Lumikki Valkonen

By Kaarina Helakisa

Samaistuttava, todentuntuinen nuortenkirja muutoksista, perheestä ja ystävyydestä.Tampere on jäänyt taakse, eikä uusi koti pääkaupunkiseudulla vielä tunnu omalta. Kaikki muuttuu vielä mutkikkaammaksi, kun 16-vuotiaan Miljan äiti joutuu parantolaan saadakseen mielenterveytensä kuntoon, ja isä innokkaan sinkku-Leean lähestymisyritysten pauloihin. Miljaa ahdistaa, mutta onneksi on ystävä Roosa, jolle kirjoittaa pitkiä kirjeitä. Eräänä päivänä Milja törmää kummalliseen porukkaan, noin seitsemään seinähulluun, ja oppii itsestään asioita, joita ei ole ennen tiennyt osaavansa. Arki on täynnä muutoksia ja hämmennystä, mutta vähitellen elämään löytyy taas valoa, kun Milja huomaa, että yllättävät kohtaamiset saattavat muuttaa koko elämän.Lumikki Valkonen on Kaarina Helakisan hurmaava ja elämänmakuinen nuortenkirja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728563731

Book preview

Lumikki Valkonen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1992, 2023 Kaarina Helakisa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728563731

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

VALLANKUMOUSVUOSI

(Mikki)

»Äiti oli seitsemän kun mä kuolin. Mä olin seitsemän kun äiti kuoli.

Tämän mä olen kirjottanu joskus kuudennella tai seitsemännellä vihkooni, koulussa. Aineen otsikko oli kai Äitini, tai jotain muuta yhtä mänttiä.

Paljon muuta tekstiä koko sivulla ei ole, pyyhekumin ja kai kyyneltenkin jäljet näkyy ja nollavitoslyijyn raappeet, ja opettajan punakynämerkit.

Mä olin yrittäny kihnuttaa aineen alun pois mutta jostain syystä päättäny sit kuitenki kirjottaa sen uudelleen. Opettajan kiusaks, kaikesta sentapasesta mä olen aina pitäny. Mulla on tosi häijy luonne.

Maikka oli ronkottanu sen virkaheiton eka lauseen yli, mutta armollisuudessaan säästäny jälkimmäisen. Vaikka ei sekään lause totta ollu. Kun aineita tunnilla rustattiin, oli kulunu päivälleen kaks viikkoa siitä kun mutsi eka kertaa vietiin pois. Eikä mulle edes vaivauduttu kertoon tarkalleen, oliko se kokonaan kuollu vai osittain, vai oliko se taas vaan saanu kohtauksen. Siis oliko äiti akkulataamossa vai vaan tavallisessa sairaalassa.

Yhtä hyvin mutsi oli saattanu saada päähänsä lähtee ulkomaille, oli sillä rahaa ja sehän rakasti yllätyksiä ja oli matkustellu paljon. Mä luulen että ne ei tienneet itsekään tarkkaan mitään eikä uskaltaneet puhua mulle halaistua sanaa. Niitä himotti suojella mun mimosamaista murkkusieluani. Viisaudessaan ne yritti hyssytellä ja hyysiä. Ei ne kusipäät mitään käsittäny.

Eikä niitten kalloon mahtunu, että mä olin raivoissani. Mä olin raivoissani niille niitten lampaankääpäaivoista, joissa kuhni sellaset näkemykset, että noin neljätoistavuotiaan ÄO on tasan älykääpiön ÄO. Mä vihasin isää ja maikkoja ja Ailia ja sukulaisia ja vähän kai myös yhtä koulun sosiaaliämmää, vaikka se nyt ei ole tärkeetä tässä.

Eniten mä olisin vihannu Leeaa, jos mä olisin tienny että se oli tavallaan jo lähestymässä meidän elämää.

Mutta kun mulle ei mikään ennusuni tai sellanen ollu esitelly koko sitä haahkaa, niin kaikista eniten mä kähisin kiukkua mun mutsia kohtaan. Mulle ei tommosia temppuja noin vaan tehdä. Kosto elää.

Tai niin kuin me kaksistaan joskus sanottiin: Kosti elää. Se Kosti oli ollu mutsin antiikkiaikojen jonkun teinirakkauden nimi.

Sen Kosto–Kostin nimeen mä vannoin. Mä nimittäin tykkäsin älyttömästi äidistä, pöljästä ja kauniista ja oikukkaasta ja seksikkäästä ja nauravasta ja pillittävästä akasta, joka ei ikinä välittäny tehdä juttujaan sitä rataa kun perusmutsien kuuluu. Niinku toisten grafiitinharmaat virastomutsit teki, tai valkoset lekurimutsit tai ruudullis-kukallisviihtysät kotimutsit tai ällöt kaulakäätyladyt, ne jotka viuhahteli ukkojensa kanssa käsikynkkää kokkareilta toisille niin että givenchypilvet pöllysi kuin äitelät pierut.

Äiti oli yhtä paljon lintu kuin ihminen. Arkakin se oli niinkun lintu. Lintujahan se usein kanssa muovas, teki vaan kummallisia lintujaan ja poltteli loputtomasti ohkasia sätkiään.

Äiti oli mun paras kaveri, tai ei niin, ei äitien heiniä ole leikkiä isojen kakaroittensa ikinuorta frendiä. Mut fantastisin tyyppi äiti oli mihin mä koskaan olen törmänny.

Ja se multa sit tais jäädä sanomatta. Mutta kyllä se sen nahoissaan tunsi. Ja tuntee. Tietty.»

Kuustoista

Jos mikään voi ikinä mennä pipariks mun elämässä, niin ei ainakaan mistään taikinasta tule yököttävämpää piparia kun mun synttäri-illastani.

»Korkea kesä!» mä olin hymissy itsekseni vielä aamulla. Mä epäilen että se oli jostain runosta. Radiossa oli soinu suvivirsi, ja siinä hellepaitaa ja sortseja pukiessa mä olin ynähdelly huomaamattani mukana, oi jeesus kristus jalo, tosi hartaasti, ja kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ja niin poispäin.

Äitikin oli sillon taas kotona, niin että mulla oli oikea syy vaikka millasiin kiitosvirsiin.

Iltaa mä odotin kuin kuuta nousevaa, bileet yksien Toukosten mökillä, kaltsi ja ranta ja sauna, aikuiset keskenään ja Toukosen pojat ja Roosa ja mä omana jenginä. Toukoset oli älyttömän rikkaita, niin mä ainakin luulin, niitten mökkikään ei ollu mikään mökki, vaan valkonen unelmahuvila jossain Hangon lähellä. Ja me saatas yöpyä sivurakennuksessa omalla porukalla ja mennä koisaan vast just sitten, kun oli tarpeeks ahmittu makkaroita ja lohta ja perunasalaattia ja nyhdetty riittävästi taikayrttejä ja kurkittu peilikuviamme onnenkaivosta ja tehty muut sopivat taiat.

Ja sit kun kokko leimahtais valasemaan yön vieläkin valosammaks kun se muuten oli, mulle huudettais eläköötä ja samppanjapullot poksahtelis, ja kaikki halais mua, mistä mä tietäsin olevani kaks vuotta vaille täysikänen.

Mut niille unelmille mä sain nopeesti heittää hyvästit.

Mutsin kesänuha paheni edellisenä yönä kuumeeks ja se joutu jäämään himaan. Ruuskasen Aili tuli sille mehuja keitteleen ja seuraks. Faija halus nimittäin joka tapauksessa lähtee ja mutsi kans oikeen jahtas meitä kotoo. Se sano mielellään jäävänsä maalaamaan jotain uutta hevostaan valmiiks, jos vaan flunssaltaan jaksais. Äiti ei muutenkaan ole mikään ihmeempi bailaajatyyppi, paitsi joskus joissakin omituisissa sen itse valkkaamissa porukoissa.

Me plokattiin Roosa Hämeenpuiston nurkilta kyytiin ja ajeltiin huntusten koivujen ja valonvihreitten peltojen reunustamia teitä Hangon suuntaan. Kaljakori ja kuohuviinit auton takakontissa kilis ilosesti, ja mä arvuuttelin millanen lahja Roosan uima- ja yökamarepussa mua odottais ja saisinko mä faijalta sen toivomani kasetti- ja cd-dekin ja missä sen luovutus tapahtuis.

Heti perillä mun mielessä alko orastaa, että mun osalta ilta olis pilalla.

Toukosen pojat lähetettiin pyydystään muka saunavihtoja jostain, ja Roosa tietty lyöttäyty ilman muuta niitten mukaan. Sitä ennen mut oli ehditty liimata paksun saksalaistytön kylkeen, sen seuraneidiks niinku. Se oli Toukosen faijan liiketuttujen kakara, jolle haluttiin näyttää pohjolan valkosia öitä sun muita finlandian ihmeitä.

– Sprichst du deutsch? tyttö kysy multa. – You speak english? Great! So we’ll be friends. My name is Roswitha.

Roswitha vatkas kosteella tassullaan vähän aikaa mun kättäni ja luotsas herrakansaan kuuluvan käskijän elkein mut sisään taloon niinku omaansa. Ja niin mä sit istuin pari tuntia helteessä jossain Toukosen huvilan läkähdyttävän kuumassa vinttikamarissa sen Roswithan sängyn päällä. Roswitha oli paksu ja pitkäpiimänen kun meidän köksänmaikka. Se tarjoili saksalaisia suklaita yhden kerrallaan lootasta, jonka kannessa tanssi joku juhlapukunen pariskunta.

– Noch eine Praline? Na? se jankkas joka kerta. – One more? Very tasteful, aren’t they?

Roswitha kaivo muovikapsekistaan valokuva-albuminsa. Se oli itse kuvannu niiden kotia, joka oli Kielissä. Hirveän mauttoman mutta ison omakotitalon ulko- ja sisäkuvat ei kiinnostaneet mua sitäkään vähää kuin fräuleinin miljoonat sukulaiset, joita se oli fotannu niin, että niiltä oli päät puolikkaita, tai sit valotukset pielessä ja tyyppien naamat punasilmäsiä ja vitivalkosia.

Mä kirosin mielessäni Roosan, joka oli valkoset farkut ja kultasandaalit vilkkuen painellu kaltseille poikien kanssa. Mä päätin kostaa tän sille, kunhan keksisin sopivan keinon. Roosa oli vaan huolettomana kampaillu sormillaan pitkää kähärää metsänneidontukkaansa ja nyrppäilly, kun tää Roswitha oli ilmestyny kuvaan.

– Kyl sä sen kaa tunnin kestät, mä en ala puhuun enkkua, kun kerta koulu on tält vuodelt ohi, Roosa oli kuiskannu mulle härskisti ja tunteettomasti. Sit se oli vedonnu enkun kuutoseensa ja korkeaan ikäänsä, se on nimittäin puolisen vuotta mua vanhempi ja tää saksalainen pyllerö oli korkeintaan neljätoista.

Vinttikamari kuumeni kuumenemistaan ilta-auringossa. Sen valkoset seinät tuntu loimottavan pätsin muureina, eikä hursuverhojen takaa ikkunasta leyhyny tuulen henkäystäkään. Kaamean kylmän kevään ja alkukesän jälkeen nätti ilma tuntu sinänsä taivaalliselta, ja just nyt mut sit oli sullottu tänne kitumaan niinku mikäkin itikka liisteripaperiin.

Mä tietty ehdotin uimaan menemistä, mut se tyttö kauhistu niin että sen pulleet lehmänsilmät rupes kieppumaan marmorikuulina päässä, ja se vaikeroi olevansa hirveen vilunarka ja sitä paitsi aurinkoonkin tottumaton. Se esitteli käsivarsiensa valkosta pisamaista nahkaa mulle ja sano että täällä kamarissa oli ihan okei. Sit se viskas taas praliinia kitusiinsa eikä turhaan enää tyrkyttäny mulle lisää. Sen sijaan sillä oli tarjolla uutta viihdettä!

Roswitha Bienenheimer kaivo esiin postimerkkialbuminsa, jota se oli päättäny täydentää Suomen matkallaan. Se nuolas etusormeaan joka kerta kun se kääns lehteä, ja huonolla englannillaan se mongers mulle selostuksen joka merkin kotimaasta ja historiasta. Kaiken huipuks se käänsi mulle englanniks kaikki postileimojen nimet ja niitten ukkojen nimet, joita merkeissä oli.

Siinä vaiheessa multa rupes päreet palaan. Mä otin olkalaukustani kynän ja vihon ja sanoin, että mun oli nyt pakko mennä tekeen rannan profiilista pari luonnosta, ennenkun saunat ja sapuskat alkaa. Mä nimittäin aioin taidealalle, mikä tarkotti uutteraa treeniä jopa näin lomalla, mä valehtelin silmät kirkkaina.

Roswitha katso mua pettyneesti mutta kunnioittavasti, ummisteli huolekkaasti albuminsa ja praliiniaskinsa ja käppäili raskaasti huokaillen alakerran kuistille, jossa aikuiset ryysti hilpeinä elyseetään ja polotti sekasin saksaa ja suomea ja englantia.

Mä kävelin kauimmaiseen niemennokkaan ja istuin veden hiomalle suuren kalan näköselle kivelle.

Aurinko oli alhaalla, se oli silmin katsottava, iltausvasta kuparinen lautanen, ja purjeitten veitset puhkoi vedenselkää joka suunnalla. Ilma täällä ulkona ei ollu enää läkähdyttävä, meri henkäili sellasta kosteaa vahvaa viileyttä, josta tulee helposti mieleen kuolema ja ikuisuus. Sisäjärven illansuu on jotenkin kesympi eikä linnut huuda yhtä kovaa ja kimeästi kun meren rannalla.

Mä kaivoin esiin kynän ja mustan pikkuvihon, jotka mulla nykysin on melkeen aina mukana.

»Ulappa, valossa tuohenvalkea, valon rajoilla kanelin ja ruskoliljan värinen vesi! Ulappa, minä pelkään sinua ja laulan sinulle ylistyksen kauneudestasi.

Ulappa, tänään eräs ihminen täyttää kuusitoista vuotta. Ja kun ihminen täyttää kuusitoista, ihmisen paikka on sinun äärelläsi, ulappa. Ihminen haluaa olla hetken yksin, ihminen on juuri saapunut maasta nimeltä Lapsuus, ja ihmisen edessä häämöttää suuri portti, sinun illanloistosi värinen, viettelevä ja uhkaava: portti maahan nimeltä Aikuisuus.

Hangossa juhannuksena, 16-vuotispäivänäni,

luettavaksi juhannuksena 2000,

kun täytän neljännesvuosisadan.

Milja V.

Vähän ajan päästä mä palailin toisten joukkoon, ja kun ne oli ihmetelleet ihmettelemisensä mun katoamistempusta, ne alko onnitella. Kaikki halasi, paitsi sakut tietysti kätteli ja huusi herzliche Glückwünschiään. Faija anto shekin eikä mitään kasettidekkiä, ja Roosa oli ostanu hiuspannan, jonka pinkkitiplutuksesta mä en yhtään tykänny. Puolenyön maissa faijan pomo, Toukonen siis, piti puheen, ja se pilas sit mun iltani lopullisesti.

– Hessu hyvä, se alotti samppanjalasi sojossa. Pienempi Toukosen pojista käkätti jotain Hessu Hoposta. – Hessu hyvä, meillä on nyt vähän niinku moninkertanen syy juhlia. On juhannus, eläköön siis nuoret neidot Roswitha, Roosa ja Milja, kippis, ja syntymäpäivänsankarin kunniaksi kidnapataan, ei kun kipataan vielä toisellekin jalalle. Kippis. Ja sitten nostetaan klasia firmalle, joka on tehnyt juuri sopivasti ennen kesäpäivän seisausta sopimuksen Hansmaier & Bienenheimerin kanssa. Prosit, unser Freund Max, es lebe die Freundschaft! Mutta viimeiseen maljaamme liittyy sanoisinko pientä surumieltäkin. Heikki, muutaman viikon kuluttua sinä jätät yhtiömme ja meidät, ystäväsi. We are very sorry, indeed! Yhteistyömme vuodet ovat todellakin olleet…

Toukosen puhe meni muusiks mun korvissa. Mä en käsittäny enää mitään.

Ensin Roosa oli ollu raukkis. Nyt faija oli raukkis, tai oikeestaan emäpaska. Tämmösessäkö muodossa se kehtas kertoo mulle, et se oli hokkuspokkus vaihtamassa työpaikkaa ja me siis oltiin lähdössä varmaan ikiajoiks pois kotoo, Tampereelta?

Mä en ollu jättämässä ainoastaan mun lapsuutta, vaan Hervannan ja Roosan ja muut mun kaverit. Kaiken.

Moikka Roosa

Tääl me nyt ollaa. Tää on kaameeta. Joka paikka täynnä lainalootia ja pakkilaatikoit. Ruuskaska mäkättää, ei sekää tahtonu muuttaa mut Hessu sai sen ylipuhuttuu. Viime tipas. Eikä sen ikänen töit sais kyl noivvaa Tampereelt mistää. Ja kai se on nii tottunu muhu ja Irenee ja Hessuu.

Talo on kyl iso, et senpualee ei oo valittamist. Ruuskaskal on eriö toises päädys, oma ulko-oviki. Piha on ihan söde. Jotai puskii ja kukkapenkkei. Mun huaneest on ihan ok näköala puskien ja nurtsin yli kadulle. Seinät täs talos on sellast vaaleet tiiltä, mut edellinen asukas on päättäny leikkii neroo ja kivenny osan pihaa RUUDULLISEX kahenvärisil laatoil. Ymmärräx. Me voitas vaik pelaa siin shakkii tai tammee.

No ei täs kummempii. Naapureist en viäl tiiä mitää, koiria tääl on paljo. Joka toises talos on jonkunlaiset hedelmäkärryt pihalla, yhes kaxosvaunut. Meiän ikäsii ei näy. Mut voiha väkee olla viäl lomilla.

Meiän ovikellos on joku ulkomaalainen pimputtava biisi.

Oot sä jo päässy onnellisesti sielt leirilt ja pohjosest himaa? Kuis pollejen elo huris? Oox nähny lomien jälkee ketää meiänluakkalaisii? Mitä Eki meinaa, ei kai se vaa jätä kouluu kesken? Tiiäxä siit mitää uutta? Vaik mitä se mulle kuuluu. Enää. Mikää.

KIRJOTA HITON ÄKKII, JOSSET HALUU ET MÄ

TUUN MÖKKIHÖPERÖX!!!

sun alatiuskollinen

Mikkis

Pilvi ja puu

Joskus Aleksis Kiven päivän tienoilla mä pääsin ekaa kertaa katsoon äitiä sen uuteen Kotiin. Oli sunnuntai, sellanen jo vähän lasinen lyhyt päivä, kun auringon asennosta ja katujen vilunhajuista muistaa talven lähestymisen.

Autoradio oli auki ja joku mies luki kuulijoitten toiverunoja.

Sen ääni sano lempeesti: »Se ruusupuu on äiti puhdas, ja siitä on kasvanut kukkanen». Ne sanat jäi mun mieleen ikiajoiks, siks varmaan, että just kun me sitte vähän ajan päästä parkkeerattiin Talon eteen ja Irene tuli meitä vastaan, niin se halas mua niinkun oli aina tehny ja sano ilosesti: »Mitä mutsin ruusunnuppu?»

Irenellä oli valkoset vaatteet. Sillä oli melkeen aina ollu vain valkosia vaatteita. Nyt se näytti melkeen enkeliltä, kun matala metsäntakanen valo nosti hohteen sen pään ympärille.

Mä olin itse asiassa ollu faijalle ja Ruuskasen Ailille aika hapan, kun mulle kerrottiin vasta meidän Helsinkiin muuton jälkeen, että mutsi oli saanu uuden sijotuspaikan. Kun faija mulle siitä ilmotti siinä lainalaatikkojen purkamisen ja Irenen ompelemien ikkunaverhojen ripustamisen keskellä, mä paiskasin verhonrenksut lattialle niin että helis ja painelin omaan huoneeseeni. En mä suoranaisesti itkeny, mä vaan tuijotin kattoon ja vedin peittoa paketiks ympärilleni ja heiluttelin ikivanhaa toiskorvaista muumipeikkoa hännästä naamani yläpuolella.

Isä kyl tiesi, että mun privaattirauhani on pyhä asia, eikä se sillä erää enää yrittänykään hätistää mua talkooavuks. Ruuskasen huohotuksen ja tupsusandaalien laahaavan äänen mä kuulin vähän väliä oven takaa, se papatti jotain itsekseen ja kuskas pienempiä pakaaseja käytävää pitkin ovelta keittiöön ja kilisteli siellä vuokia ja kuppeja paikoilleen. Isä kai jäi roikkumaan yksin sen verhotankonsa kanssa olohuoneeseen, muuttofirman jätkät oli häipyny saman tien.

Ilmassa lenteli haaleita kukkia, kun mä siristelin silmiäni. Auringonkiilut jakautui säteiks, jotka sipo mun huoneen autioita lakkajätskin värisiä nurkkia, ja mä ajattelin, että mun pitää nyt sietää tätä kämppää vähintään kolme vuotta. Muuta mä en sit ajatellukaan.

Kun lakkajätski rupes rusehtimaan ja joittenkin meidän pihan tuijapensaitten varjot jo hääly mun ikkunalaudalla, isä koputti oveen olutpullo ja juustonaksupussi käsissään ja tuli kyykkimään mun sängyn reunalle. En mä raaskinu sitä kieltääkään, se oli jotenki niin liikkis niitten eväittensä kanssa ja toinen sukanterä isonvarpaan ikkunana.

Juustomatopussinsa faija rapisteli auki mulle ja tarjos. Olvia se kimautti pullon suusta omaansa ennenkun sanoi:

– Et kai sä mulle suuttunu? Mä nimittäin kysyin Aililta neuvoa, kun tää meidän asuntokauppa oli varmistunu ja äitis sisko oli saanu Irenen hoitohomman selvitetyksi. Ja Aili tykkäsi, että siinä tulee nuorelle ihmiselle jo muutenki liian monta uutta asiaa kertaheitolla, kun me nyt muutetaan ja sä vaihdat koulua ja sun kaverit vaihtuu, kaikki samaan syssyyn.

– Suutuin varmana, mä sanoin ja raaputin muumin kyljestä jotain muinoin jumiutunutta muovailuvahatahraa. Faijalle nimittäin voi sanoa suoraan kaikki tollaset, ja sitä paitsi se luki mun tuulet