Listahirmut

By Hannu Hirvonen

On ihan parasta olla Listahirmu!
Kun naapurin Antero ärsyttää, nerokkaat Mimmi, Miranda ja Aranda päättävät alkaa tutkimaan, miksi pojat ovat niin tyhmiä. Onhan sille oltava jokin selitys! Kenties arvoitus ratkeaa miehen kehitysvaiheita listaamalla, kolmikko järkeilee.
Listahirmut viettävät rattoisan kesän opiskelemalla, miten pojat muuttuvat miehiksi. Vaikka tutkimuskohde ärsyttää Mimmiä, Mirandaa ja Arandaa, on poikien joukossa myös muutama sangen mukiinmenevä yksilö...

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 22, 2024
• ISBN: 9788727146980

Book preview

Listahirmut

Copyright ©2004, 2024 Hannu Hirvonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727146980

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Aranda, Miranda ja minä

M inun nimeni on Mimmi Salo. Se on helppo muistaa. Kerran siitä tuli puhetta ja Muurisen Tuula naapurista oli aivan samaa mieltä:

– Mimmi, sinulla tosiaankin on hyvä nimi. Se on mahdottoman helppo muistaa.

Sitten hän piti pienen tauon ja jatkoi vasta hetkisen kuluttua:

– Varsinkin nyt, kun joku on kirjoittanut sen meidän keittiön pöytään!

Kieltämättä se oli hölmö temppu. Tosin kirjoitin nimeni pöytälevyn alapintaan, sieltä sen näkee vain jos menee itse pöydän alle. Tuskin Muurisen vieraat sentään sellaista tekevät. Paitsi minä tietenkin.

Sen jälkeen olin Muurisille persona non grata kokonaisen viikon ajan. Se kuulostaa hienolta, mutta tarkoittaa kyllä käytännössä porttikieltoa.

Tuula on Arandan ja Mirandan äiti. Olen tuntenut Arandan ja Mirandan vaikka kuinka kauan, sillä he asuvat mäen päällä, kulmittain meidän talon yläpuolella. Kivenheiton päässä.

Oikeastaan heitimme heiltä meille päin, mutta matkahan on sama toiseenkin suuntaan. Miranda ei jaksanut kuin kanelipuun kohdalle, Aranda heitti kiven suoraan meidän kukkapenkkiin. Muurisen Mölli-kissa oli juuri siellä pissimässä ja singahti pakoon kuin raketti. Ei olisi uskonut niin paksusta kissasta.

Minä jaksoin pisimmälle vaikka olenkin meistä nuorin. Valitettavasti juuri siihen kohtaan oli tehty ikkuna. Hyvä, että äiti ja isä olivat töissä. He olisivat voineet pelästyä.

Myöhemmin kerroin isälle, että lintu lensi ikkunaan, ja että me kyllä yritimme varoittaa sitä, mutta se lensi vaan. Joten mitään ei ollut tehtävissä. Isän olisi parasta tulla katsomaan sitä.

– Vai niin. Kuoliko se?

– Kuoli. Se on kuollut kuin kivi. Tule niin mä näytän sulle sen. Se oli pääskynen. Se olisi parempi haudata heti.

– Ai ettei Mölli söisi sitä?

Isä ei taaskaan ymmärtänyt. Hän on joskus hieman hidasälyinen.

– Ei, ei. Katsos kun pääskyset tulee etelästä ja juuri eilen telkkarissa sanottiin, että etelässä kuolleet haudataan aina samana päivänä. Vaikka Egyptissä. Muuten niille voi tulla kulttuurisokki.

Minun luokallani on yksi Fatima. Hän on muuten ihan kiva tyttö, mutta hänen on aina pidettävä huivia. Sisälläkin. Jotkut pojat haukkuivat Fatimaa mummoksi, mutta opettaja sanoi, että vieraita kulttuureja täytyy kunnioittaa. Sitä paitsi mummot käyttävät nykyään lippalakkeja, juuri niin kuin pojatkin. Sitä kulttuuri on. Ja jos joku huiviin tottunut joutuukin käyttämään lippalakkia, voi seurauksena olla kulttuurisokki. Sen takia se pääskynenkin oli parempi haudata heti.

Isä oli samaa mieltä:

– Eiköhän mennä hautaamaan se.

Ohjasin isän ulos.

– Tuossa se nyt lepää.

– Mikä, missä?

– No se lintu, sanoin minä ja osoitin onnetonta kiveä lasinsirpaleitten joukossa.

Isä kumartui katsomaan kiveä. Hän nosti käden poskelleen ja oli järkyttyneen näköinen:

– Tosiaan. Lintuparka. Kuollut kuin kivi.

– Mitä minä sanoin?

– Parasta haudata se heti.

Isä kaivoi pensasaidan juureen pienen kuopan. Sitten hän keplotteli kiven varovasti lapion kärjelle ja kuljetti sen kuoppaan.

– Ei parane koskea lintuihin, niissä voi olla syöpäläisiä. Eihän sitä tiedä, missä tämäkin on käynyt. Vainajien laaksossa vaikka, kun se kerran on Egyptistä.

Isä taputteli haudan umpeen ja minä laskin kummulle kimpun voikukkia. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Sitten isä niiskautti:

– Lyhyt oli elämäsi, kovin heikot siipesi. Ampteh knohot skarabee, tekhnato pollos viuh.

– Häh?

– Sama egyptiksi, kuiskasi isä korvaani.

– Aamen, sanoin minä. Pidin pienen tauon ja lisäsin sitten vielä hartaasti: – Aktepoh!

– Jaaha, siinä se, sanoi isä ja silitti hiuksiani. – Täytyy sitten vain hakea uusi lasi kellarista. Onneksi niitä on vielä.

Se oli silloin, aivan kesän alussa. Nyt on jo syyskuu ja viimeinenkin lasi on haettu kellarista. Kaikki loppuu aikanaan.

Onneksi tässä välissä oli kesäloma. Kesällä meistä tuli Listahirmuja. Minusta, Arandasta ja Mirandasta.

Se oli hieno keksintö, eikä ollenkaan niin yksinkertainen kuin moni luulee. Suuret keksinnöt ovat sellaisia. Ne näyttävät yksinkertaisilta, mutta silti niiden keksimiseen tarvitaan ripaus nerokkuutta.

Ja meiltähän sitä löytyy.

Miten meistä tuli Listahirmuja

O li kesäkuun kymmenes päivä. Miranda täytti sinä päivänä kymmenen vuotta ja oli saanut jo aamulla sänkyyn tosi kauniin rannekellon. Kaikki olisi ollut hienosti, ellei Ristilukintien Antero olisi kävellyt koiransa Turren kanssa ohi ja sanonut jotain ihan typerää:

– Vai kymmenen vasta. Mene sitten kesätöihin Uu-Pee-Äm-Kymmenen tehtaalle. Siellä tehdään puupääämmistä paperinukkeja.

Minä olen tuntenut Anteron koko ikäni ja me olemme aina tehneet kaikenlaista kivaa yhdessä.