Tuittupää ja Rantakylän Sisu

By Leena Härmä

Kylään on muuttanut uusi poika, jonka nimi on Heikki. Heikki toi mukanaan myös jotakin ennennäkemätöntä – nimittäin ihan oikean jalkapallon. Jalkapallo saa kaikki kylän pojat innosta sekaisin, ja pian pojat kerääntyvät pelaamaan.Myös Virpi haluaisi pelata, mutta häntä ei tyttöytensä takia huolita mukaan. Osasyynä saattaa olla, että Virpi on riitautunut parhaan ystävänsä Villen kanssa.Tuittupäinen Virpi ei kuitenkaan ole sellainen tyttö, joka antaisi helposti periksi. Hänethän nähdään vielä jalkapallokentällä!"Tuittupää ja Rantakylän Sisu" jatkaa Leena Härmän hurmaavaa "Tuittupää"-lastenkirjasarjaa, jossa seikkailee tomera Virpi-tyttö.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726356991

Book preview

www.egmont.com

Lapsuuskodilleni omistettu

1

V ille katsoi kahvipannua silmä kovana. Pinnalla näkyi jo pieniä kuplia, ne lisääntyivät, tanssivat huimasti ja siinä samassa kahvi kuohahti. Silloin Ville puhalsi huulet torvella ja nosti samalla pannun tulelta, sieppasi hellakoukun ja veti renkaat rejälle. Pojan posket punoittivat, vaalea harjastukka oli hurjasti pystyssä ja hiki helmeili otsalla. Hän pyyhkäisi hihalla kasvojaan ja juoksi kaapille, mistä otti metallipurkin. Kun sen kannen avasi, lehahti keittiöön väkevä kahvin tuoksu. Ville ripotteli lusikalla kahvia pannuun, ja kun se oli kiehahtanut, pani palan sikuria joukkoon niinkuin äiti oli opettanut. Sitten vielä tilkkanen kylmää vettä selvikkeeksi ja niin olikin kahvi valmista. Pesuvadissa lämpimässä vedessä seisoi jo valmiina tyhjä pullo. Siihen Ville kaatoi kahvin, tilkan maitoa ja sitten korkki visusti kiinni. Pullon lämmikkeeksi hän kietaisi pari vanhaa villasukkaa ja kaiken kääreeksi paksun sanomalehden. Neljä palaa sokeria ja ohrarievän viipaleet olivat jo valmiina paketissa. Nyt vain nopeasti tiilitehtaalle.

»Villee!»

Poika pysähtyi. Kaukana mäellä seisoivat Virpi ja Jussi ja Tapani ja Kaisa ja Eila. Mitä ihmettä ne touhusivat? Samassa kuului Jussin huuto;

»Ville, tule pian katsomaan, kuinka komea…!»

Loppu hukkui tuulen viuhinaan. Mutta samassa kohosi ilmaan jotain ihmeellistä. Oliko se lintu? Ei, sehän olikin iso paperi, jonka päässä heilui pitkä häntä. Ville paiskasi eväskorinsa maahan ja lähti juosta viilettämään mäelle.

»Hei, kenenkä se oli?» huusi hän jo kaukaa.

»Virpin! Virpin isä teki sen», vastattiin kuorossa ja Virpi lisäsi mahtavasti:

»Eikös olekin komea leija?»

Vasta nyt Villen silmät erottivat, että leija oli kiinni pitkässä langassa, jota kehkisi Virpin kädestä sitä mukaa kuin leija kohosi. Nyt lanka loppui, mutta leija olikin jo hirmuisen korkealla, melkein pilvissä. Ja lapsiparvi katsoi hartaana mäennyppylällä.

»Anna minunkin vähän pidellä sitä», pyysi Kaisa äkkiä.

Sen enempää empimättä antoi Virpi langan Kaisalle selittäen samalla tärkeänä:

»Pidä tästä kiinni, mutta minä en uskalla irroittaa lankaa takkini napista. Leija voisi karata.»

Kaisan silmät loistivat onnesta ja ihmetyksestä tuulen tempoillessa leijaa. Mutta Kaisa ei saanut kauan iloita, sillä Eilakin kärkkyi vuoroaan, sitten tietysti Jussi ja Tapani ja Ville. Mutta kun viimein Villen vuoro tuli ja hän juuri hiljalleen veti lankaa takaisinpäin, ulvahti pillin ääni.

Nytkös Ville säikähti. Tiilitehtaalla alkoi aamiaistunti, mutta äidin kahvikori oli yhä metsän reunassa. Pelästyneenä hän päästi langan kädestään ja lähti juoksemaan, minkä paljailla kintuillaan pääsi.

Samalla kun Ville hellitti langasta, tuli kovempi tuulenpuuska, joka tempaisi leijan ylös sellaisella voimalla, että lanka räiskähti poikki Virpin takin napista. Lasten kauhuksi leija kohosi äärettömiin korkeuksiin. Tuskin Virpi tajusi tapahtuneen, kun hän hyppäsi korkealle leijan jälkeen, mutta pienet kädet eivät tavoittaneet lankaa.

»Minun leijani! Voi minun leijani!» hän huusi ja juoksi karkulaisen jälkeen hypähtäen aina silloin tällöin. Mutta leija kohosi yhä ylemmäs.

Lapset olivat aluksi juosseet Virpin mukana, mutta todettuaan takaa-ajon turhaksi he jäivät mäen rinteeseen seisomaan ja Tapani huusi:

»Älä juokse, Virpi, et sinä sitä kiinni saa!»

Mutta Virpi ei kuullut. Hänen täytyi saada leijansa takaisin. Oli mahdotonta elää ilman sitä. Kuinka ylpeä hän olikaan siitä vielä äsken, kun kaikki ihailivat sitä ja sen pitkää häntää, jossa oli punaisia ja sinisiä papereita ja pari kiiltopaperin suikalettakin. Ja mitä isäkin nyt sanoisi?

Virpi oli tullut jo aivan Etelämetsän jyrkänteelle, kun hänen viimein täytyi pysähtyä. Hän ei kerta kaikkiaan jaksanut enää juosta. Tyttö huohotti hengästyneenä ja katseli karkulaisen jälkeen suurten kyynelkarpaloiden vieriessä pitkin poskia. Silloin hän suipisti suutaan, sulki silmänsä ja puristi pieniä käsiään nyrkkiin estääkseen itkuaan, mutta huulet värähtelivät yhä uhkaavammin. Lopulta kyynelet sumensivat silmät niin, ettei Virpi nähnyt enää leijaansa, ei taivasta eikä edes auringon häikäisevää kirkkautta. Nopeasti hän pyyhkäisi kämmenselällä silmänsä kuiviksi ja kultakutrinen pää keikahti uhmaavasti pystyyn. Kukaan ei saisi nähdä hänen itkevän.

»Virpi, katso pian! Nyt se tarttui! Nyt me saamme sen!» Jussin hurja huuto kaikui keväisessä ilmassa.

Johan Virpikin huomasi. Leija oli todella tarttunut Etelämetsän mäntyihin ja keinui komeasti tummien puiden yläpuolella.

Ylikylä raikui riemunhuudoista, kun lapset ryntäsivät rinnettä alas. Mutta kun he pääsivät puun juurelle, kohtasi heitä karvas pettymys: lanka oli tarttunut korkeimman puun ylimpiin oksiin. Sitä oli mahdoton saada. Virpi yksin ei lannistunut, vaan kehoitti:

»Jussi, kiipeä pian ja tuo se alas!»

Jussi mitteli katseellaan puuta. Hän ei ollut koskaan kiivennyt noin korkealle. Kun hän katseli ylös ja näki, kuinka myrsky riepotti puun latvaa, tuntui ilkeä kouraisu sydänalassa. Ei hän sittenkään uskaltaisi.

Virpi näki toverinsa empivän ja hänen riemunsa vaimentui. Ellei Jussi kiipeäisi, jäisi leija ikuisiksi ajoiksi puuhun, sillä kukaan muu ei sitä saisi. Epätoivoissaan yritti tyttö viimeistä keinoaan ja huudahti:

»Sinäpä et uskalla! Katsokaa, Jussi pelkää!»

Jussi suuttui. »Enpähän pelkää, mitäs siinä räpätät!»

»Mikset sitten mene?» ilkkui Virpi.

»Kiipeä itse! Sinun leijasihan se on. Ja mitäs päästit sen irti.»

»Enpähän päästänyt. Se oli Villen syy, mokomankin pisamanaaman. Mutta kuule, Jussi, kiipeä nyt.»

Virpin äsken niin uhitteleva ääni oli muuttunut nöyrän pyytäväksi, sillä Jussi oli hänen viimeinen toivonsa. »Saat sitten lennättää sitä koko päivän, saat vielä huomennakin», hän lupaili.

Jussi arvioi uudelleen korkeutta. Voisihan hän edes koettaa. Mutta juuri silloin humahti kova tuulenpuuska, joka riepotti mäntyjen latvoja ja tempaisi leijan mukaansa. Siellä se jo liihotteli kaukana Alakylän yllä.

»Nyt se meni!» Noissa kolmessa sanassa värähti Virpin pikku sydämen katkera pettymys. Hammasta purren, pienet kasvot uhkaavan varjon peittäminä hän hetken vielä katsoi leijaansa, joka erottui enää pienenä pisteenä, kääntyi sitten, huitaisi kiivaasti kädellään ja uhkasi:

»Kun minä Villen näen, niin kyllä minä sille näytän.»

Onnellisen tietämättömänä tästä kaikesta kiiruhti Ville juoksujalkaa tiilitehtaalle. Savinen tie, johon rattaanpyörät olivat uurtaneet syviä vakoja, oli kovaa ja koski kipeästi jalkapohjiin. Mutta sitä Ville tuskin huomasi, sillä hän katsoi herkeämättä etäällä näkyvää tehdasta, jonka korkeasta piipusta hiljalleen tuprutteli harmaata savua. Jossain siellä äiti jo odotteli ja oli varmasti vihainen, kun kahvi myöhästyi. Ja Ville juoksi minkä kahvikoriltaan pääsi.

Heti ensimmäisen rakennuksen kulmalla äiti tulikin vastaan. Villen sydän hypähti ilosta, sillä jo etäältä hän näki, ettei äiti ollut vihainen, vaan huusi huohottavalle Villelle:

»Älähän suotta juokse! Ei tässä sellaista kiirettä ole.»

»Mutta kun minä myöhästyin», puuskutti Ville.

»Eivätkö puut syttyneet?» kysyi äiti ottaen kopan Villen kädestä. »Kas niin, mennään tuonne riiitynpientarelle istumaan», hän kehoitti sitten odottamatta vastausta kysymykseensä.

Tuskin äiti oli juonut viimeisen kupillisen, kun kimeä pillin ääni ulvahti autereiseen ilmaan.

»Hyvänen aika, joko kello on kaksitoista!» hämmästyi äiti, nousi ja lähti juoksujalkaa tehtaalle huutaen vielä mennessään: »Kiitos kahvista ja mene kiltisti kotiin!»

Ville istui vielä hetken ja katseli äidin jälkeen. Sitten hän pani pullon ja kupin koriin ja nousi lähteäkseen, kun samassa kuului kovaa jyrinää. Pelästyneenä poika kääntyi katsomaan. Tehtaan portista tuli pitkä jono hevosia, jotka vetivät kapeilla raiteilla kulkevia tyhjiä hiekkavaunuja. Ville juoksi lähemmäs paremmin nähdäkseen. Mutta tuskin oli ensimmäinen hevonen päässyt hänen kohdalleen, kun sen ajaja huusi:

»Poika hoi, tulehan kyytiin!»

Kahta käskyä ei tarvittu. Vikkelänä kuin orava kapusi Ville miehen viereen ja hevoskaravaani lähti juosta hölköttämään loivaa alamäkeä. Voi sitä menoa! Noin monta hevosta! Kunpa olisi ollut koko maailma näkemässä!

Suuren savikuopan äärelle pysähdyttiin ja miehet alkoivat lapioida savea vaunuihin. Ville katseli vieressä. Hän seisoi siinä vielä sittenkin, kun hevoset olivat kuormineen jo kaukana mäellä. Silloin Ville kumartui, otti käteensä savipaakun, jota alkoi painella sormillaan. Savi pursui sormien lomista, osa tippui maahan, mutta osa jäi pojan käsiin muovautuen pieneksi linnuksi. Ville ihastui. Voi millaista savea! Tästähän voi tehdä vaikka mitä, hevosia, sotamiehiä, noppapallot ja kuivata ne sitten uunissa. Poika kumartui täyttääkseen koppansa savella, kun jotain kumahti hänen selkäänsä. Villeltä pääsi pelästyksen huuto ja eväskori pulloineen kaikkineen putosi kolisten maahan. Kun hän viimein peloissaan katsoi taakseen, ei siellä ollut ketään. Nytkös poika hölmistyi. Aivan varmasti siellä äsken oli joku. Tunsihan hän vieläkin lyönnin kimmoilevan selässään. Villeä alkoi pelottaa yhä enemmän ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan takaisin koriin. Silloin kuului huuto:

»Hei, putosiko minun palloni sinne?»

Savikuopan takaisella töyryllä seisoi pitkä, hoikka poika kättään heiluttaen. Kun Ville ei vastannut, seisoi vain yhä ja tuijotti, huusi poika taasen:

»Näetkö sinä siellä minun palloani? Se putosi aivan taaksesi?»

Johan Ville käsitti. Pallo hänen selkäänsä siis olikin osunut. Nopeasti hän kumartui etsimään, silmäili ensin kuopan reunalta, kurkisti alas, missä oli sameaa vettä, siirtyi sitten etäämmälle. Ja siinähän se oli! Ville ei ollut uskoa silmiään. Ei tämä ollut mikään tavallinen kumipallo, vaan iso, raskas jalkapallo. Oikea potkupallo, sellainen kuin koulussakin oli. Hämmästyneenä nosti Ville pallon maasta. Kuinka iso ja kuinka kova!

»Potkaise se tänne», kuului samassa pojan huuto töyryltä.

Potkaise! Eihän koulunkaan palloa saanut potkia, heittää vain. Painaen palloa rintaansa vasten lähti Ville juosta kippasemaan ylös kuopan reunalle. Sanaakaan sanomatta hän ojensi pallon pojalle.

»Kiitos vain, mutta olisit potkaissut, kyllä minä olisin sen kiinni saanut.»

Ville katsoi vierasta poikaa ihmettelevin silmin. »Saakos tuota sitten potkia?»

Poika remahti nauramaan ja huudahti: »Tietysti! Potkupallohan tämä onkin.»

»Koulussa ei saa.»

»Mutta tätä saa, ja kyllä tätä onkin potkittu, katso. Kaupungissa me potkimme joka ilta. Mutta täällä ei ole kavereita.»

Ville katseli vierasta aivan ahmien tätä silmillään, kuiskasi sitten:

»Kyllä sinulla on komea verryttelypuku.»

»Kaikilla meidän seuran pojilla on tällaiset», selitti poika.

»Oletko sinä oikein urheiluseurassa?» Villen silmissä poika aivan kasvoi mittaa. »Mitä siellä tehtiin?» hän uteli.

»Kaikenlaista. Talvella me voimistelimme, mutta kesäisin pelasimme palloa ja urheilimme ja teimme retkiä. Se oli tosi kivaa.»

»Oletko sinä oikein kilpaillut?»

»Jäsentenvälisiä meillä oli usein ja olen minä juossut viestiä ja pelannut jalkapalloa poikajoukkueessa.»

»Se oli varmasti jännittävää.» Ville katseli tuota vierasta poikaa kuin jotain yliluonnollista olentoa. Viimein hän kysyi: »Oletko sinä täällä jossain kylässä?»

»Minä asun tuolla tiilitehtaan takana. Me muutimme heti, kun koulu loppui. Mutta kyllä minulla on kauhea ikävä kaupunkiin. Täällä ei ole yhtään toisia poikia eikä ketään, kenen kanssa voisi pelata.»

Ville kuunteli korvat hörössä. Antaisikohan poika todella potkia palloaan? Viimein hän rohkaistui selittämään:

»Onhan täällä Samu ja Tapani ja Jussi ja Virpi ja Kaisa ja Eila ja minä… minä olen Ville.»

Nytkös vieras poika innostui. »Kuule, minä olen Heikki. Montakos poikaa meitä sitten onkaan?»

Ville laski sormillaan, sanoi sitten: »Viisi meitä on ja pikku Hannu kuudes.»

»Liian vähän. Pitäisi olla melkein parikymmentä.»

»Niin, no, kyllähän Alakylässä olisi, mutta emme me niiden kanssa… Mutta kolme tyttöä olisi vielä, kyllä ne…»

»Äsh, eihän tytöt osaa, mutta tulisivatko ne pojat pelaamaan?»

»Varmasti!» huudahti Ville innoissaan, ja peläten pojan peruuttavan pyyntönsä hän vakuutti: »Minä saan Samun ja Jussin ja Tapanin mihin tahansa. Koska me tulemme?» Mutta samassa hän muisti: »Minä en voi tulla ennen kuin illalla, sillä minun täytyy… minulla on vähän töitä.»

»Selvä on. Tulkaa silloin, kun pikku ruukin pilli huutaa, kello on silloin kuusi. Mutta tulkaa varmasti.»

»Mihin me tulemme?»

»No vaikka tuonne tehtaan tienhaaraan. Nyt minun on mentävä syömään, hei vaan!»

Poika heilautti kättään hyvästiksi ja lähti juoksemaan tehtaalle päin. Välillä hän potkaisi pallonsa ilmaan, juoksi sen jäljessä, koppasi syliinsä ja potkaisi uudelleen.

Ville seisoi ja katseli kuin lumottuna. Millainen poika! Pian he kaikki saisivat potkia tuota samaa palloa, hän ja Samu ja Jussi ja Tapani. Nyt nopeasti kertomaan pojille.

Siepaten kuopan reunalta eväskorin käteensä lähti Ville juoksemaan Ylikylään.

2

V ille paiskasi koppansa keittiön ovipieleen, otti kaapista ison leivänpalan, jolle vetäisi voita, ja kiiruhti sitten ulos. Puolijuoksua hän mennä hölkötti Lahtelaan päin pysähtyen vain välillä haukkaamaan leivästään. Kyllä hän sentään ottaisi tytötkin mukaan, ainakin Virpin. Sillä Virpi osaa varmasti pelata yhtä hyvin kuin pikku Hannu, paremminkin.

Tuskin Ville pääsi Lahtelan portille, kun hän kuuli Etelämetsästä tuttuja ääniä. Nopeasti kiiruhti poika sinne. Korkealla mäkitöyryllä oli koko lapsilauma ja jokainen lennätti valkoista paperileijaa. Oli kuin kuusi joutsenta olisi leijaillut vihreiden männynlatvojen tasalla.

»Hei, mistä te olette saaneet ne?» huusi Ville ja syöksyi ylös rinnettä tovereittensa luo.

Tuskin Virpi kuuli Villen äänen, kun hän kääntyi kiivaasti katsomaan ja nähdessään Villen hän huusi vihan vimmassa:

»Mitäs tänne tulet, senkin savikuono!»

Ville hämääntyi. Hän pysähtyi ja työnsi suuhunsa loput leipäpalasta, jota pureskeli katsoen lapsesta toiseen.

»Mene heti matkaasi siitä, taikka saat selkääsi», räpätti Virpi yhä.

Nytkös Ville sisuuntui ja kivahti:

»Ei tämä sinun metsäsi ole, kyllä täällä saa olla!»

»Pelkuriraukka! Ensin päästit leijani karkuun ja sitten juoksit pakoon. Oikea akka!» tirhensi Virpi edelleen.

»Valehtelija!» huusi Ville vimmoissaan. »Koska minä sinun leijasi olisin päästänyt?»

»Aamulla päästit», yhtyi jo Eilakin juttuun. »Me juoksimme kauan sen perässä, mutta tuuli vei sen.»

»Ja se oli maailman hienoin leija eikä tällainen risa», puhisi Virpi. »Isä lupasi tehdä minulle uuden ja vieläkin hienomman, mutta sitä en edes näytä sinulle.»

»Pidä leijasi! En minä sellaista huolisikaan, sillä minä teen oikean lentokoneen.»

»Valehtelet!» huusi Virpi.

»Enpähän valehtele. Minä teen sen puusta ja panen oikein siivetkin.»

»Mutta meidän kanssamme et saa tulla lennättämään sitä», uhkasi Virpi.

Silloin Ville muisti alkuperäisen asiansa. Mahtavana kuin Napoleon hän kääntyi tovereihinsa ja julisti:

»En minä tulisikaan. Minä menen potkimaan palloa, oikeata potkupalloa!»

Siinäpä vasta tieto! Samu ja Jussi ja Tapani olivat puskea päänsä yhteen rynnätessään Villen jälkeen, mutta Virpi huusi:

»Taasen Ville valehtelee! Ei sillä mitään potkupalloa ole!»

»Ei olekaan, mutta sillä uudella pojalla on ja me saamme potkia sitä, mutta sinua me emme huoli.»

Pojat kerivät nopeasti leijansa alas yläilmoista ja piirittivät uteliaina Villen. Jussi kysyi epäillen: »Mistä