Tuittupää ja salaperäinen Samu

By Leena Härmä

Eräänä päivänä kylän lasten leikkipaikalle ilmestyy uusi poika – salaperäinen Samu. Samu on erilainen kuin muut lapset, ja Virpin paras ystävä Ville alkaa ihailla Samua. Onhan Samu peloton ja uskaltaa tehdä vaikka mitä – lähteä esimerkiksi omenavarkaisiin.Virpi ei ole Samusta yhtä vakuuttunut, ja pian Virpin ja Samun välille muodostuu riita. Virpi ei kuitenkaan aavista, että Samulla on salaisuus kannettavanaan. "Tuittupää ja salaperäinen Samu" on toinen osa Leena Härmän suosittua "Tuittupää"-kirjasarjaa, jossa seikkailee tomera Virpi-tyttö. Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726357011

Book preview

www.egmont.com

1

Ylikylään oli vedetty puhelinlinja.

Eräänä kevätaamuna oli suuri miesjoukko ilmestynyt kylään, kaatanut ja karsinut puita Pohjoismetsän reunasta maantien varrelta, pystyttänyt pylväitä ja vetänyt kiiltävät langat pylväästä toiseen. Ja hurjan rohkeita nämä miehet olivat. Ihmeelliset rautakengät jalassa he kiipeilivät pylväisiin, keikkuivat niissä ja huutaa huikkasivat toisilleen. Oli siinä kylän vekaroilla ihmettelemistä.

Päivät kuluivat, työ tuli valmiiksi ja ’tolppaapinat’ lähtivät, mutta sitten vasta ihmeitten aika alkoi.

Lahtelan pirtin seinään oli tuotu pieni laatikko. Isä sanoi sitä puhelimeksi ja selitti, että sen avulla saattoi puhua kauas, vaikka Hanna-tädille kaupunkiin.

Virpi sulki toisen silmänsä, mutristi suutaan ja katsoi pää kenossa isää. Tuollaista juttua hän ei uskoisi, ei sitten ikinä.

Isä hymähti, touhusi laatikkonsa kimpussa ja hymähti uudestaan. Eikä aikaakaan, kun hirmuinen soitto rymisytti taloa. Virpi pelästyi ja pakeni kauas koko laatikosta, mutta isä sen sijaan kiiruhti sen luo, otti käteensä kummallisen torven ja alkoi puhua.

Virpi hiipi lähemmäs ja nyt hän selvästi kuuli torvesta puhetta. Se oli Hanna-täti!

Siitä paikasta Virpi pinkaisi pihalle. Tämä asia oli heti kerrottava toisille. Mutta nämäpä eivät uskoneet, eikä auttanut muu kuin pyytää isältä lupa, että lapset saisivat tulla Lahtelaan kuulemaan ihmettä. Sen jälkeen kaikki uskoivat.

»Hei, tehdään mekin puhelin!» huudahti Jussi.

»Osataanko me?» epäili Eila.

»Mikäs konsti tuo on. Vedetään vain langat Melulaan puusta toiseen.»

Nyt olivat hyvään tarpeeseen ne langanpätkät, joita lapset olivat keränneet puhelinmiesten jäljiltä pitkin maantien varsia. Ne tuotiin yhteen kasaan ison kiven juurelle.

»Mutta siinähän pitää olla sellainen laatikkokin kuin Lahtelassa», muisti äkkiä Kaisa.

Tapani hankki laatikon, vanhan keksirasian, mutta silloin alkoi ilta jo hämärtyä ja koko puuha oli jätettävä siltä päivältä. Laatikko kätkettiin muiden aarteiden joukkoon kiven juurelle ja lähdettiin kotiin. Seuraavana päivänä jatkettaisiin ja silloin rakennettaisiin Melulaan sellainen puhelin, että sillä voisi huutaa haloota aina Amerikkaan asti.

Virpi malttoi tuskin mennä nukkumaan, niin jännittynyt hän oli. Ja kun päivän ensi säteet aamulla kurkistivat ikkunasta, hän hypähti vuoteesta, vetäisi vaatteet ylleen, riensi ulos ja aika vauhtia Melulaan. Mahtoivatko toiset jo olla siellä? Tuskinpa.

Mutta mitä Virpi näkikään! Melula oli miehiä väärällään. Sahat suihkivat, kirveet kilkkasivat ja mahtavat hongat kaatuivat ryskyen pelästyneiden pupujussien pötkiessä pakoon koivet suorina. Miesjoukko hääri parhaillaan ison kiven ympärillä ja juuri sen juurelle lapset olivat kätkeneet aarteensa. Aikoivatko miehet ottaa ne? Kuinka silloin kävisi puhelimen?

Virpi lähti juoksemaan kiveä kohti, hän kiiti kuin takaa ajettu. Hänen täytyi saada selville, mitä miehet puuhasivat heidän valtakunnassaan. Välillä hän vilkaisi sivuilleen, näkyikö poikia tai edes Eilaa ja Kaisaa, mutta ketään ei näkynyt.

»Ampu tulee, ampu tulee!»

Virpi pysähtyi kuuntelemaan. Miksi miehet huusivat? Ja nyt he kaikki lähtivät juoksemaan eri tahoille, yksi heilutti punaista lippua ja huusi yhtenään: »Ampu tulee!» Virpi seisoi ja katseli uteliaana. »Ampu tulee!» huusi mies yhä, mutta vaikka Virpi kuinka katsoi, hän ei nähnyt muuta kuin pakenevat miehet.

Sitten hän keksi. Tietysti miehet olivat ottaneet heidän lankansa ja laatikkonsa ja juoksivat nyt karkuun. Suuttumus antoi Virpille vauhtia ja hän ryntäsi kiveä kohti.

Silloin kuului kauhea huuto. Sanoista ei saanut selvää, mutta kangas aivan tärähti äänen voimasta. Virpi pelästyi niin että tupsahti nurin kanervikkoon, mutta oli tuota pikaa taas jaloillaan ja jatkoi juoksua.

»Älä mene kivelle…tule pois…käänny takaisin!» Huutoja kuului joka puolelta. Miehet huusivat yhteen ääneen ja huitoivat ja hosuivat käsillään.

Mutta Virpi ei pysähtynyt eikä kääntynyt takaisin. Hengästytti jo, mutta eipä kivi ollut enää kaukana. Silloin ryntäsi yksi miehistä tytön jälkeen. Vaikka Virpi oli nopea juoksija, mies oli vielä nopeampi, ja pian pakenija tunsi kovan kouran tarttuvan olkapäähänsä. Virpi rimpuili, mutta mies sieppasi hänet syliinsä ja lähti hyvää vauhtia nummea alaspäin.

Pum! Kuului korvia huumaava räjähdys. Maa järähti, puut heiluivat ympärillä ja mies vieri mullin mallin pusertaen lujasti tyttöä sylissään. Kun Virpi viimein selvisi säikähdyksestä, hän huomasi istuvansa keskellä miesjoukkoa hame repeytyneenä. Jalassa olevasta haavasta tihkui verta ja kyynärpäähän koski. Mutta Virpi oli niin pelästynyt, ettei muistanut itkeä, eivätkä turhat itkut kuuluneetkaan hänen tapoihinsa.

»No, vintiö, vielähän sinä elät», torui muuan miehistä tuikeasti.

»Älä peloita lasta, näethän, että hän on muutenkin suunniltaan», hillitsi toveriaan sama mies, joka oli kantanut Virpiä sylissään. Sitten hän kysyi Virpiltä: »Etkö sinä kuullut, kun me huusimme ja kielsimme sinua?»

»Ky…kyllähän minä…»

»No, miksi kuitenkin menit?»

»Minä tahdoin nähdä, olitteko ottaneet ne.»

Miehet katsoivat kysyvästi. »Mitkä ne?»

»Meidän tavaramme tietysti.»

???

»Tuolta kiven juurelta», lisäsi Virpi huomattuaan, etteivät miehet ymmärtäneet. »Mutta…» Hän nousi ylös ja katsoi suu ammollaan joka taholle, siristi silmiään, leväytti ne selälleen, kääntyili ja katseli. Viimein hän kuiskasi: »Missä se on… kivi?»

Mieslauma remahti nauramaan. »Voi, lapsi parka, sehän lensi ilmaan. Me räjäytimme sen.»

Virpi ei tajunnut.

»Me ammuimme kiven ja se räjähdyshän sinutkin kaatoi. Etkö kuullut, kun huusimme että ampu tulee?»

Virpi nyökäytti myöntävästi.

»Oletpa sinä aika sisupussi, olet totisesti», torui taasen äreä mies, mutta Virpin pelastajalle selvisi juttu siinä samassa. »Etkö sinä ymmärtänyt, mitä sellainen huuto tarkoitti?»

Mistäpä Virpi olisi sellaista tiennyt.

»Sitähän minä aavistin ja ryntäsin jälkeesi. Luojan kiitos, ettei panos lauennut ajoissa. Jos olisimme olleet lähempänä kiveä, olisimme lentäneet samassa mylläkässä.»

Asia alkoi kiinnostaa Virpiä ja hän kysyi: »Mihin se lensi, Pohjoismetsäänkö?»

»Eikös mitä, rikkihän se meni, pirstoutui tuhansiksi siruiksi. Sitä ei ole enää missään.»

Virpi oli ymmällään, mutta sitten hänelle tuli tärkeämpää ajateltavaa: »Minun täytyy hakea pois lanka ja laatikko ja viedä ne toisen kiven alle.» Ja hän lähti juoksemaan sinne, missä kivi oli ollut, mutta ei löytänyt tavaroista jälkeäkään. Vain suuri kuoppa ammotti kiven paikalla. Olipa tämä ihmeellistä! Eivätkä toiset lapset tienneet mitään, eikä isäkään. Toden totta, nyt hänellä oli paljon kertomista. Ja siitä paikasta Virpi lähti viilettämään kohti kylää muistamatta enää miesten olemassaoloa.

Virpin tupsahtaessa kotiin palasi isä juuri pellolta.

»Isä, isä, nyt ammutaan! Kivet ja puut lentelevät niin ettei niitä ole missään, ja meidän tavaratkin ja ihan kaikki…»

»Ainakin tyttö itse lentää aivan kuin tuulispää olisi hameen alla. Seisohan nyt minuutti alallasi, että näen, minkä näköinen sinä olet.» Isä tarkasteli Virpiä, jonka oli mahdotonta olla hetkeäkään hypähtelemättä ja kääntyilemättä. Sitten isä kysyi tuikeasti: »Montako kertaa sinua on ammuttu, kun olet tuon näköinen?»

Nyt vasta Virpi muisti repeytyneen mekon, raapiutuneen jalkansa ja likaiset kädet, mutta tällä kerralla kaikkeen oli oikea syy ja hän touhusi: »Kerran vain, mutta en minä kuollut.»

»Oletko siitä aivan varma?» kysäisi isä.

»Tietysti. Enhän minä voisi puhua, jos olisin kuollut. Mutta kivi lensi, se meni niin, ettei sitä ole missään, ja tavaratkin. Ja ne miehet huusivat kauheasti ja yksi ajoi minua takaa ja mekin lensimme, mutta emme kuolleet ja sen tähden olen vähän likainen ja…»

»Seis, seis! Tuollaisella vauhdilla lentää vaikka mitä. Minkä tähden ne miehet sinua ajoivat?»

»Koska ne ampuivat.»

»Pyssylläkö vai oikeinko tykeillä?»

»Eikä kun sillä kivellä.»

Isä kynsäisi korvallistaan. Luulisi tytön kertovan omiaan, mutta tuo rehjuinen ulkonäkö! Samassa rakennus jysähti, ikään kuin se olisi vähän kohonnut maasta ja pudota tupsahtanut takaisin.

Virpi huusi innoissaan: »Kuulitko, taas ammuttiin? Minun täytyy mennä kertomaan pojille.»

»Seis! Sinä menet kiltisti äidin luo saamaan puhtaat vaatteet ja peseytymään. Hiuksissasikin on sammalia ja havunneulasia ja multaa ja taitaa olla kokonaisia katajapensaitakin. Minä lähden Melulaan ottamaan selvää, mitä siellä tehdään.»

»Mutta älä mene sille isolle kivelle, se… Ai niin, eihän sitä enää olekaan!»

Kun isä palasi, odotti Virpi jo puhtaana ja malttamattomana. Hänellä oli kova kiire päästä kertomaan pojille kaikesta.

»No, juokse nyt poikien luo, mutta Melulaan ette saa mennä, siellä on hengenvaarallista. Miehet kertoivat, miten viime tingassa sinut oli pelastettu. Kaikkea sinun päähäsi pälkähtääkin.»

»Hyvät ihmiset, mitä täällä tapahtuu? Onko sota? Maailmanloppuko on tullut vai maanjäristys?» Mäkiskä se noin kyseli tulla touhutessaan Lahtelaan. Hänkin oli kuullut paukkeen ja pelästynyt pahanpäiväisesti.

»Rauhoittukaa toki, hyvä Mäkiskä, ei se niin vaarallista ole. Melulaan rakennetaan hautausmaata. Puut on jo kaadettu ja nyt räjäytetään kivet ja kannot. Pauketta piisaa ainakin tämän ja huomisen päivän.»

»Hautausmaa! Voi minun päiviäni, vai ruumiita tänne nyt tuodaan. Kunpa pääsisin jo pois ettei tarvitsisi niiden naapurina asua.» Eukko huojutteli itseään tuolilla ovipielessä.

»Mitäs Mäkiskä turhia huokailee. Nythän teille ilonpäivät alkavat. Tehän aina valititte Melulan melusta, niin että saisitte tarjota kahvit koko kylälle, kun pääsitte rauhaan.»

»Vai rauhaan! Kaikkea sitä kuuleekin», tuhahti eukko ärtyisesti.

»No, jollei hautausmaa ole hiljainen naapuri, niin ei sitten mikään», sanoi Lahtela.

»Hiljainen ja hiljainen! Onko se hiljaista, kun haamut hiipivät yökaudet ja ruumiit luuraavat tyhjillä silmäkuopillaan? Kaiket yöthän ne juoksevat niin että kalina käy, ainakin kuutamoisina öinä. Pahahenkikö sinne nyt hautausmaata…»

»Kirkkohan se kuulemma, ja uskokaa minua, siunatusta maasta eivät vainajat lähde. Joka on kerran tämän maallisen vaelluksensa lopettanut, lepää varmasti siellä, mihin jälkeen jääneet hänet vievät. Kaikki muu on taikauskoa, pelkoa ja hölynpölyä.» Lahtela pyörähti äkäisenä kannoillaan ja lähti ulos. Hän vihastui aina kuullessaan moista lorua.

Kun ulko-ovi oli paukahtanut kiinni, uskalsi Mäkiskä jatkaa, sillä Lahtelan emännälle sai puhua näistä niin kuin muistakin:

»Isäntä ei usko, koska ei ole nähnyt, mutta minäpä olen. Muistan sen kuin eilisen päivän, niin kuin tämän hetken. Asuin silloin kirkonkylässä lähellä hautausmaata. Oli kirkas kuutamo, ja olin jo mennyt nukkumaan, kun äkkiä kuulin kopinaa, ja ikkunan takana liikkui joku. Menin katsomaan ja silloin minä näin ne. Niitä oli kaksi mustaa ja kaksi valkoista, valkoiset koputtelivat, mustat odottivat kaukana tiellä. Kun ne näkivät minut ikkunassa, lähtivät mustat juoksemaan — ei, ne leijuivat ilmassa kuin suuret linnut, ja valkoiset viittoilivat ja nyökyttelivät ja sitten äkkiä katosivat, haihtuivat kuin savu ilmaan. Mustat tietävät kuolemaa, mutta onneksi meille koputtivat valkoiset.»

Virpi puikahti ulos, juoksi isän luo puutarhaan ja pienet kasvot kalmankalpeina kysyi: »Isä, onko haamuja?»

»Arvasinhan minä, että se eukko latelee niitä lorujaan. Kerrohan nyt kaikki minulle!»

He istuutuivat penkille kuusen katveeseen ja Virpi