti kenen tahansa luettavaksi. — Nuuskijat! huutaa isä ja kiroaa rumasti.

Voi pyhät pieksut tuota kielenkäyttöä — saisin remmiä, jos huutaisin noin. Menen sinne. Sanon hänelle, että pitäköön suunsa kiinni. En minä ole urkkinut mitään eikä äitikään, sattumalta se paljastui.

Äiti on tietysti kuten kaikki kasvattavaiset ihmiset sanonut, ettei toisten kirjeitä sovi lukea. Kielsihän hän silloinkin, kun sen eteeni levitin. Mutta silmäni kiisivät jo rivejä pitkin, enkä enää voinut asialle mitään, ja ennenkuin hän ennätti estää tai minä itse tajuta, mitä oikeastaan tein, olin jo täyttä vauhtia toistamassa lukemaani ääneen. Sovi ja sovi. Itse on äiti sen kuitenkin myöhemmin lukenut, itse hän on käyttäytynyt sopimattomasti. Ja varmasti lukenutkin sen loppuun asti. Minä en ehtinyt, enkä tiedä, mitä sen loppu paljasti, mutta ei se kovin pitkä ollut, ei paljon pitempi kuin millaisia me tunneilla lähettelemme toisillemme. Enkä edes allekirjoitusta ehtinyt nähdä. Äiti on varmasti nähnyt. Tietääkö hän, kuka se on.

Vähän väliähän he muutenkin ovat sanasodassa. Kiusoittelevat toisiaan, kinastelevat ja ovat riitelevinää, ja Kaisa luulee sitä oikeaksi ja kiljuu heille: — Hiljaa, te kauheat tappelijat, aina te kränäätte. Ja kuitenkaan ei Kaisa tiedä, että se on vain leikkiä sen rinnalla, mitä saattaa kuulua yöllä, kun he luulevat lasten nukkuvan. Joku päivällä aloitettu vaimea nälviminen saattaa yöllä muuttua vakavaksi ja hirveäksi, silloin he eivät enää leiki kotoisasti kinastelevaa isää ja äitiä, silloin he ovat kaksi toisiaan vihaavaa hirviötä, joilta hymynaamiot on riisuttu pois. Kaksitoistavuotias on vielä aika tyhmä, sitäpaitsi hän on sikeäuninen, eikä ole koskaan kuullut. Enkä minä kertoisi hänelle, vaikka pääni pantaisi poikki.

Päiväriita on kuin kokonaan eri tasolla, jopa kiivaskin sananvaihto tuntuu päivänvalossa lähes kodikkaalta rupattelulta ja kovienkin sanojen kärki on kuin auringon pehmentämä. Lasten vuoksiko päivisin siivilöidään sitä kaikkein ruminta kielenkäyttöä, eikä yöllä käytettyjen sanojen terävyyttä sitten enää mikään häveliäs hienotunteisuus pyöristä. (Tämä oli vaikeatajuinen ja hieno lause, toistan sen, se kuulostaa aikuismaiselta. Sitä voisi käyttää aineessa, mutta millaisessa aineessa.) Vai onko vain niin, että pimeässä kuunnellessa aivan normaalikin haukkumasanasto muuttaa muotoaan, lauseet vääristyvät kammottaviksi epäsikiöiksi ja kirjaimet saavat äkkiä aivan uusia merkityksiä ja uskomattomia ulottuvaisuuksia.

Ehkäpä minä erehdynkin sanojen painokkuudesta, ehkäpä heidän sanastonsa on niin arkikäytössä kulunutta, ettei se yölläkään saa sen enempää kantavuutta muualla kuin minun jännittyneesti höröttävissä korvissani.

Eräs asia on kuitenkin erilainen. Syy, miksi isää yöllä nimitetään inhottavaksi ja äitiä tomppeliksi, on eri. Ei silloin puhuta kastiketahroista eikä tupakantuhkasta eikä alennusmyyntitaudista eikä vähittäismaksuvillityksestä vaan hämäristä laiminlyönneistä, poissaoloista, ravintolalaskuista ja naisista, niin naisista. Tietääköhän äiti sittenkin jotakin, vai onko tämä »naiset» vain jokin epämääräinen käsite, jokin yleispätevä sanonta, jokin tavanomainen ja asiaankuuluva. Ei hän ainakaan nimeltä ketään mainitse.

Kuinka voivat ihmiset, jotka noin kauheasti toisiaan vihaavat, päivästä päivään, vuodesta vuoteen elää yhdessä, tehdä yhteisiä suunnitelmia, syödä samassa pöydässä, riisuutua, nukkua samassa huoneessa. Kuinka he voivat nauraa samoille asioille, kuinka he voivat luontevasti kehitellä ystävällistä jopa leikillistä keskustelua. Kuinka he voivat joskus käyttäytyä kuin olisivat hyvinkin kiintyneitä toisiinsa, vai onko se vain epätoivoista yritystä esiintyä, niinkuin avioparin kuuluu. Pyrkivätkö he keinotekoisesti pelastamaan jotakin, joka kauan sitten oli, sillä onhan heidän joskus täytynyt tuntea rakkautta, miksi he muuten olisivat naimisissa.

Ja kun oikein hyinen tunnelma sattuu vallitsemaan ja sitten tulee yllättäen vieraita, kuinka nopsasti he yhtäaikaisella kertaheitolla ilman mitään esivalmisteluja vaihtavatkaan levyä ja alkavat kujertaa joka puolelle ja ovat niin romanttisen näköisiä kuin kaksi kyyhkystä. Joskus he vieraiden lähdettyä ovatkin unohtaneet ja se on hyvä, mutta ainahan ei niinkään onnellisesti käy, vaan he jatkavat niistä ilkeilyistä, mihin jäivät.

Joku tytöistä kertoi kerran, että hän kärsii, kun hänen vanhempansa alituiseen halailevat keskenään kuin heillä ei olisikaan lapsia näkemässä. Hän sanoi korviansa viiltävän, kun äiti kutsuu isää typerillä lempinimillä ja hyrisee »kulti» ja »mamin oma mörökölli», ja sydämensä käpertyvän kokoon inhosta, kun isä tekee äidille hellänleikillisen kaksimielisiä huomautuksia. Riitelisivät edes joskus, ettei meidän tarvitsisi tukehtua siihen siirappiin, haukkuisivat ja huutaisivat, se olisi repäisevää vaihteeksi.

Niin sanoi.

Minä puolestani sanon, että antaisin mitä hyvänsä, ellei minun tarvitsisi kuunnella purevia sanoja ja nähdä kylmänkovia silmäyksiä — on kuin suunnaton turvattomuudentunne jäätäisi minua, kun tunnen heidän vihansa. Minun puolestani kuherrelkoot vaikka aamusta ehtooseen, puhukoot mitä älyttömyyksiä tahansa, en minä ole mustasukkainen.

Pysyttelevätkö he yhdessä vain meidän vuoksemme. Ei sekään tunnu uskottavalta. Hehän saattavat joskus mitä kauheimmin toisiaan loukattuaan rakastella ja suputella kuin eivät koskaan olisi kuulleetkaan eivätkä lausuneetkaan sanoja sellaisia kuin inhottava ja typerys ja naurettava ja sietämätön.

Ja urkkija.

Voivatko he vielä jatkaa kuin ei mitään olisi tapahtunut tuon sanan, tuollaisten sanojen jälkeen. Tiedän, että he voivat. Huomenna he ovat molemmat hiljaisia, äiti ei edes moiti meitä mistään. Hänen silmänsä ovat punareunaiset, ja isä lähtee heti päivällisen jälkeen ulos. Meneekö hän sen naisen luo?

Muutaman päivän kuluttua on aina tunnelma taas muuttunut. Isä on olevinaan Herra Leikkisä, vetää äidin polvelleen ja äiti nauraa kikertää iälleen sopimattomalla tavalla ja leipoo suklaakakun. Isä antaa meille taskurahaa ja kyselee kouluasioita ja on oikein tavallinen ja isämäinen. Leikkivät isää ja äitiä.

Nyt he eivät leiki. — Mene hänen luokseen, kähisee äiti, — emme me tahdo sinua pidättää. Mene kaikkien niiden luokse, juokse ympäri, kunnes pakahdut.

Onko äiti jo viimeinkin päässyt asioista perille vai huutaako hän noin vain huutaakseen. Mitä äiti muka on tiennyt, vai onko hyväksynyt kaikki, vaikka tietääkin, vihaako niin paljon, ettei välitä.

Ei, jos hän olisi tiennyt, ei riita tästä olisi paisunut noin valtavaksi. Kaiken täytyi tulla hänelle yllätyksenä. Olen siitä aivan varma, näin silloin hänen kasvoistaan. Ja kun isä sitten tuli kotiin (sen naisenko luota?), kuulin, ettei äiti vastannut mitään isän huolettomaan tervehdykseen, vaan epäilemättä haki kirjeen ja paiskasi sen isän eteen. Eikä sanonut vieläkään mitään.

Nyt hän on sanonut jo paljon ja isä on huutanut paljon, eivätkö he koskaan lopeta.

En tehnyt sitä tahallani, en halua tunkeilla ja urkkia toisten salaisuuksia. En välitä kuulla toisten tyttöjenkään luottamuksellisesti kertomia sydämen salaisuuksia, enkä itse halua toisille uskoutua. Tahdon olla rauhassa kuoreni sisällä ja toivon, etteivät toiset olisi aina niin innokkaita kurkistelemaan kuoren alle vastalahjaksi omista paljastuksistaan. En käy kauppaa salaisimmilla ajatuksillani, enkä tahdo olla kaikkien selailtavissa, koska en itsekään tunne uteliaisuutta toisten suhteen.

En tehnyt sitä tahallani. Minua hävettää sen puolesta, jonka aran kohdan olen vahingossa joutunut paljastamaan. Minua nolottaa tietää toisesta joku piilossa pidetty, epäedullinen seikka, minua painostaa, että hän tietää minun tietävän. Antaisin mitä tahansa, vaikka sen melkein uuden pönkkähameen ja vaikkapa suippokengät samantien, pois antaisin, ellei minun olisi tarvinnut nähdä mustana valkoisella isän salaisuutta, ja teen mitä tahansa, ettei hän joudu tietämään minun tietämistäni, ettei hän joudu häpeämään minun edessäni.

Ei, en tehnyt sitä tahallani. Säikyn sellaista, että minun on pakko nähdä ihmisen alastomuus, ihminen kaikista hyvien tapojen höyhenistä riisuttuna. Tahdon nähdä isän sellaisena, kuin isän kuuluu olla. En tahdo kaivella hänen sisälmyksiään, enkä hänen sielunsa saastaa, tahdon unohtaa, että olen nähnyt hänet muunlaisena kuin jalona, hyvänä, rehellisenä. Tahdon kuvitella, että hän on pohjiaan myöten sitä, millaisen vaikutelman hänestä saa silloin, kun hän on parhaimmillaan.

Koska en hyväksy hänen salaisuuksiaan, tahdon vakuuttaa itselleni, ettei hänellä sellaisia olekaan.

En urki mitään tahallani. Enhän vierailulla ollessanikaan ravaa isäntäväen huoneissa penkomassa, vaan istun siellä minne minut on istutettu. Kun olin pieni, kuulin, kuinka tädit sanoivat: — Tuokaa vain Liisa mukananne, hänhän on niin vaivaton lapsi, ei huuda, eikä sotke, kun antaa kuvakirjan käteen, paikallaan istua töpöttää. Loukkaannuin, niin pieni kuin olinkin, salaa mielessäni kiristelin hampaitani ja ajattelin tuhmia sanoja. Luulivatko ne, pässinpäät, että he tylsien kuvakirjojensa voimalla minut vaiensivat, eikö heidän päähänsä pälkähtänyt, että pienikin tyttö voi ymmärtää, mikä vieraassa paikassa sopii, mikä ei. Minua kauhisti ajatus, että vieraisilla kiipeäisin tuoleille ja pudottelisin tavaroita.

Ei, en ole utelias. En jalallanikaan astu toisten keittiöihin ja makuuhuoneisiin, ellei minua varta vasten sinne hinata, enkä kylässä mene vessaan, ellei minulla ole aivan mahdoton hätä. En tahdo nähdä mitään sellaista, mitä ei nimenomaan minun tahdota katsovan, enkä usko, että monikaan emäntä on ihastunut tietäessään, että nyt, juuri nyt se Liisa näkee ne risaiset, pesuunmenevät sukat ammeen reunalla tai huomaa pölyn lasihyllyllä. Jos kylpyhuone on tip top, olen emännän puolesta onnellinen, mutta jos havaitsen (hissanmaikka aina »havaitsee») jonkin kauneusvirheen, ylen likaisen pyyhkeen tai ruskean raidan ammeessa tai hiustukon lattialla, väitän mieluummin, etten löytänyt valokatkaisijaa kuin katson emäntää silmiin. Kaikki emännät eivät välitä, mitä vieras näkee, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Ei äitikään välitä, hän heittelee kylpyhuoneessa hujan hajan mitä vain niin, että minulla on aina valtava järjestäminen.

Ei, en tahdo katsella mitään, mitä ei minun kuulu katsella. En tahdo urkkia, en tahallani sitä tehnyt.

Hain jotakin tavaraa sieltä isän laatikosta, mikä se oli, en muista enää, ja hakematta se sitten jäikin. Jos vain olisin tiennyt, en olisi koskenut, mutta se ei ollut kuoressa, eikä sen päällä lukenut mitään. Levitin sen eteeni enempiä ajattelematta ja sanoin äidille: — Onko tämä sinun kirjeesi isälle, hei, tämähän taitaa olla kiva. Äiti ei katsonut minuun, parsi vain sukkaa ja kielsi hajamielisenä ja koneellisesti. Mutta minä posmitin jo naama leveässä naurussa: — »Rakas. Miksi et eilen illalla tullutkaan. Olin niin onneton, ajattelin kaikenlaista, että olit jonkun toisen luona, vai kotonako iltasi vietit. Tarvitsin Sinua, kaipasin ja itkin.»

Äkkiä huomasin, että äiti ei nauranutkaan mukana, ja kun katsoin häneen, tajusin, että olin aikaansaanut jotakin kauheaa. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan, parsimus tärisi hänen kädessään, eikä hänen tarvinnut muuta kuin sanoa: — Lopeta, kun paiskasin kirjeen takaisin laatikkoon ja juoksin pois. Sydämeni hakkasi kauheasti ja vatsassa tuntui pahalta. Mitä muuta kirjeessä oli, en tiedä, enkä koskaan tahdokaan tietää.

»Rakas», alkoi kirje. Ei kai hän yksin voisi sanoa »rakas», ellei hänellekin olisi sanottu niin, ellei kirjeen saaja olisi sanonut hänelle niin, ellei minun isäni olisi sanonut hänelle niin.

Kuka on tuo nainen? Onko hän se kahvilanainen, vai onko hän se, joka asuu Töölössä, vai onko hän molempia? Olen nähnyt isän niin monen vieraan naisen seurassa, että en ole varma mistään, enkä kenestäkään.

Minun isäni. Ja Kaisan isä. Meidän perheemme isä.

Ovatko kaikki miehet yhtä kaksinaamaisia. Kulkeeko Lassekin parhaillaan käsikädessä jonkun toisen tytön kanssa ja kertoo, kuinka hassu se Liisa sentään on. Ja huomenna taas soittaa minulle ja tahtoo kanssaan ulos. — Vakava ja järkevä poika, sanoo äiti, mutta äitikö nyt miehiä tuntisi.

Olenhan minä oikeastaan Lassesta pitänytkin. Miltei joka ilta olemme yhdessä ulkona tai meillä tai heillä. Onhan hän erilainen kuin muut, vakavampi ja ajattelevaisempi ja niinkuin aikamiesmäisempi kuin muut seitsemännellä. Onhan hän mukava ja turvallinen ja tuttu, mutta onhan hän myös joskus vähän pitkästyttävä, kun aina kaavailee sitä tulevaisuuttaan ja mitä hänestä tulee ja pääseekö hän Polille, eikä edes sano, sisällynkö minä hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Enkä minä ole oikein selvillä, välitänkö edes sisältyä. On vain tullut tavaksi semmoinen meneminen ja käveleminen, kun hän aina uskollisesti hakee. Jos hän olisi edes vähäsenkin jännittävä, mutta … Ei hän ole koskaan minua suudellutkaan, epäilen vahvasti, onko ketään muutakaan. Semmoinen arkajalka, semmoinen tallukka, vätys. Alan kyllästyä.

Mutta Pena suuteli vaatenaulakkojen takana ja sanoi: — Olen hulluna sinuun. Minä tappelin vastaan asiaankuuluvasti ja se mäjähti jonnekin poskelle ja juuri siinä poskessa piti olla näppylä, mutta toivottavasti hän ei ehtinyt huomata. — Ai pimahtanut, vai, sanoin minä, pääsin irti ja juoksin välitunnille. Ei se nyt aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käynyt, mutta kyllä se oli suudelma yhtä kaikki. Ja yhdessä kirjassakin oli ensimmäinen suudelma aika vino, mutta ei se tunnelmaa madaltanut. Ja Pena on kyllä kuin filmitähti, kiharat ja kaikki. Ja jännittävä, jos kuka.

Nyt isä lähtee. Kuului vaatepuun kalahdus eteisessä. Äiti seisoo varmasti vieressä, kun ääni on niin hiljainen. Kuului kuitenkin, kun painoin korvani seinään: — Menetkö nyt hänelle kertomaan? — Menen, enkä tule takaisin! huutaa isä. Se ainakin kuului. Oven paukahdus.

Äiti rupeaa varmasti itkemään. Ei, hän kuuluu kävelevän epätahdissa edestakaisin, kolahdutti uunin pelliä ja raapaisi tulta. Meillä on vanhanaikainen uuni olohuoneessa (kakluuni, sanoo isoisä). Aikookohan äiti juhlallisesti roviolla polttaa sen kirjeen.

Tahtoisin mennä hänen luokseen, mutta eihän se sovi, eikä varmasti tilannetta parantaisi. Ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen, on olla niin hiljaa kuin kykenen. Minua itkettää tämä kaikki kurjuus ja isän lähtö, mutta en uskalla antaa periksi — itken aina niin, että nenä törisee, ja äiti kuulisi sen. Kirjoissa aina sankarillisesti purraan hammasta, minä puren vaikka kieltäni, se suuntaa kivun kärjen toiseen paikkaan, pois sydämestä.

Onkohan äidinkin sydän nyt kipeä.

Kun voisi edes nukkua ja aamulla herätessä huomaisi, että se olikin vain painajaisunta ja kaikki olisi taas hyvin. Ja isä pyjamassaan tassuttelisi aamupuurolle ja sanoisi hohhoijaa. Ja raapisi kylkiään ja olisi kotoisasti ja ihanasti aamuhapan.

Loppuiko nyt kaikki tuohon oven pamahdukseen. Menikö hän sen naisen luo ja saa uuden perheen ja toisen näköisen puurolautasen ja uusia lapsia ja unohtaa kokonaan meidän olemassaolomme. Ja me olisimme aivan orpoja.

Nyt minä kuitenkin itken. Täytyy koettaa ajatella muita asioita. Vaikka Penaa. Huomenna me pääsemme samaan aikaan koulusta, jos hän haluaa tulla saattamaan, sanon oukei. Yritän palauttaa mieleeni, miltä Pena näyttää, mutta on, kuin hän jotenkin häipyisi pois, jopa hänen kasvonsakin ovat omituisen hämärät. Isän kasvot, koko maailmani on täynnä isän vihaisia, vääristyneitä kasvoja.

Jos isä vain tulisi takaisin, jos hän taas istuisi tuolissaan tavallisen näköisenä, en ilmeelläkään väräyttäisi esille, että tiedän. Olisin oikein herttainen, en riitelisi taskurahoista, en häiritsisi isän sanomalehdenlukua, äidillekin sanoisin, että ottaisi iisisti vaan. Pitäisin huolen, että isän olisi meidän luonamme niin hyvä olla, ettei hän ollenkaan kaipaisi sen naisen ja heidän tulevien lastensa luo. Enkä koskaan kertoisi, mitä olen kuullut.

Eivätkö isä ja äiti huomaa, kuinka vaikeaa meidän on aina myötäillä heidän tuuliaan ja oikkujaan. Ei minunkaan tuulieni mukaan muu perhe kulje, eikä kukaan ymmärrä, että minullakin voi joskus olla hiiskatin vaikeaa. Eivät he ymmärrä, ei kukaan ymmärrä.

Ei kukaan.

Lassekaan, mitä hän loppujen lopuksi minusta välittää, ehkä hän on jo aikoja sitten kyllästynyt, ei vain ilkeä ottaa ensi askelta. Minäpä sanonkin huomenna, että en viitsi tulla ulos, sitten näen, kirkastuuko hänen katseensa prillien takana. Menenkin Penan kanssa, hän on monta kertaa pyytänyt minua leffaan. En kuvittele, että hänellekään — hänellä on tyttöjä joka sormelle — mutta olisi aika kivaa tulla uudestaan suudelluksi. Ei saa näyttää liian innostuneelta, kun on tyttö, mutta kyllä hän suutelee kumminkin, jos itse haluaa. Pitää vain varoa, ettei itse rakastu, siitä seuraa pelkkää harmia.

Olikohan isäkin tuommoinen Pena koulupoikana, semmoisia poikia ja semmoisia miehiä pitäisi osata käsitellä aivan erikoistapaan. Voihan sitä aina huvin vuoksi antaa pojan rakastua ja sitten, kun hän alkaa käydä hentomieliseksi, nauraa hänelle ja sanoa: — Kyllä tässä miesten höpötykset tunnetaan. En aio koskaan rakastua, en ainakaan Penan tapaiseen, mutta menenpä kiusallakin hänen kanssaan ja vähän harjoittelen, kuinka poika saadaan ihastumaan. Sitten jätän.

Äidinkin olisi pitänyt viitata kintaalla tuommoiselle miehelle. Äidin tytär aikookin olla viisaampi.

Ja huomenna on saksankirjoitus ja minä olen niin hermostunut, että en saa nukutuksi. Mutta paranisiko sanoa koulussa, että en voinut lukea läksyjä, kun isä ja äiti niin riitelivät. Kuka minua edes uskoisi. Eikä semmoisia asioita koulussa puhuta. Eihän Eevakaan ole koskaan kertonut mitään, vaikka hänen vanhempansa erosivat pari vuotta sitten ja kaupungilla puhuttiin Suuresta Skandaalista. Eikä Eskosta olisi kukaan uskonut, että hänen kotielämänsä oli sietämätöntä, juoppo isä, jolla oli nerokas päähänpinttymä työkseen ajaa koko perhe yöksi ulos. Emme kukaan tienneet, ennen kuin Esko hissantunnilla kerran nukahti ja opettaja oli vihainen. Mutta Laukki, joka asuu samassa talossa, ylitti itsensä fiksuudessa ja meni tunnin jälkeen opettajaa tapaamaan ja sitten se maikka puhutteli Eskoa kahdenkesken ja oli siitä lähtien häntä kohtaan kauhean reilu. Me tytöt pidimme oikeaa sääliniiskutuskonserttia, kun asia vuoti tietoomme, mutta näki selvästi, että Esko olisi ollut onnellisempi ilman meidän sääliämme ja ylipäänsä ilman koko asian kiusallista julkituloa.

Vaikka kuinkakin joku opettaja suhtautuisi myötämielisesti, ei kaikkia asioita voi kertoa ja niillä huonoa koulumenestystään puolustella. Vaikka kuinkakin luokkatoverit olisivat kauhistelevia ja osaaottavia, ei isän ja äidin riitoja levitellä heidän eteensä. Eikä muitakaan yksityisasioita, en käsitä, miksi toiset eivät huomaa, missä on raja. Irma, joka tunnetusti muutenkin on semmoinen lörppä, kertoi innostuneena, että pappa ja mamma ovat tutustuneet kirjeenvaihtoilmoituksen kautta, ihan totta, uskokaa pois, eiksoojännää. Minä vaikenisin kuin hauta, jos noin vastenmielisen asian vanhemmistani tietäisin, mutta Irma se vain nauraa, että hän aina kuvittelee, millaisiksi papan ja mamman ilmeet menisivät, jos hän päivällispöydässä alkaisi paatoksella lausua papan ensimmäistä kirjettä: — »Paras Neiti. Rohkenen minäkin vaatimattomassa olomuodossani lähestyä Teitä kirjeitse viitaten ilmoitukseenne 12/5 päivän lehdessä.» Irman sijassa minä kuolisin häpeästä, mutta hän vain hirnuu: — Isän vaatimaton, satakiloinen olomuoto.

Ehkäpä kertomisessa ja kertomisessa silti on iso ero. Ehkäpä Irmakaan ei puhuisi mitään, jos pappa olisi viime viikolla vastannut jonkun vieraan sydämen sivistystä omaavan naisen ilmoitukseen. Ehkäpä hänenkin lörppäsuunsa sen tiedon ympärillä olisi lukossa.

Isä ja äiti ovat onneksi tutustuneet aivan julkisuuteen kelpaavalla tavalla. — Pommisuojassa, sanovat he itse ja katsovat toisiaan ja ovat kuin sukeltaisivat kokonaan outoon, meille vieraaseen maailmaan. Tietysti tiedän sen, että oli sota ja pommitukset ja puutetta kaikesta (ajatelkaa, millaista oli olla ilman uusien vaatteiden toivoakaan ja ilman makeisia ja hedelmiä ja maitoa ja aivan kaikkea välttämätöntäkin, sanovat he silloin, kun äkkiä saavat päähänsä, että me tuhlaamme liikaa, ja he ovat suurenmoisen yksimielisiä ja samankaltaisia ja linnoittautuneita). Tiedänhän sen, että heidän nuoruutensa oli sellaista, mutta ei tietäminen ole sama kuin, että itse olisi elänyt sellaisen nuoruuden. He ovat kokeneet sen yhdessä ja heidän silmänsäkin muuttuvat aivan toisen värisiksi, kun he kertovat siitä, aivankuin olisi jotakin erikoisen ansiokasta sattua elämään nuoruuttaan juuri sinä ajankohtana.

Osakuntatansseissa he tutustuivat, kerron minä edelleen. Siinä on jotakin pätevää ja kunnianarvoisaa tutustumistavaksi ja kuitenkin sen verran romanttista, että se vaikuttaa hyvältä. Sitäpaitsi se onkin yhtä totta kuin heidän oma selityksensä, josta he itsepintaisesti pitävät kiinni. Ehkäpä heidän aikanaan oli romantiikka huipussaan, kun otti ja meni tutustumaan kosteassa kalliosuojassa.

Ja mitä sekin sitten muka hyödyttää, tutustui missä tahansa. Minä kumminkaan en, tutustun vaikka kuinka juhlallisissa puitteissa, ikinä mene naimisiin kenenkään kanssa, enkä aio uskoa miehiin. Jos he sanovat minulle »rakkaani», hymyilen vain ivallisesti ja menen pois. En sulkeudu luostariin niinkuin miesvihaajat ennenmuinoin, vaan menen opiskelemaan, olen taitava ja tarmokas ja lyön miehet heidän omalla aseellaan, älyllä. Ivaan ja pilkkaan miehiä, valehtelen heille niin paljon kuin ehdin, saan heidät hyppimään tasakäpälää raivosta ja olen heille oikein inhottava ja sitten kerron kaikille, millaisia porsaita he ovat.

Isäkin sellainen.

Oikeastaan luulen, että en heidän riitelyynsä kiinnittäisikään mitään huomiota, pitäisin sitä vain jonninjoutavana ajantappamisena, ellei olisi sitä toista asiaa.

Koko ajan isä salaa jotakin ja kuinka paljon hän salaakaan semmoista, josta ei edes minulla ole aavistustakaan. En tahallisesti hänen askeliaan vahdi — se on minusta halpamaista ja pelottavaakin, — mutta aina jossakin törmään häneen, Helsinki ei loppujen lopuksi ole kovin suuri kaupunki.

Äiti ei koskaan kysy, minne isä menee. Joskus tekisi mieli huutaa äidille, kun hän tiskimärällä kädellä isälle vilkuttaa: — Mene hänen peräänsä, katso, mikä on hänen työpaikkansa tämäniltainen osoite, ota selvää, vaadi hänet tilille, älä ole noin typerän luottavainen, tylsä, tylsä ihminen, etkö tajua, että sinua petetään.

Mutta kuka voisi noin sanoa, mieluummin pidän hänet tietämättömyyden pumpulissa. Vai teenkö väärin, kun en vihjaa, olenko isän kanssarikollinen, kun en puhu. Ja jos vihjailen osaamatta varmuudella perustella syytettäni, jos vaikkapa olen täysin erehtynyt, niin enkö juoruilemisellani aiheuta vielä enemmän pahaa, enkö silloinkin tee väärin.

En tahtoisi tunkeutua aikuisten valheelliseen, monimutkaiseen maailmaan, heidän syntiensä ja salaisuuksiensa tietämiseen, en tahtoisi, mutta en voi mitään sille, että minulla on silmät ja korvat. Ellei näkisi mitään pahaa, julmaa, kieroa, epäoikeudenmukaista, olisi onnellinen. Ellei tarvitsisi ajatella, olisi hyvä olla.

Eräänä iltana odottelin Lassea kadunkulmassa, kun näin isän tulevan kovaa vauhtia kotoa päin. Hän oli sanonut keittoa lusikoidessaan menevänsä vielä toimistoon, muistin sen varmasti ja olin juuri huutamaisillani: — Isä, minä saatan sinua vähän matkaa, kun näin, että hän kääntyikin toiseen suuntaan minua huomaamatta. Minne hän menee, eihän toimisto ole tuolla päin, ehkäpä hän käy kahvilassa tupakkaostoksilla. Lähdin seuraamaan kuvitellen, kuinka hän ilostuu takaisin tullessaan, kun tupsahdan kulman takaa äkkiä hänen syliinsä. Hän ei mennyt kahvilaan, ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi kiireistä kulkuaan. Seurasin häntä vähän matkan päässä aivan tahdottomana, aivan kuin joku olisi vetänyt minua narusta. Hän meni määrätietoisena, kuin kadunkulmat ja kiveykset olisivat olleet tuttuja, tuhannesti astuttuja ja taakseen katsomatta painui sisään erään Etu-Töölön talon ovesta. Odotin ulkopuolella pitkän aikaa, että hän tulisi takaisin, mutta lopuksi uskaltauduin porraskäytävään. Talon asukkaiden nimiluettelo: Jokinen, Koski, Andersson … ei yhtään tuttua nimeä. Minne hän meni ja mitä asiaa hänellä oli sinne? Ja miksi hän valehteli?

Kävelin hitaasti samoja katuja takaisin ja minun oli hyvin paha olla. Lasse odotti minua nyt vuorostaan ja jaaritteli pitkäveteistä tarinaa jostakin tädistä, jokatulivierailulle ja jokaviivyttihänenlähtöään. Olin unohtanut koko