Karri ja karhukopla

By Taru Väyrynen

Karrin elämä koki suuren muutoksen, kun hän muutti Kainuusta isänsä luokse Vantaan Korsoon. Elämä Korsossa on löytämässä uomansa, mutta lukion aloittaminen uudella paikkakunnalla jännittää. Onneksi Karrilla on Korsossa jo yksi ystävä, vallaton Kirsikka-niminen tyttö. Kun Kirsikan työnantaja käyttäytyy oudosti, ystävykset pääsevät rikollisten jäljille. Mutta kuinka pitkälle nuorten kannattaa mennä ennen kuin he joutuvat itse vaaraan?"Karri ja karhukopla" on Taru ja Tarmo Väyrysen nuortenkirja, joka kuuluu kolmiosaiseen "Karri"-sarjaan. Kun maalaispoika Karri muuttaa Korson lähiöön, elämänmuutos on suuri. Yhdessä uuden ystävänsä kanssa Karri pääsee ratkomaan rikoksia ja tutustumaan lähiöelämän kauneuteen ja kauheuteen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2021
• ISBN: 9788726958058

Book preview

Luku

1

Suuren koivun tukeva alaoksa kaartui melkein maan pinnan myötäisesti ja muodosti silmukan, joka oikein houkutteli kokeilemaan istumista, tai oikeastaan melkein lojumista. Karri oli keinunut sen varassa jo pitkään. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän teki, hän olisi väittänyt katselevansa, kun Kirsikka uisteli. Todellisuudessa hän oli jo ajat sitten lakannut näkemästä mitään edessään, ajatukset liitelivät kaukana, poukkoillen menneisyyden pohtimisesta tulevaisuuden suunnitelmiin. Vantaanjoki, rantalepikkö ja vastarannan pellot olivat kokonaan häipyneet hänen silmistään ja Kirsikkakin olisi saattanut olla vaikka entinen paras ystävä, Mika. Itse asiassa tällaisina rentoutuneina hetkinä Kirsikka sai Mikan piirteitä.

Karri kuvitteli mielessään vanhan kotitalonsa kaukana pohjoisessa, yritti saada sen näyttämään sellaiselta kuin Mika oli kuvaillut sen nyt olevan. Uudet asukkaat olivat maalanneet sen punaiseksi, vaikka talo oli ollut keltainen aina. Aina? Se tarkoitti tietysti aikaa, jonka hän pystyi muistamaan. Mika oli lähettänyt pitkän sähköpostiviestin, joten ilmeisesti hänenkin oli hiukan ikävä. Ehkä Mikan ikävä oli kovempikin kuin Karrin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt uutta kalakaveria. Karrin elämään oli tullut Kirsikka.

Karrin ajatukset siirtyivät syksyyn, jolloin hän aloittaisi lukion uuden kotipaikkakuntansa koulussa Vantaan Korsossa. Hänellä oli paljon hyviä aikeita. Lukio oli uusi vaihe elämässä, ja siihen saattoi liittää lupauksia kuin uuteen vuoteen konsanaan. Hän aikoi keskittyä varsinkin kielten oppimiseen, sillä hän oli jo valinnut tulevan ammattinsa. Hän aikoi valokuvaajaksi, ja valokuvaajat tarvitsivat kielitaitoa. Siinä ammatissa saattoi joutua matkustelemaan paljonkin.

Harmi ettei Kirsikka ollut tulossa lukioon, olisi ollut jo valmiiksi olemassa hyvä ystävä kouluakin varten. Ystävät olivat tärkeitä, eikä vieraalle paikkakunnalle muuttaessaan noin vain saanut uusia, varsinkaan jos oli hiukan hidas tutustumaan. Karri oli lainannut tuon sanonnan isältä, joka oli ehkä yrittänyt sillä rohkaista poikaansa. Silti isä taisi jännittää yhtä paljon kuin Karri itse, sillä hidas tutustuminen oli kaunis ilmaisu sille, että hän ei ollut entisessäkään koulussa ollut mitenkään suosittu. Hänen harrastuksensa eivät kiinnostaneet muita ja hänen ajatuksensa olivat Mikankin mielestä joskus kummallisia. Kirsikkaan tutustuminen oli tapahtunut yllättävän helposti, mutta se oli johtunut Kirsikasta. Kirsikka ei kuitenkaan tulisi lukioon, hän halusi töitä ja toivoi yhä jotenkin ihmeen kaupalla löytävänsä paikan, jossa voisi ansaita edes hiukan käyttörahaa.

Kirsikka heitteli uistinta pitkissä kaarissa ja kelasi sitten siimaa kärsivällisesti ja keskittyneesti. Kalaa ei tullut helposti, mutta tyttö väitti, että siinä olikin koko asian viehätys. Jos saalis olisi ollut taattu ja varma, koko hommasta olisi hänen mukaansa kadonnut hohto. Karri ei ihan ymmärtänyt, mitä hohtoa oli yrittää ja yrittää saamatta mitään, mutta toisaalta hän myönsi kyllä, että usein juuri vaikeudet, tai vaikeuksien voittaminen, toivat viehätystä. Valokuvistakin ne, jotka olivat olleet vaikeimpia ottaa, olivat usein rakkaimmat.

Karri oli vajonnut ajatuksissaan muistelusta ja suunnittelusta päiväunien asteelle, ja mietti millaisia tyttöjä hän mahtaisi saada luokkatovereiksi. Kirsikka oli ehdottomasti tärkeä ihminen ja tosi hyvä ystävä, mutta vain sitä. Karri oli halukas rakastumaan, kun vain sopiva kohde ilmaantuisi tuttavapiiriin. Hän suunnitteli huolellisesti, millainen kohteen pitäisi olla.

Ulkonäkö on tärkeää, hän ajatteli. Ei niin, että se menisi henkisten asioiden edelle. Täytyy voida jutella kaikesta ja luottaa siihen, että toinen ymmärtää, mutta…

Karri vajosi miettimään tulevan rakastumisensa kohteen ulkonäköä ja sai sen loihdittua lähes elävänä silmiensä eteen. Tummat pitkät hiukset, joissa olisi aavistuksen verran punertava vivahde, tummansiniset silmät, melkein orvokinväriset. Karri sommitteli tytön mielessään kuin taiteilija, joka luonnostelee maalausta. Hän tajusi hymyilevänsä ihastuneesti mielikuvitusolennolle, ja korjasi kiireesti ilmeensä. Onneksi Kirsikka katsoi poispäin. Hänellekään ei voinut uskoutua näin henkilökohtaisissa asioissa, vaikka hänelle yleensä saattoi puhua melkein kaikesta. Unelma täydellisestä olennosta, johon voisi rakastua, oli ihanuudestaan huolimatta sen verran lapsellinen, että se sai jäädä omien aivojen sisään. Kuusitoistavuotiaankin elämänkokemuksella tiesi jo, ettei täydellisyyttä ollut olemassa. Kaikessa saisi lopulta tyytyä sovittelemaan unelmiaan yhteen todellisuuden kanssa. Mutta haaveilu oli mukavaa.

Kirsikka nosti siiman vedestä ja irrotti varovasti uistimesta siihen takertuneen lumpeenlehden.

– Ei tästä tule mitään, hän sanoi. – Mä vaihdan paikkaa. Mä koetan tuolta ylempää.

Kaunotar haihtui Karrin silmistä ja hänen edessään seisoi Kirsikka, sinisissä farkuissa ja valkoisessa lähikaupan mainospaidassa, vaaleat puolipitkät hiukset suorina päätä myöten, kasvoillaan hiukan nyrpeä ilme. Kirsikka oli mielikuvaan verrattuna niin arkinen, että Karri ei voinut pidättää leveää hymyä.

– Mikä sua noin huvittaa? Kirsikka kysyi ärtyisästi. – Älä katso mua tuolla lailla, en mä ole mikään pilakuva.

Karri naurahti anteeksipyytävästi.

– Mä vaan mietin kaikkea, hän sanoi.

– Sä näytit vähän aikaa sitten siltä, että aiot nukahtaa, Kirsikka arvioi. – Sun on ehkä paras mennä kotiin. En mä mitään seuraa tartte mun kalareissuilla. Yleensä mä käyn täällä yksin.

Karri melkein loukkaantui, mutta näki sitten tytön ilmeestä, ettei tämä tarkoittanut pahaa. Hän vain ilmoitti, että toinen oli vapaa lähtemään niin halutessaan. Kirsikka oli tottunut olemaan yksin, mutta hän otti kumppanuudenkin vastaan luontevasti.

Jos Kirsikkaan ei olisi tutustunut, jos olisi vain kuullut hänestä muilta, olisi ollut vaikea uskoa, että sellaista ihmistä oli olemassakaan. Äärimmäisen tavanomainen ulkonäkö oli pelkkää hämäystä, Kirsikka oli todella epätavallinen ihminen. Hän eli keskellä järjestäytynyttä yhteiskuntaa omilla säännöillään, villinä ja vapaana. Hänellä oli koti, jota tuskin saattoi kodiksi sanoa: juopot sosiaaliavun turvin elävät vanhemmat, jotka kyllä välittivät hänestä omalla tavallaan, mutta eivät kyenneet tarjoamaan turvallisuutta tai huolehtimaan lapsestaan. Kirsikalle olisi ollut tarjolla nuorisokoti tai sijaisperhe, mutta hän ei halunnut sellaista, sanoi vain, ettei sietänyt kotiintuloaikoja ja sääntöjä. Hän oli kuin Peppi Pitkätossu tai Robin Hood, eli omilla ehdoillaan.

Kirsikka oikaisi tiheän lepikön läpi rinnettä ylös ja Karri seurasi perässä. Oksat huiskivat jäljessä kulkevan kasvoille ja Karri nosti kätensä suojaksi. Pellon laitaa kulki polku, jonka vierellä kasvoi puna-apilaa ja päivänkakkaraa. Apila tuoksui, ja Karri lähetti pienen haikean ajatuksen entiseen kotikyläänsä Kainuuseen. Kirsikka aina nauroi, jos hän innostui ääneen kaipaamaan sen luontoa. Hän näytti ympärilleen: katso nyt, on täälläkin kaunista. Mutta ei se ollut samanlaista. Täällä oli pieniä idyllin palasia tiiviin asutuksen keskellä. Siellä ihminen taloineen oli pieni ja mitätön, luonto hallitsi.

– Sulla on taas tuo ilme, Kirsikka sanoi huvittuneena vilkaistuaan sivulleen.

– Ai mikä ilme muka? Karri kysyi, yrittäen näyttää viattomalta.

– No se mikä faijallakin on, kun se kännissä kuuntelee jotain tangoa, Kirsikka selvensi. – Mä sanon sitä sen aavan meren tuolla puolen -ilmeeksi. Seuraavassa vaiheessa se on niin liikuttunut, että itkee. Se on ihan hetkeä ennen sammumista.

– Mä en ole lähelläkään sammumista, Karri sanoi närkästyneenä. – Äläkä sä kyttää mun ilmeitä, tai mäkin alan arvioida sun naamaa.

Kirsikka pysähtyi.

– Pitäisikö mun loukkaantua? hän kysyi muka ankarasti. – Onko mun naamassa jotain vikaa?

He nauroivat sitten kumpikin, ja Karri ajatteli, että oli oikeastaan kummallista, että