Ainakin miljoona sinistä kissaa

By Kaarina Helakisa

Lastenkirjaklassikko täynnä jännitystä ja taikaa!11-vuotias Samuel Tuuli soittaa huilua ja kaipaa kissaansa Niemistä. Nieminen ei voi asua kaupunkiasunnossa, vaan se elelee mukavasti Samuelin mummin luona. Eräänä yönä Samuel tapaa arvoituksellisen Arielin ja kuvittelee huoneeseensa villin, laihan sinisen kissan.Onko kissa kuitenkaan pelkkää kuvitelmaa? Pian sinisiä kissoja nimittäin vilistää kaupungilla hurjat määrät, ja muutkin kuin Samuel näkevät ne. Ensin väki pitää kissoja viehättävänä erikoisuutena, mutta ahneet kauppiaat keksivät alkaa käymään tuotteliasta kissabisnestä... Kuinka kissat voisi pelastaa?Kaarina Helakisan Ainakin miljoona sinistä kissaa voitti ilmestyessään valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788727044026

Book preview

Ainakin miljoona sinistä kissaa

Copyright ©1978, 2023 Kaarina Helakisa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727044026

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

…… Sama kude

on meissä kuin mik’ unelmissa on

ja unta vain on lyhyt elämämme

William Shakespeare: Myrsky, IV, 1

I OSA

KISSANPÄIVÄT

Sinisen pöydän kulmalla

istuu nukuksissa

pieni sininen kissa

ja kehrää sinistä laulua

siniset tassut rullalla.

On siniturkki unissa

ja sinilasinen unipurkki

alla lunten uutimien

täynnä unen poikasia

untuvikkoja munissa…

Samuel Tuuli löytää tuulisävelen ja ikävöi kissaansa Ensio Niemistä, joka kerran oli kailava kuin lehmä

1

S amuel Tuuli oli mennyt maata huilu mukanaan. Hän oli sanonut: »Huilu. Älä nuku vielä, soitellaan vähän.» Oli syyskuun seitsemännen päivän ilta.

Ensimmäinen sävel lensi huoneeseen käheänä ja velttona kuin märkä hiekkapaperi ja putosi kahahtaen matolle. Samuel yritti uudestaan, hän oli ajatellut, että tänä iltana piti löytää aivan erityinen tuulisävel.

Ikkunasta tuli sen verran katulyhdyn valoa, että isän ja äidin muistilaput näyttivät seinällä sadoilta valkoisilta perhosilta; niitä oli pistelty seinäpaperiin valokuvien ja Samuelin piirrosten lomaan ja kirjoituspöydän yläpuolelle.

Mutta toisinaan nokkahuilu oli tällainen: melkein tavallinen nokkahuilu, valkoinen väriltään, ei totellut.

— Omenoita, omenoita. On omenassa kolo. Omenatalon lampussa…palaa omenavalo, Samuel kokeili. Ei se näin voi olla, hän arvosteli. — Mikä pieni purukumilintu. Tähtitaivaalla seilaa. Tähtipeilin laidalta. Peilikuvaansa peilaa. Ei. Tämähän oli vielä höperömpi.

Ikkunan edessä kirjoituspöydällä oli äidin mummin valokuva, joka oli liimattu nyrkinkokoisen lasihelmen pohjaan. Sillä lailla nuorten naisten valokuvia ennen vanhaan laitettiin. Lasihelmi suurensi kuvan ja pani häivähtelemään sateenkaaren värjeä kuvan ympärillä. Illalla katulyhdyn valo heijastui lasihelmestä ja helmi näytti tummalta pimeässä.

— Lasitähden nipukoista tippuu kipunoita, Samuel supisi ja kokeili, tulisiko sävel. — Vai pitäisikö olla: Lasitähden nipukoista. Sataa sata kipunaa. Tähdellä se siniviiksikissa. Hissuksissa asustaa.

— Mitä laulelet, äiti sanoi ovelta. Äidillä oli isän paita päällä ja puuhelmet ja villasukat. Semmoinen äiti oli. — Nukut sinä?

— Enhän minä voi nukkua kun laulan, Samuel sanoi. — Ajattelin Niemistä. Ja minun pitää odottaa, että eräs sävel tulee. Ei se vielä ole tullut, mutta kohta tulee.

— Jaa no sitten, äiti sanoi ja työnsi oven kiinni, ja ovenripa naukaisi tutusti, mutta saman tien vuoteen viereen läikähti uudelleen olohuoneen lampusta valomaitoa ja äiti haroi oven suussa sormilla tukkaansa.

— Tässä on tämmöinen runo, äiti sanoi ja luki:

Mettä kukist’ imaisen ma,

kielon kuvuss’ asustan

kuullen ääntä huuhkajan.

Siivill’ yökön liitelen ma

kesän jäljiss’ ihanan.

Hei lystiä, lystiä on elostaa,

kun kukkien keskellä liehua saa.

Sitten äiti pani kirjan kainaloonsa ja yritti kiristää palmikonnauhaansa, ja kirja putosi lattialle ja kolahti.

— Minun on Niemistä ikävä, Samuel sanoi.

— Mutta ei me voida kissaa mitenkään täällä pitää, kaupunkiasunnossa, äiti sanoi. — Mennään vaikka jouluna katsomaan sitä mummille.

— Jos isä lähtee.

— Niin jos lähtee.

— Enkä minä maalaa Niemistä enää.

Molempia nauratti. Pikkulapsena, joskus vuosia sitten kun Nieminen oli ollut pentu, Samuel oli yrittänyt maalata Niemisen siniseksi. Hän oli pursottanut sen turkkiin pötkyn äidin sinistä silmäväriä. Nieminen oli ollut pitkään kailava kuin lehmä, mutta sinivalkea. Sen värisiä lehmät eivät ole.

Anna Tuuli meni, ja Samuel ajatteli: äiti. Anna Tuuli. Ei se sovi kenen tahansa nimeksi. Mutta minun äidille sopii. Vain minun äiti paistaa sunnuntaiaamiaiseksi tattariohukkaita, kun on unohtanut käydä leivän ostossa. Tuskinpa moni äiti osaa yhtä etevästi laittaa omenanyyttejä ja palmikoida tukkaansa kymmenelle letille, luultavasti useimmat äidit eivät ensinkään osaa. Eikä kukaan toinen äiti maalaa makuuhuoneen ikkunaverhoon huoneenkorkuisia omenapuita noin vain tavallisena lauantaipäivänä. Eikä nimitä poikaansa tuulenpojaksi ja miestänsä tuuliherraksi. Ei kukaan. Vain Anna Tuuli, tuulirouva.

Ja vain Anna Tuuli itkee niin usein ja nauraa.

Minä olen varma, että se tuulisävel tulee nyt, Samuel ajatteli. Nyt minä puhallan.

Samuel pani silmät kiinni ja huilu värisi, ja sitten sävel tuli.

Läpikuultavana kuin sellofaanipaperi ja kirkkaana kuin tina — ja hiukan villinä — sävel irtosi huilun nokasta ja pysähtyi ilmaan ja jäi siihen kellumaan kuin matkallaan pysähtynyt taikurin matto.

A…f…c…h…

Siinä se oli, ja sitten tuli hiljaisuus.

Suhu alkoi katon rajasta.

Tai ehkä se kuului ikkunan takaa. Se oli muodoton ja usvainen ääni, joka vuoroon oheni ja paksuni…ja kuivui vähitellen huminaksi…oheni…oheni…viileni…ja alkoi jäätyä ja vaihtui lopulta ikään kuin kenkälaatikon kokoisten kultaurkujen kirkumaksi kolmisoinnuksi. Saattaa olla, että ikkunaverhot liikahtelivat.

Samuelin huilu oli jotenkin päästänyt huoneessa valloilleen tuulispään, sadetuulen. Mutta mistä tämä tuuli oli karkuun päässyt, ei kai kerrostalojen vaatekomeroissa ja vuoteiden alla säitä ja myrskyjä asusta.

Sitten sää asettui. Hiirenurkujen kimeä kolmisointu tummui ja sinistyi ja haihtui. Ja sen jäljiltä jäi semmoinen olo kuin korkea huone olisi kaikunut. Huokauskin kaikui, oli pidäteltävä henkeä. Ehkä oli myös hiukan viileämpää ja kosteampaa. Saattoi erottaa lievän piparmintun ja hajusaippuan tuoksun.

Äkkiä katon rajasta joku sanoi:

— Jeerah! Kuik apalehesi jammet, het harsinje, amjara, amjaroim oorut!

2

Samuel kuunteli. Vaikea sanoa, pelottiko häntä, mutta sitten katosta kuului naurun tirskahdus. Se kaikui juuri sen verran kuin kulkunen saattaa kaikua lasinkylmällä lumisella aukealla.

— Ei mutta mitä minä nyt höpsin. »Jeerah.» Kaikkea vielä..! Ei se ollut mitään, suotta hienostelin, unohda koko juttu.

Joku siellä mutisi itsekseen pimennossa huoneen nurkassa.

— Pitäisikö tässä ruveta taikomaan, mitä. Tai enpä nyt tiedä. Hohhoijaa. Taikominen Multa Luontuu. Kaikki Parhaaksenne Kuontuu. Hahaha. Vaiko: Tämä Mahtivoima Noituu. Noituus Parhaaksenne Koituu. No samapa se. Jahhah. Hm-hmm-mm.

Olento jatkoi yksinpuheluaan, se haukotteli. Oliko se hämähäkki, Samuel mietti, vai kärpänen, vai mikä muu voisi kyyrötellä seinällä katon rajassa. Muurahainen? Ampiainen? Hiiri?

Aikuisia nyt ei tähän tapaukseen kumminkaan pitänyt ottaa mukaan, sen Samuel arvasi heti. Ei edes äitiä, joka sentään ymmärsi monia asioita melkein kuin lapset.

— Tässä mitään järkeä… Taidat olla tuppisuu, mitä. Tuhmakieli. Kurakurkku. Oikein eenokki. Saa sanaakaan suustasi. Minä tänne tätä varten ole tullut. Ja matkaa tänne oli, mikäli sitä epäilet, oli valovuosia. Jos nimittäin tiedät mikä valovuosi on. Olen varma ettet tiedä. Mitä?

Ääni oli käynyt happamaksi, alussa se oli ollut suorastaan ystävällinen. Puhuuko se minulle, Samuel ajatteli. Mitä jos se on kotitonttu, niitä on kirjoissa. Ne vartioivat taloja ja saunoja ja suuttuvat ellei niille ole mieleen.

— Kuka sinä olet? Samuel kuiskasi.

— Siis minä, ääni ilahtui. — Kaipa tiedät, itsehän minut kutsuit, osasit soittaa minun säveleni täsmälleen, sen niin hy-hy-hy-hymm…, sanos nyt, sen niin.

Samuel soitti tuulisävelen toistamiseen, a - f - c - h. Ei noussut ukkostuulta, mutta pimennossa joku nauroi heleästi ja hyräili mukana:

— A - a - ri - el…

Kuuli että joku oli mielissään. Ääni humisi sillä lailla kuin kirkossa, mutta oli iloisempi kuin veisuut. Mitenkä täällä näin voi kaikua, Samuel mietti.

— Oletko sinä joku maahinen tai kotitonttu tai muu sellainen? Samuel tiedusteli varovasti.

Olento nauroi ivallisesti.

— No mikä?

— Oi, lapsi, havaa ja silmäs avaa, ja lausu luulemasi julki. Mä luulen kyllä, että kuulen, vaikka täällä liekun lailla länsituulen.

— Sinä olet siis tuuli?

— En varsinaisesti. Mutta sinä olet.

— Olet enkeli? Samuel arvuutteli.

— En sinne päinkään.

— Olet sinä joku jumala sitten?

— Ehei, jalo nuorukainen.

— No vaikka kummitus? Tähti? Avaruusmies?

— Olen mikä olen. Jätetään se.

Vähän aikaa oli hiljaista. Mutta sitten olento alkoi laulaa.

Ariel… Ariel…

Olen henki ilmojen…

Tuulitukka, pilvisilmä,

voima uppiniskainen,

ääni loplotti juhlallisesti ja yksitoikkoisesti. Laulussa oli sävel, josta tuli piparminttu mieleen.

Hyvä herra! Hetken verran

luonas viivyn, sitten lähden,

kerran laulain, kerran soiden,

alati näin ilkamoiden.

Ariel… Ariel…

Haltiamme tykö tähden

ilmaviitassansa päätyy.

Kuun rintaan yöhyt vaiti jäätyy.

Samuelia nauratti, kun häntä oli laulussa sanottu herraksi. — Laula vielä, pyysi Samuel.

— En kai minä sitä enää muista, ääni sanoi kärsimättömästi. »Hyvä herra, hetken verran luonas viivyn, sitten lähden», jotensakin noin kai se meni. Laulun loppu ei kyllä ollut ihan totta. Mitenkä minä sen sanoin, kuun rintaan yöhyt vaiti jäätyy. En tiedä mitä sellainen tarkoittaa. Mutta se kuulosti kolkolta ja kamalalta, mitä. Haha.

Samuel myönteli nöyrästi. Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin keskustellut ilmanhenkien kanssa eikä tiennyt ovatko ne vaarallisia. Hän arveli että piti suhtautua kunnioittavasti.

— Asutko sinä pilvissä taikka tähdissä? Samuel kysyi.

— Tunnen säiden ja tuulien Ilmarisen sangen hyvin.

— Niin mutta missä sinä asut?

— Tuulenjumala on perheystäviäni.

— Aha. Osaatko sinä taikoa, sinä sanoit että osaat.

— Voisin laulaa.

Sinisen pöydän kulmalla

istuu nukuksissa

pieni sininen kissa

ja kehrää sinistä laulua

siniset tassut rullalla.

— Aika hyvä, Samuel arvosteli. — Sinulla on nuottikorvaa. Mutta et osaa taikoa, osaatko?

— Yömuuttajalinnut käyttävät tähtitaivasta suunnistaessaan, Ariel sanoi. — Sää voi käynnistää muuttolähdön.

— Sinä sanoit että osaat tehdä taikatemppuja, Ariel.

— Voi olla että osaankin… riippuu sinusta, Samuel.

— Minusta?

— Minä osaan taikoa, Samuel, jos sinä osaat kuvitella…

Nyt Ariel puhui tummalla käheällä äänellä. Ariel melkein hyrisi mielihyvästä, kun sai olla salaperäinen.

— Osaan minä kuvitella, Samuel sanoi. — Voisitko — voisitko taikoa vaikka… sellaisen sinisen kissan.

— Kuvittele, Samuel, kuvittele… Näet: mielikuvitus on hevon hyvä huvitus, ja kuvitellen, huvitellen laukkaa runoratsu jo… Tähden haukkaa, sitten laukkaa pyytämättä lepoa. Oi oivaa kelpo hepoa…

— Minulla oli kesällä mummolassa sen niminen kissa kuin Nieminen, Ensio Nieminen.

— Kuvittele, Samuel, kuvittele… Mikä on kuviteltu, on olemassa ja totta…

Arielin ääni on muuttunut valkoiseksi, ei, tomunhopeiseksi… se hyrisee pehmeänä ja unettavana… tuntuu kuuluvan yhtaikaa katon rajasta ja lattialta ja korvanjuuresta. Ääni on hiljainen ja täyttää silti koko huoneen.

Osaanhan minä kuvitella, Samuel ajattelee. Hän nipistää silmät umpeen niin että silmänympäryksiä polttaa. Sininen kissa, hän ajattelee, kissa. Kissa. Kissa. Huone tuoksuu villalta ja sähköltä. Samuel kuulee oman hengityksensä. Tuossa se istuisi pöydän kulmalla, sininen kissanpoika, peilaisi itseään sängynpäädyn pienestä seinäpeilistä ja isoisoäidin lasihelmestä; ajattelisi: »Jään tänne asumaan; kehrään.» HYRRRR RYRRRRR RRRRRRRR RRRR…

Koko huone hyrisee, on kuin pöytien ja tuolien alla olisi kehrääjälintuja, kääpiöiden rukkeja, pieniä surraavia radiovastaanottimia, ja ääni kajastaisi seinistäkin, ääni on kaikkialla eikä missään, vaalea hyrinä.

— Kuvittele, Samuel, Ariel kuiskaa, ja Samuel huojuttaa yläruumistaan hitaasti edestakaisin. Hän kuvittelee, että kissanpoika nuolee käpäläänsä, pesee kasvojansa, hyrisee, ja sitten naukaisee…

Naukaisee. Naukaisee. Ja Samuel silmät aukaisee. Ja pöydällä istuu kissa. Ihan nukuksissa.

— Se mikä on kuviteltu, on olemassa ja totta, Ariel sanoo.

Kissa on pieni ja sininen, luiseva melkein, linnunluinen. Onko se tullut jonkin täyteen kirjoitetun paperiarkin lävitse, paperissa näkyy kuin sinisellä liekillä poltettu reikä. Kissan kynteen on tarttunut ikkunaverhon ripsu, kissa hyrrää, ja kirjoituspöydälle revitty valkoinen paperisälö kirjavoi sen turkkia kuin lumihiutaleet.

Kissa istuu hievahtamatta, pöytä on täynnä rojua: kyniä, tyhjiä kahvikuppeja, filmirullakoteloita, laskulomakkeita, tarvikelistoja, työsopimuskaavakkeita, lehtiä, käpertyneitä suuria valokuvia, appelsiininkuoria, kansioita, kirjoja. Kissan ympärillä on himmeä sinertävä valokehä, niin kuin eläin olisi kissan muotoinen lamppu; sen silmätkin valaisevat. Kun kissa katsoo Samuelia, Samuelin pyjamanrintamukseen putoaa kissan silmistä kaksi sinertävää valotahraa.

Ja kissan turkki risahtelee tuskin kuuluvasti, ikään kuin se koko ajan nakkelisi kipunoita.

Tämän kesyttämiseen menee aikaa, Samuel ajattelee.

3

Oltiin hiljaa. Samuel mietti, pitäisikö hänen lähteä hakemaan kissalle keittiöstä maitoa, vaikka mistä sitä tiesi juovatko siniset kissat maitoa. Äkkiä Samuel säpsähti. Makuuhuoneen ikkuna oli avautunut rakoselleen. Ei kai kissa vain karkaa.

— Nyt se katsoo ulos!

— Ulos…se on kuvitelman tulos… Arielin käheä ääni velloi pimennosta.

— Mitä? Samuel kysyi eikä päästänyt kissaa silmistään.

— Pidä huoli kuvitelmastasi, Samuel. Pidä haaveestasi huoli. Näkemiin. Nyt lähden niin kuin nuoli.

Pimeä ilma alkoi viheltää, ikkunaverhot liikahtelivat, tuntui vetoa.

— Ariel, Samuel huusi: — Tulet sinä takaisin, jonakin iltana vaikka… Ariel…

Mutta Samuelin ääni hukkui vihlovaan ujellukseen, ja jostakin hyvin korkealta, paljon korkeammalta kuin huoneen katto, kuului Arielin nauru. Se helisi ystävällisesti ja ilkikurisesti.

Tämä oli kai unta, Samuel ajatteli.

— Ei ole unta… kaikui yläilmoista. — Ei ole unta. Ei ole totta. Ei ole valkoisia perhosia.

— Ariel..!

— Samuel… Pidä hyvä huoli kuvitelmastasi… kuvitelmastasi… huvitelmastasi…vastasi… si… si…

Sininen kissa oli poissa. Kai se oli hypännyt ikkunasta.

Riepumatolla lojui hujan hajan