Karri ja öiset valot

By Taru Väyrynen

Karri on 16-vuotias poika, joka on tottunut rauhalliseen elämään Kainuussa. Kun Karrin on aika muuttaa Vantaan Korsoon isänsä luokse, hänen elämänsä kääntyy ylösalaisin. Elämä betonisessa lähiössä tuntuu maalaispojasta vieraalta. Tutustuminen Kirsikka-nimiseen tyttöön helpottaa kuitenkin uuteen elämään sopeutumista. Vallaton Kirsikka näyttää Karrille myös Korson nurjan puolen – ja pian nuorilla on edessään oikea salapoliisitehtävä..."Karri ja öiset valot" on Taru ja Tarmo Väyrysen nuortenkirja, joka on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.Kun maalaispoika Karri muuttaa Korson lähiöön, elämänmuutos on suuri. Yhdessä uuden ystävänsä kanssa Karri pääsee ratkomaan rikoksia ja tutustumaan lähiöelämän kauneuteen ja kauheuteen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2021
• ISBN: 9788726958065

Book preview

Luku

1

Karri heräsi ja tuijotti hämmästyneenä huoneen pimeyteen, muistamatta ensin missä oli. Yö ei ollut valoisa, vaikka oli keskikesä. Hän nousi ja haparoi kohti ulkoovea, sillä ovikello oli soinut. Kun hän oli puolimatkassa, se kilahti taas hyvin vaativasti. Hän tajusi olevansa pukeutunut vain alushousuihin, ja palasi takaisin hakemaan farkkujaan. Oli kysymys sitten mistä hyvänsä, niin täytyi varautua näyttämään jotakuinkin säädylliseltä.

Kuka ihme siellä oli tähän aikaan? He olivat muuttaneet Korsoon viikko sitten, eikä heillä ollut vielä tuttavia täällä. Eipä silti, ei tuttaviakaan odottanut näin myöhään viemisille. Karri haparoi valokatkaisijaa ja katsoi kelloa. Se osoitti neljännestä vailla yhtä. Ei ollut mikään asiallinen vierailuaika, varmaan soittajalla oli jonkinlainen hätätilanne.

Siltä tosiaan vaikutti, sillä ovikello soi jälleen ja nyt sitä säestettiin hakkaamalla ovea. Yläkerrasta alkoi kuulua raivokas koiran haukunta. Sen verran Karri oli jo ehtinyt tutustua naapureihin, että tiesi kuka siellä asui. Hän oli nuori mies, joka oli sanonut nimekseen Asko, opiskeli lääketiedettä, ja omisti kaksi koiraa, dobermannin ja saksanpaimenkoiran. Täällä oli ihmisillä paljon koiria. Olivatkohan ne turvana toisia ihmisiä vastaan, vai yrittivätkö kaupunkilaiset koirien kautta saada edes jotain yhteyttä luontoon?

Joka tapauksessa Karrista oli mukavaa, että koirat olivat siellä. Hän oli tutustunut niihin paremmin kuin niiden isäntään. Varsinkin dobermanni oli vielä nuori ja hyvin leikkisä. Se tuntui pitävän alakerran poikaa jo melkein ystävänään.

Karri avasi ulko-oven. Heidän asunnossaan ei ollut mitään eteistä tai tuulikaappia, vaan suoraan keittiöstä päätyi ulos rapuille. Siellä seisoi kaksi miestä, joista toinen tönäisi Karrin rajusti taaksepäin ja tuli sisään. Hän oli kookas ja epäystävällisen näköinen. Tavassa, jolla hän katseli ympärilleen ja asettui taloksi, oli piittaamatonta röyhkeyttä.

Nyt vasta Karri tajusi pelätä. Hän oli asunut koko aiemman ikänsä pienessä kainuulaisessa kylässä, jossa jopa ovien lukitseminen yöksi oli tuntunut tarpeettomalta. Jokainen tunsi toisensa eikä kukaan ollut kenellekään vaaraksi. Enemmän kuin ihmisiä sai pelätä vaikkapa karhuja. Jos kohtasi emokarhun pentuineen, sai kävellä huolellisesti hidastetuin askelin pois.

Pääkaupunkiseudulla oli heti joutunut opettelemaan uusia tapoja. Polkupyöräkin piti nostaa yöksi sisään, koska niitä varastettiin lukoista huolimatta. Ja ovea ei ehkä olisi saanut avata näin luottavaisesti tähän aikaan, sen Karri tajusi liian myöhään. Vastenmielisen näköinen rohjo tuijotti häntä uhkaavasti ja virnisti.

– Ei tuo ole se, sanoi toinen mies, joka tuli asuntoon verkkaisemmin, kumppaninsa jäljessä.

– Ai ei vai? rohjo ihmetteli.

Hän lähti liikkeelle ja kiersi nopeasti kaksion pienet huoneet, kurkisti kylpyhuoneeseenkin kuin olisi olettanut jonkun piileskelevän, ja tuli sitten Karrin eteen uhkaava ilme kasvoillaan.

– Missä tämän kämpän varsinainen asukas lusmuilee? hän kysyi.

– Ai mun isä? Karri kysyi kummissaan. – Se on työmatkalla Tallinnassa. Se on toimittaja. Ei se missään lusmuile.

Hän ei ollut varma siitä, mitä lusmuileminen kysyjän mielestä tarkoitti, mutta arveli kuitenkin, että se ei sopinut kuvaamaan isän tekemisiä. Hän yritti epävarmasti hymyillä, mutta kumpikaan miehistä ei vastannut siihen.

Taustalla pysyttelevä heistä kirosi.

– Ei sillä mitään kakaraa ole, hän sanoi. – Tässä on nyt jotain pielessä.

Ensimmäisenä tullut tarttui Karria olkapäistä ja ravisteli, kuin syy olisi ollut hänen.

– Anna tulla selitys, hän ärjyi.

Karri mietti pitäisikö nyt huutaa apua. Se tuntui silti jotenkin liioitellulta, eihän hänelle ollut kukaan tehnyt varsinaisesti mitään. Miesten käytös vain oli kummallista ja pelottavaa, ja kiinni käyminen ja ravistelu tietysti ihan ylimitoitettua. Hän päätti silti olla huutamatta. Se kuuluisi varmaan yläkertaan, ja sieltä tulisi lääketieteen opiskelija koirineen kysymään mikä oli hätänä. Jos miehillä sitten olisikin asiallinen asia omituisesta esiintymisestään huolimatta, saisi kuusitoistavuotias poika hävetä pelkuruuttaan. Ja vaikka häntä äsken olikin nimitetty kakaraksi, hän kävi yleensä jo kokonsa puolesta aikamiehestä, ja halusi käydä sellaisesta myös käytökseltään.

Liikkuvaisempi miehistä oli päästänyt Karrin irti, mutta tuli uudestaan aivan liian lähelle. Karri alkoi taas pelätä. Pitäisikö sittenkin huutaa apua? Mies aikoi sanoa jotain, mutta toinen esti sen ja käski lyhyesti ärähtäen kaverinsa ulos odottamaan.

– Oletteko asuneet tässä kauankin? asuntoon jäänyt mies kysyi Karrilta.

Hän puhui maltillisen ja järkevän tuntuisesti, ja Karri tyyntyi hiukan.

– Muutettiin viikko sitten, hän sanoi.

Mies käännähti kannoillaan mutistuaan sitä ennen jotain tyytymätöntä. Kaveri odotti käskyn mukaan portailla. Hän oli selvästi vain apuri ja toinen oli johtaja.

– Lähdetään, johtaja ärähti apurille. – Se tyyppi on muuttanut.

He häipyivät yhtä yllättäen kuin olivat tulleetkin, ja ilman sen kummempia selityksiä. Karri oli ensin vain helpottunut kummallisen tilanteen laukeamisesta. Hän sulki huolellisesti ulko-oven. Sitten hän istui keittiön pöydän luo. Hän huomasi käsiensä vapisevan. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, oliko ollut aihetta pelätä. Mutta oli aihetta tai ei, tapaus oli säikäyttänyt hänet perusteellisesti.

Jossain ulkona käynnistyi auto, ja kun sen ääni etääntyi tuli hiiskumattoman hiljaista. Sitten surahti asunnon vanha jääkaappi äänekkääseen, louskuttavaan käyntiin. Karri katsoi sitä melkein kuin kaveria: tuo ilmiö ainakin oli selitettävissä ja ymmärrettävissä. Äskeinen käynti ei ollut.

Isä oli sanonut, että täällä etelässä ihmiset käyttäytyivät toisin kuin pohjoisessa. Siihen kuulemma tottui. Mutta jos käytöstavat olivat tällaiset, kestäisi niihin tottuminen todella kauan.

Karri ei ollut luonteeltaan pelokas. Isä oli paljon matkoilla työnsä takia, ja hän oli tottunut olemaan yksin. Äiti ja isä olivat eronneet lähes kymmenen vuotta sitten. Karri oli asunut aluksi äitinsä luona, mutta kun äiti meni uusiin naimisiin ja muutti Ruotsiin, Karri oli halunnut muuttaa isän luo. Isä oli kysynyt vain sen, selviäisikö Karri yksinäisistä öistä, muuten hän oli ilahtunut poikansa tulosta. Karrillekin muutto isän luo oli ollut iloinen asia. Keskustelunaiheita löytyi paljon enemmän kuin äidin kanssa, ja harrastuksetkin sopivat yhteen.

Säikähdin varmaan turhaan, Karri päätteli lopulta. Olin puoliunessa ja kuvittelin turhia niiden uhkaavuudesta. Niillä oli jotain asiaa sille, joka on muuttanut tästä, ja niiden käytös oli tökeröä, siinä kaikki.

Hän nousi ja meni kurkistamaan jääkaappiin. Siellä oli puolikas tölkillinen maitoa, pullo tomaattisosetta ja paketti margariinia. Olisi sittenkin pitänyt eilen käydä kaupassa, mutta hän olikin innostunut kehittämään ottamiaan mustavalkoisia kuvia.

Äskeinen pelästys tuntui yhä niin voimakkaana, että oli aivan turha yrittää palata nukkumaan. Hetken mietittyään Karri puki ylleen. Korso oli kuulemma yöllä levotonta seutua, mutta jotain syötävää oli nyt saatava, se auttaisi pääsemään uudelleen uneen. Ja sitäpaitsi ulkona tuskin liikkuisi sen kummallisempia ja pelästyttävämpiä ihmisiä kuin nuo, jotka äsken olivat pyrkineet tänne.

Karri avasi oven ja voimakas koiran haukunta tervehti häntä heti. Yläkerran asukas komensi omalta oveltaan niitä hiljenemään. Hän seisoi ritilärappujen yläpäässä ja vaikutti takanaan olevaa valoa vasten katsottuna mustalta patsaalta. Saksanpaimenkoira totteli isäntäänsä ja jäi paikalleen, mutta dobermannin oli päästävä nuuhkaisemaan poikaa ennen kuin se tyyntyi. Todettuaan hänet tutuksi se heilautti laiskasti hännäntöpöään ja Karri taputti sitä kyljestä. Koirakaan ei tainnut tähän aikaan yöstä olla leikkituulella.

Yläkerran asukas laskeutui raput alas ja tuli koiriensa ja Karrin luo.

– Oliko teillä jotain hämminkiä äsken? hän kysyi.

Hän vaikutti jännittyneeltä ja valppaalta. Yleensä hän ei juuri jutellut, joten kiinnostus tuntui hiukan omituiselta. Mutta ehkä hänkin oli kummastunut miesten kovaäänisyyttä ja kiivasta käytöstä.

– Pari omituisen tuntuista miestä kävi, Karri sanoi tavoitellen huoletonta sävyä.

Ei tapahtunutta pitänyt kauhean vakavasti ottaa, hän vakuutti itselleen. Miehet olivat tosin käyttäytyneet oudosti, mutta kai heillä oli syynsä.

– Mitä ne halusivat?

Karri teki lähtöä, mutta Asko tuli perässä ja koirat siirtyivät hänen mukanaan. Saksanpaimenkoira kulki isäntänsä vieressä, mutta dobermanni hyppi tökkien tuttavallisesti Karrin kättä. Poika taputti sitä hajamielisesti ja katseli ihmeissään koirien isännän huolestuneita silmiä.

Ihan kuin hän olisi peloissaan, poika ajatteli. Mutta miksi ihmeessä