Lasilinna

By Kaarina Helakisa

Rakastetun kirjailijan sekä lapsille että aikuisille sopiva satukokoelma hurmaa syvällisyydellään! Maria on päättänyt tulla isona haltiattareksi. Tylsämielinen opettaja kuitenkin väittää, ettei se ole mahdollista. Kun pitäisi piirtää linna, Maria loihtii paperille siivekkään ja nauravan hevosen, kukkuloita ja ihmisiä, mutta opettaja ei löydä kuvasta mitään linnaa muistuttavaa. "Etkö sinä näe", miettii viisas Maria, joka näkee kaiken jo lapsena, "Se on lasinen linna". Täytettyään monta kymmentä vuotta Maria rakennuttaa itselleen lasilinnan, jonka läpinäkyvien seinien läpi on hyvä tarkkailla kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.13 ihastuttavaa kertomusta sisältävä kokoelma muistuttaa mielikuvituksen voimasta sekä siitä, kuinka tärkeää on unelmoida.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788728563755

Book preview

Lasilinna

Copyright ©1986, 2023 Kaarina Helakisa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728563755

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Perhosensiiven takaa

kolmena

silkkinen kuu

LASILINNA

M aria kävi koulua. Ei enää ensimmäistä luokkaa, ei vielä viimeistäkään, mutta kenties jotakin siltä väliltä.

Jo varhain Maria oli päättänyt, että hänestä isommiten tulee haltiatar.

Kun isä ja äiti puhelivat tulevista, Maria hylkäsi tavalliset suunnitelmat. Ei karjakoksi, ei kalastajaksi, ei paimeneksi. Äitiä Marian puheet suuresti huvittivat. Hän nyökytti suopeana ja taputti Marian päätä, tyttökulta, tyttökulta.

Kun opettaja koulussa kysyi: Lapset, mitä teistä aikaihmisinä tulee? Maria vastasi: Minusta haltiatar.

Kun ainekirjoitustunnilla piti kirjoittaa aiheesta Vastaisuuteni, Maria kirjoitti: haltiatar. Minusta tulee haltiatar.

Ei ihmisistä voi tulla haltiattaria, opettaja sanoi ja nuhteli Mariaa. Maria katseli opettajattaren pieniä mustia viiksiä ja fasaanin mieleen tuovaa pään kääntelyä ja irvisti kätensä suojassa salaa. Tiedän itse paremmin.

Maria oli mielissään, jos piirustustunnilla maalattiin kukkia, hiisiä, velhoja ja keijukaisia. Aina hän niiden joukkoon piirusti haltiattaren ja sille omat kasvonsa. Sellaista opettajatar ei voinut mennä kieltämään, mutta ei hän liioin Marian kuvia kiitellyt, pudisti vain päätään ja käski Marian lisätä kuvaan pari tonttu-ukkoa. Maria ei totellut. Hänen kuvansa oli valmis ja hyvä. Hän tiesi.

Kun piirustustunnilla oli piirrettävä kuva Viime syksynä haravoimassa tai Kun autoin äitiä, Marian työt menivät piloille. Sen kaltaiset aiheet olivat hänestä typeriä ja mitättömiä. Piirustuksista tuli harmaita ja sateen liuottaman näköisiä, ja Maria repi ne silpuksi ja varisti hiutaleet roskakoriin. Opettaja jätti hänet jälki-istuntoon ja torui naakan äänellä.

Neljännen luokan alussa opettaja määräsi piirrettäväksi aiheen Linna. Maria oli hyvillään. Tässä minä onnistun. Tämän minä osaan.

Paperiarkeille kehittyi ja kasvoi luokkahuoneessa kaksikymmentäkahdeksan erilaista linnaa. Minareettien näköisiä suippoja torneja. Sahalaitaisia Towerin linnoja. Livadian palatsi, simpukkarakennelmia, Alhambran linna. Pitsiseinäisiä töherryksiä, vampyyrien rauniolinnoituksia.

Maria piirsi siniselle paperille hevosen.

Hän oli kerännyt hevosten kuvia jo pitkään, leikellyt lehdistä ja ostellut kiiltokuvia ja painokuvia. Huoneensa seiniin hän oli niitä laitellut teipeillä ja nuppineuloilla niin monia, että äiti niistä toisinaan kiukutteli ja nyhti niitä irti, mutta leppyi taas ja antoi Marian sommitella ne takaisin paikoilleen.

Valokuvista Maria oli opetellut piirtämään hevosia edestä ja sivulta ja takaa, eri asennoissa, laukassa ja pillastuneina ja unillaan pää riipuksissa. Hän oli tutkinut vuohiset ja kinnerkulmat ja otsapiirrot ja laukit.

Nyt kuvassa Marian hevonen näkyi edestä, vasemmalta. Sen pää oli vähän vino, harja hulmusi, mutta kuka hyvänsä huomasi, että hevosta nauratti. Se oli ystävällinen ovela hevonen, ja sen mielessä näkyi liikkuvan kaikenlaista. Etujalkojen kaviot, laukkaan nousseet, kipinöivät ja värisivät. Vuohissukat olivat valkeat.

Hevosella oli siivet. Ne Maria piirsi aivan ohuella kynällä niin että ne olivat ikään kuin höytyvää. Silti ne kannattelivat hevosta, sillä hevonen oli korkealla, yläilmoissa, parahiksi laskeutumassa ylemmältä pilveltä alemmalle kuin olisi ylittänyt kaksoispuomia tai kavalettia.

Hevosen alapuolella kuvassa näkyi seitsemän kukkulaa ja yhden kukkulan laella kolme veljestä ja heidän sisarensa. Kuudennen ja seitsemännen kukkulan välissä oli kultainen portti, ja portin alapuolella kukkuloiden alla lepäsi jalon näköisiä vanhuksia levollisessa unessa.

Etäisimmillä kukkuloilla oli kirkontorneja, joiden kupolit muistuttivat keltasipuleita ja jotka Maria kultasi. Muuten kuvassa oli vain haurasta mustaa viivaa.

Kuvan alalaitaan Maria kirjoitti: sursum corda.

Minä en tiedä mitä tämä tarkoittaa, opettaja sanoi.

Ylentäkää sydämenne, Maria vastasi.

Sinun pitää sitten suomentaa se siihen, opettaja vaati. Ja piirtää se sydän myös. Tosin kuviin ei pitäisi ensinkään kirjoitella, eikä seiniin.

Sydämen Maria asetteli ilmaan, pilvien väliin.

Ratsun selkään hän piirusti kapean hahmon. Se näytti nuorelta mieheltä.

Kun kuva oli valmis, Maria vei sen opettajalle. Opettajan pöydällä oli piirustuksia koossa jo monta, ja opettaja nosteli niitä käsivarrenmitan päähän vastavaloon ja arvioi ja valikoi mielestään parhaita kiinnitettäviksi korkkitauluun luokan takaseinälle.

Maria, sinun kuvassasi ei ole linnaa ollenkaan, missä se linna on, opettaja kysyi. Käskin piirtää linnan.

Se on lasinen linna, Maria sanoi. Se on kokonaan läpinäkyvä, ja sen läpi näkyvät nämä mitkä minä piirsin. Etkö sinä näe, et. Jos ei näe, niin ei näe.

Maria, hän näki, ja hän näki paljon.

Hän näki päivin ja öin, öin hän unissaan vaelsi paimentamassa pilviensä katraita. Toisinaan joku siivekäs ratsu salli hänen nousta selkäänsä ja kiidätti häntä vuorelta vuorelle.

Vuoria oli kaiken värisiä, kultaisiakin, yhteensä seitsemän, mutta eniten Maria piti lasivuoresta. Se toi hänen mieleensä lasisen linnan, jonka hän nuorempana oli piirustanut siniselle paperille, ja sen kuperat seinämät heijastelivat kaikkia niitä värejä, joita sateenkaaret ovat aina osanneet heijastaa, ja muitakin, silmälle näkymättömiä.

Toisinaan Maria käveli lasivuoren rinnettä, kompastelematta, pääsi joskus laellekin, toisinaan hän vaelsi kuvun alla, monenlaisissa maisemissa jotka vaihtelivat alati, päivästä toiseen ja taivaanvalojen mukaan.

Sillä lailla Maria kasvoi, ja hänestä tuli aikaihminen, ja hän ajatteli: tästä minä en pidä. En halua heidänlaisekseen, en vieläkään. Opettajatar oli väärässä, isä ja äiti väärässä, minä oikeassa. Mutta