Hyvän tuulen kauppa

By Iris Kähäri

Mainio satu yhteisiin satuhetkiin isoille ja pienille lukijoille!Seitsemänvuotias Tami-tyttö haluaa mennä Hyvän tuulen kauppaan. Matkallaan hän kohtaa monen monta ystävällistä kulkijaa, ja mukaan liittyy myös hauska Hipa. Hyvä tuuli ei lopulta maksakaan mitään, sen Tami oppii reissullaan.Valloittavassa hyvän mielen sadussa tavataan niin Pikku Loo, vauvaa rakentava rouva kuin itse hyvän tuulen kauppiaskin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728203965

Book preview

Hyvän tuulen kauppa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1971, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203965

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tami oli sen tytön nimi

Ikkunasta katsoi tyttö. Tami oli sen tytön nimi. Tai oikeastaan Tarja-Minna. Mutta isä sanoi häntä Tallukaksi, äiti Minneliksi ja veljet, Jati ja Pati, Tamiksi.

Ikää Tamilla oli seitsemän vuotta. Hän oli aivan tavallinen tyttö, paitsi että sai hyvin helposti ihottumaa polvitaipeisiin ja niskaan, jos ei mennyt ajoissa nukkumaan tai jos katsoi liian paljon telkkaria. Paksuista villaisista vaatteista ihottumaa myös tuli, ja mikä ikävintä, päivänkakkaroistakin, ja ne ovat sentään iloisia kukkia. Mutta onneksi on vuokkoja ja orvokkeja ja sinikelloja.

Tami oli yksin kotona. Jati ja Pati olivat aamulla lähteneet toisten poikien kanssa retkelle kauas vihreään, siniseen ja mustaan metsään, sillä kaikilla koululaisilla oli syyslupa. Äiti ja isä olivat tietysti työssä. Tamia harmitti, kun ei ollut mitään ohjelmaa.

– Mitäs jos hakisit Lauran ja menisitte yhdessä ulos, äiti sanoi aamulla ennenkuin lähti työhön suklaatehtaaseen.

– Minä en mene Lauran kanssa, Tami sanoi.

– Mikset?

– Se sanoi minua hulluksi.

– Oletko sinä hullu?

– En.

– Älä sitten välitä vaan mene.

– Hahhaa.

– No jos ei Laura kelpaa, niin sitten saat olla yksin.

– Mitä minä yksin ulkona teen?

– En minä tiedä, äiti sanoi. – En minä tosiaan tiedä. Voisit ostaa vaikka pussillisen parempaa tuulta.

Ostaminen oli Tamista hauskaa. – Mutta myydäänkö parempaa tuulta lapsillekin? hän kysyi.

– Myydään, myydään. Minäpä tiedän kaupankin.

– Onko se lähellä?

– Ei aivan. Täytyy, katsos, ensin mennä puiston läpi ja sitten paviljonkimäen yli ja sitten kävellä rantatietä ja katsella kaikkia sataman laivoja. Jossakin siellä on Hyvän Tuulen Kauppa. Ainakin minä luulen nähneeni sellaisenkin nimikilven.

– Anna minulle merkki, Tami sanoi.

– Ai merkki. Minkähän merkin minä antaisin, äiti sanoi ja mietti. – Kuule, sen kaupan edessä istuu mummo kissa sylissä. Se kissa antaa sinulle merkin.

– Minkä merkin?

Äiti ei vastannut. Hänellä oli kova kiire. Ennen työhön lähtöä oli isä käynyt kaupassa ja tuonut verkkopussit täynnä tavaraa. Äiti poimi tavaroita pusseista. Jäykkä piimätölkki ja veltto maitopussi pantiin jääkaappiin, iloiset porkkanat koriin.

– Minkä merkin, äiti?

– Älähän pyöri siinä minun edessäni. Katso ja ajattele itse.

– Uskallanko minä? Jos ne nauraa minulle? Tami kysyi.

– Ei se nauru ole sen pahempaa kuin sade tai paiste. Kyllä sen kestää, kun siihen tottuu.

Siitä missä Tami seisoi näki naapuritalon katon. Tuuliviiri nyökkäili ja vinkui katolla. Pujetti, tämän talon kesy orava, vilahti ikkunassa. Se oli menossa nakertamaan pähkinöitä lautaselta. Tamillekin tuli nälkä. Hän meni keittiöön, söi kaksi juustovoileipää, yhden hunajakakun ja joi lasillisen appelsiinijuomaa.

Kello löi kong-kong-kong.

Silloin Tami lähti. Hän meni eteiseen ja varustautui hyvin. Hän pani päälleen mäkitakin ja mäkimyssyn, sillä paviljongin lähellä kävi usein kova tuuli. Jalkoihinsa hän pani varsikengät, joissa oli punainen vuori. Äiti antoi ne tavallisesti vasta talvella, mutta Tamin teki mieli niitä nyt, ja mistä hän oikeastaan tiesi, vaikka olisi jo talvi, kun hän tulisi takaisin.

– Minä menen! Tami huusi ovelta.

– Mene, mutta tule takaisin ruoka-ajaksi, hän oli kuulevinaan äidin vastaavan.

– Mitä meillä on tänään ruokaa? hän oli kysyvinään.

– Keittoa,