Hurrikaani

By Leena Härmä

Kaikki ei mene elämässä aina ihan odotetusti – ja sen Matti-niminen pieni poika saa yllättäen huomata. Matti on nimittäin odottanut kovasti uutta polkupyörää. Uusi pyörä jää kuitenkin haaveeksi, kun perheeseen syntyy tyttövauva. Vauvahan ei Mattia kiinnosta, hän haluaa pyörän! Onneksi unelma pyörästä taitaa sittenkin toteutua, kun Matti saa apua yllättävältä taholta. Ja ehkä Matti alkaa pikkuhiljaa tottua myös uuteen perheenjäseneen...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726357578

Book preview

omistettu

1. Luku

Oli kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Rannan Matti tepasteli alas portaita. Karkea matto kutitti paljaita jalkapohjia niin että nauratti, ja olo tuntui kumman kevyeltä. Ihan teki mieli lentää. Matti sai olla ensi kerran tänä kesänä paljain jaloin. Pihamaan karkea sora pisteli ilkeästi. Matti kipristeli hetken varpaitaan, juosta kippasi sitten äkkiä pihan poikki ja livahti portista tielle. Kyllä kesä oli sentään poikaa! Ei tarvinnut pitää painavia kenkiä eikä kaiken maailman housuja ja villapaitoja. Verryttelyhousut vain »uikkarien» päällä.

Matti juoksi tiellä pari lyhyttä pyrähdystä. Ai, ai, kuinka se oli mukavaa.

— Minä menenkin katsomaan, joko Halmeen Seppo ja Markku saavat olla paljain jaloin. Leppäsen Pirjo oli jo eilen. Ja kyllä se siitä leuhki! Mattia kiukutti vieläkin. Jos äiti olisi antanut minun mennä ilman kenkiä edes puoleksi tunniksi, taikka edes käymään tähän tielle, ei Pirjo olisi voittanut. Mutta mummu kielsi. Tulee muka nuhaa ja yskää. Ja vaikka olisi tullut sikotauti, minä olisin mennyt, sillä oli eri keljua, että Pirjo, tyttö, sai olla ensimmäisenä paljain jaloin.

Eihän se nyt voittanut minua kuin yhdellä päivällä, mutta voitti kuitenkin. Ja sitten pullisteli ja mahtaili. Mutta ei Pirjo ainakaan talviturkkiaan ensimmäisenä kasta! Uimakoulu alkaa vasta juhannuksen jälkeen, mutta minä poika menen jo huomenna. Taikka ensi viikolla. En kerro mitään äidille enkä mummulle, sillä eivät ne kuitenkaan päästä. Menen vain rantaan ja kastan oikein äkkiä. Se on sentään ihan toista kuin olla ensi kertaa paljain jaloin.

Matti hyppelehti tietä alas ja kääntyi kapealle poikkikujalle, jota myöten pääsi Halmeen pihaan. Siellä ei ollut ketään. Matti huusi pari kertaa, mutta poikia ei näkynyt. Tietysti ne nukkuivat vielä, mokomat unikeot. Matti lähti takaisin. Hän etsi palloaan pihalta ja muisti, että oli vienyt sen illalla alustaan.

Matti tiesi, että pallo oli sahapukin vieressä eikä viitsinyt vääntää valoa alustaan. Mutta hän ei tiennyt, että sahapukin alta työntyi pitkä koivuhalko ja siihen hän nyt pimeässä haparoidessaan lyödä kimmautti varpaansa. Paljaaseen jalkaan koski niin että silmissä säkenöi. Matti istahti sahapukille ja puhalsi varvasparkaa, joka kihelmöi tuskasta. Eihän hän nyt voinut potkia palloa, kun isovarvas oli kuin peruna. Matti sipaisi kämmenselällä silmänurkkaansa ja puhalsi jalkaansa. Sillä ei varmastikaan voi potkia koko kesänä.

Kun tuska vähän helpotti, istui Matti yhä pukilla ja tuijotti alustan hämärään.— Kun isä ostaa minulle polkupyörän, ajelen sillä, vaikkei minulla olisi varpaita ollenkaan, hän tuumi. Minä mennä huristan niin, että silmissä sirisee, ajan jarruttamatta tehtaan takaa aina ankkalammille asti. Hrrrrr! Näin minä vain laskettelen isotkin alamäet: Matti tarttui innoissaan sahapukkiin kuin ohjaustankoon ja oli kääntävinään oikealle. Sitten hän äkkiä laskeutui pukilta, heitti potkupallon halkopinon viereen ja raahasi sahapukin ulos alustasta keskelle pihaa. Nyt tämä poika ajelee pyörällä. Hän kapusi hajasäärin sahapukin päälle, ja pian kuului asentaja Heikki Rannan pihalta kuin lentokoneen hyrinä.

— Hrrrrrrr — hrrrrrr!

Matin silmät olivat pullistua päästä ja tukka törrötti hurjasti pystyssä. — Hrrrrrrr — hrrrrrrr!

Ikkuna lennähti auki, ja äiti kurkisti ulos. — Matti, älä huuda niin kauheasti, hän sanoi.

— Hrrrrrrr!!!

— Poika, lopeta heti! Tuollainen melu kuuluu kaupungin toiseen laitaan. Ja vie se isän sahapukki heti alustaan.

— Ei tämä ole mikään sahapukki. Tämä on Hurrikaani. Hrrrrrrr!

— Matti! Tule heti sisälle.

Nyt äiti ei huutanut. Sanat tulivat painavina ja harvakseen. Siitä Matti tiesi, että äiti oli vihainen. Nopeasti hän kiepsahti alas pukilta ja juoksi sisään.

Äiti pesi astioita. Vilkaisemattakaan Mattiin hän käski: — Ota pyyheliina ja tule kuivaamaan.

Matin naama venähti noloksi. Astiain kuivaaminen oli mätää työtä. — Minähän kuivasin jo aamulla, hän mutisi.

— Mutta sinä olit äsken tottelematon, huusit, vaikka minä kielsin.

— Minun oli pakko, muuten olisin taittanut niskani.

Hurrikaani meni juuri alamäkeä niin hirveätä vauhtia, ettei sellaisesta voi hypätä. Matti otti pyyheliinan komerosta.

— Mikä se sellainen Hurrikaani on? Äiti katsoi uteliaana Mattiin.

— Polkupyörä tietenkin. Voi, voi, etkö sinä sitäkään tiedä. Sinä et totisesti ymmärrä pyöristä yhtään mitään.

— Ymmärrän ainakin sen, ettei mikään polkupyörä pidä noin kauheata meteliä. Sinähän pärisit pahemmin kuin pärinäpojat.

— Oh-hoh! Polkupyörä pitää juuri sellaisen äänen, jos panee pyykkipojalla pahvinpalan sen pinnojen väliin. Kulmakadun pojat panivat, minä näin. Se oli eri hienoa.

— Ja jos Kulmakadun pojat joskus lyövät päänsä seinään, tekee Rannan Matti saman tempun, sanoi äiti nauraen. Veitkö sinä sen sahapukin alustaan?

Kun Matti huomasi, ettei äiti ollut enää vihainen, hän pyyhki lautasen hyvin hitaasti, vei sen komeroon ja sanoi vasta sitten katsoen maireasti äitiä: — Minä ajaisin vielä vähän.

— Ei tule kysymykseenkään, sanoi äiti päättävästi. Isän tavaroita ei saa ottaa, tiedäthän sinä sen. Ja mitä naapuritkin ajattelevat, kun sinä, iso poika, kökötät keskellä pihaa sahapukin nokassa.

— Niin kai, mutta miksette sitten osta sitä polkupyörää, vaikka lupasitte, ja vaikka minä sain hyvän todistuksen.

— Ei isä ole vielä ehtinyt.

— Kouluhan loppui jo viikko sitten eikä yhtä pyörää kauankaan osteta, tenäsi Matti huulet pitkällä.

Mutta eihän isä ole ollut koko viikkona kotona. Sinun täytyy odottaa, kunnes hän tulee. Äläkä hyvä poika heiluta lautasta sillä lailla, se ei ole mikään polkupyörä.

— Koska isä tulee? Lauantainako?

— Ei, hän meni niin kauas pohjoiseen, ettei sieltä kannata lähteä pyhäksi kotiin. Hän tulee vasta sitten, kun saa työnsä valmiiksi.

— Saanko minä mennä isän kanssa ostamaan sitä?

— Kyllä minun puolestani. Äiti pyyhki pesupöydän kuivaksi ja vei pesuvadit komeroon.

Matti istuutui keittiön tuolille. — Minä otan Hurrikaanin enkä mitään muuta, hän sanoi. Kai isä ostaa sen? Sanothan sinäkin, että sen pitää olla Hurrikaani?

— Liekö tuolla niin väliä, mikä huristin se on.

— Varmasti on! Hurrikaani on oikea pyörien pyörä. Odotas, kun minä näytän sinulle sen kuvan.

Matti juoksi aika kyytiä kamariin ja toi sieltä vanhan kenkälaatikon, jonka sisällön hän kaatoi keittiön pöydälle. Kahvipaketeista kerättyjä autonkuvia, tulitikkurasioita, taskulamppu, rautanauloja, muttereita, lehdistä leikattuja polkupyörän kuvia. Niistä hän otti yhden ja ojensi äidille. Katso, tässä on Hurrikaani! Eikös olekin komea?

Äiti otti kuvan käteensä ja katseli sitä tovin.

— Voi hyvä poika, hän sanoi, tämähän on aivan samanlainen kuin kaikki muutkin polkupyörät.

— Eeei! Tämähän on paljon hienompi. Ja tällä on niin komea nimikin. Minä tahdon vain Hurrikaanin enkä mitään muuta. Hrrrr ..!

Äiti painoi kätensä Matin suulle. — Lopeta tuo. Ja muista, että sinä et pane pyöräsi puolien väliin postimerkinkään kokoista pahvinpalaa. Muuten et saa koko pyörää.

— Eri keljua. Olisi niin komeaa ajaa, jos kuuluisi tuollainen hyrinä. Ihan kuin moottorin ääni.

— Minusta on paljon komeampaa, jos sinä nyt heti menet korjaamaan isän sahapukin pihalta. Vie se aivan samaan paikkaan mistä otitkin, ettei kukaan törmää siihen pimeässä.

— Hrrrrrrr! Matti pyrähti ulos.

Kun Matti palasi sisälle, seisoi äiti eteisessä ja puki takkia ylleen. — Minun täytyy nyt lähteä, hän sanoi, mutta mummu tulee pian. Sano hänelle, että minä menin ja että kaikki on hyvin. Hän on täällä sinun kanssasi siksi kun palaan. Äiti pani hatun päähänsä ja vilkaisi peiliin. Sitten hän meni keittiöön.

Matti touhusi pöydän ääressä. Pojan kummassakin kädessä oli lehdestä leikattu polkupyörän kuva, jota hän kuljetti pitkin pöytää. — Katso äiti, täällä on maailmanmestaruuskilpailut! Mutta kyllä Hurrikaani voittaa, sillä se on maailman paras polkupyörä. Hrrrrr! Nyt se on maalissa. Näitkös, Hurrikaani voitti!

Äiti meni pöydän luo ja sanoi: — Sinä et tietystikään yhtään kuunnellut, mitä minä äsken puhuin. Mutta nyt minun on pidettävä kiirettä, jotta ehdin puolelta lähtevään autoon. Äiti taputti Mattia olalle. — Hei sitten ja voikaa oikein hyvin. Älä mene ulos, ennen kuin mummu tulee ja korjaa kaikki romusi pois pöydältä. Ole kiltti poika mummulle. Hei nyt.

— Hei, hei! Hrrrrrr! Uusi erä starttasi lähtöviivalta.

Kun mummu jonkin ajan kuluttua tuli, kuului hyrinä ulko-ovelle asti. — Hyvänen aika, siivotaanko täällä? Mummu melkein harppoi portaat ylös. Mutta keittiön ovella hän pysähtyi hölmistyneenä. Sitten hän huudahti: — Poika mokoma! Sinäkö täällä pidät tuollaista ääntä? Minä luulin sitä pölynimuriksi.

— Ei mikään pölynimuri, vaan Hurrikaani. Maailman paras polkupyörä. Katsos, mummu, kuinka lujaa se menee. Hrrrrrr. Loppu! Taasen Hurrikaani voitti. Ja ajatteles, mummu, pian minä saan sen. Mutta minä en oikein tiedä, minkä värisen ottaisin. Punaista en huoli, se on tyttöjen väri, mutta ottaisinko minä tumman vai kirkkaan sinisen. Kumpi sinusta, mummu, on mukavampi?

Mutta mummu ei kuunnellut. Hän kurkisti kamariin ja kun ei nähnyt sielläkään ketään, kysyi hämmästyneenä:

— Hyvänen aika, missä äiti on?

— Äiti meni autolle.

— No eikö äiti sanonut, mihin hän meni?

Matti mietti. — Hän vain käski minun koota nämä romut pois pöydältä, ei hän mitään muuta sanonut. Paitsi että minä saan sen. Voitko sinä, mummu, ymmärtää, kuinka jännittävää tämä on. Jokohan se ensi viikolla on täällä? Minä vien sen heti tuohon tielle ja työntelen edes takaisin, kyllä minä sitten pian opin.

— No eipä siinä hommassa ajokorttia tarvita, sanoi mummu.

— Eikä tarvita enää numeroakaan, paitsi jos on moottori.

Mummu nauroi niin että hartiat hytkyivät. — Tahtoisinpa totisesti nähdä sen kärryn kulkevan moottorilla. Mutta en minä siihen silloin lastani antaisi.

— Minä ainakin menisin, innostui Matti. Sitten hän huokasi ja sanoi: — Tämä odottaminen on ihan hirveätä. Aivan vatsaan koskee.

— Sanos muuta, hermoille tämä käy. Minun on saatava oikein väkevää