Missu löytää ratkaisun

By Kaija Pakkanen

Voimaannuttava kotimainen tyttökirja11-vuotias Missu rakastaa runoja ja runojen lausumista. Ongelmana on vain se, että hänellä on ärrävika. Missu yrittää parhaansa mukaan vältellä R-kirjaimen sisältäviä sanoja, mutta lopulta hänen on välteltävä kavereitaan, sillä nämä pilkkaavat häntä armotta. Onneksi Missulla on loistava mielikuvitus, jonka turvin hänestä tulee suuri lausuja- ja näyttelijätähti. Äiti ja isäkin ovat apuna ja tukena. Missu löytää myös hyvän ystävän, jolla on omat haasteensa, ja yhdessä kaksikko päättää valloittaa maailman.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2023
• ISBN: 9788727030463

Book preview

Missu löytää ratkaisun

Copyright ©1953, 2023 Kaija Pakkanen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727030463

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Missu juoksi nopeasti mäen rinnettä ylös. Vielä harppaus puron yli, ohi vanhan tuvan raunion, ja hän oli perillä. Hän huohotti hiukan, ja sydän läpätti jännityksestä kuten joka kerran hänen tullessaan tähän paikkaan, raunion takana kohoavan kallion kupeeseen.

Missu vilkaisi ympärilleen todeten olevansa varmasti yksin ja työnsi kätensä kiven koloon. Hetken sormet tunnustelivat kiven kylmää sivua ja mielessä välähti ohimenevä tunne, että käteen saattoikin osua käärmeen inhottava, niljakas pinta. Mutta samassa käsi tapasi tutun esineen, ja Missu veti kolosta nuhruisen paperikäärön. Varovasti hän puhalsi ja taputteli sen roskista puhtaaksi ja avasi rullan. Kaksi — neljä — kuusi — kahdeksan — kymmenen — kaikki olivat tallella.

Missu painautui kallion kupeeseen ja siveli aarrettaan. Olisivatpa toiset lapset tienneet, mitä hän täällä piilotteli! Nauraneet ja pilkanneet he olisivat, ainakin pojat. Missulla oli kallion kolossa nippu lehdistä leikattuja, käärepaperille liimattuja runoja. Niin kuin niitä ei olisi voinut säilytellä muuallakin, jos kerran piti moisia aarteita välttämättä kerätä. Mutta Missullapa olikin runoja miltei missä tahansa: kotona pöytälaatikossa, puutarhan kasvihuoneiden taakse heitettyjen rikkinäisten ikkunalasien alla, työkaluvajan ullakolla ja täällä mäellä kylän takana.

Ei ollut salaisuus, että Missu osasi lausua runoja. Opettaja oli koulussa sanonut, että hänellä oli todellisia lausujan ja näyttelijän lahjoja, joita olisi ehdottomasti kehitettävä. Kuitenkin Missun taitoa käytettiin hyväksi kovin harvoin.

Oli näet niin, ettei Missu osannut sanoa r-kirjainta. Se katkesi aina pahasti sorahtaen pyrkiessään hänen suustaan ulos. Missu vältti jokapäiväisessä puheessaan tuota onnetonta kirjainta minkä suinkin voi ja muisti. Mutta painetun sanan laita oli toisin, siinä ei sopinut mennä sanoja muuttelemaan. Tämä oli Missun suuri onnettomuus — pahempaa hän ei voinut kuvitellakaan. Ärrästä oli vuosien mittaan tullut hänelle suorastaan painajainen. Missu ei suostunut julkisesti lausumaan eikä näyttelemään mitään, missä hänen oli pakko käyttää ärrää. Ja se oli katkera pala yksitoistavuotiaan nieltäväksi, kun tiesi osaavansa jotain ja tunsi valtavaa halua, suorastaan pakkoakin saada esiintyä. Pilkattavaksi joutumisen pelko esti kaiken ja teki mielen katkeraksi, usein ilkeäksi ja häijyksikin.

Niinpä niin, vaikeudet ovat olemassa sitä varten, että ne voitettaisiin. Opettaja oli sanonut usein niin — Missun mielestä hän muuten sanoi melkein aina jotain, jolla pyrki kasvattamaan, se kai kuului opettajan ammattiin. Mutta mahdoton oli kerta kaikkiaan mahdotonta, arveli Missu. Vuodesta toiseen hän oli epätoivoisesti koettanut korjata virhettään, milloin opettajan järjestelmällisellä johdolla, milloin äidin tai isän puolittain hellällä opastuksella, mutta aina vain tuloksetta.

Syksyllä alkaisi oppikoulu, siellä olisi uusia opettajia ja tovereita ihmettelemässä Missun ärrää. Hänen täytyisi ryhtyä opettelemaan vieraita kieliä, joissa ei pääsisi ärrää pakoon parhaimmallakaan yrityksellä. Koulussa olisi kaikenlaisia hauskoja kerhoja ja tilaisuuksia, joista hänen olisi kieltäydyttävä, sillä hän ei tahtoisi joutua häpeän alaiseksi enempää kuin olisi aivan pakko.

Ja kuitenkin Missu lausui melkein alinomaa, kun ei ketään ollut kuulemassa. Usein hän muisteli runoja vain ajatuksissaan vilkaisten välillä pöytälaatikon aarteisiin, joskus taas hiljaa kuiskaten kitkiessään puutarhassa, ja silloin oli lasiruutujen alle kätkettyjen papereiden vuoro. Vajan ullakolla oli Missulla salainen piilopaikka, jota kukaan muu ei tiennyt kuin hän itse. Siellä hän harjoitteli runoja ääneen ja opetteli niitä ulkoa. Ja täällä mäellä raunion takana, jossa lapset leikkivät vain keväisin puron tulviessa, hän sai tavallisesti olla rauhassa ja aivan yksin. Siksi kallion kolon paperikääröön piilotetut runotkin olivat aivan erityisesti valittuja. Ne olivat sellaisia, joiden esitys Missun mielestä vaati hyvin lujaa ja voimakasta ääntä.

Missu sulki silmänsä. Ehtyneen puron ohut, lasimaisen kirkas soitto kuului heikosti raunion juurelta. Linnut tirskuivat ja rupattelivat omia asioitaan. Tuuli pyyhkäisi Missun kasvojen yli ja meni menojaan. Missun ajatukset irtautuivat ympäristöstä. Hän ei ollutkaan enää teerenpilkkuinen, pystynenäinen Missu, joka särki sanoja, vaan ylistetty ja jumaloitu taiteilija suuren maailman näyttämöillä. Kallisarvoiset, kimaltelevat vaatteet verhosivat hänet, ja musta, kihara hiuspaljous (kuvitelmissa Missulla ei ollut punertava leikkotukka vaan sysimustat hiukset) putosi valtoimenaan olkapäille. Ja mitä hienoin hajuveden tuoksu leijui hänen ympärillään. Samassa Missu kuuli jostakin risahduksen ja sujautti siinä tuokiossa paperit piiloon. Kuka keksikin tulla juuri nyt tänne hänen mäelleen? Oli sentään onni, ettei hän ollut ehtinyt harjoitella ääneen. Missu kurkisti kallion taakse. Opettajahan siellä kulki risukossa. Missu nyhtäisi maasta muutaman kukanvarren ja ryhtyi sitomaan niistä seppelettä.

— Kas, puutarhurin Mirja, päivää!

— Päivää, niksautti Missu.

— Minä täältä haeskelen hernekeppejä, sanoi opettaja ja istahti maahan raksien oksia keräämistään leppäkepakoista. — Ja Mirja istuu täällä haaveilemassa, kuten tyttöjen tapa on.

— Enhän minä ihan niinkään.

— Runojako sitten lausuit?

— Ky-kyllä minä aioin, —taisi olla parasta sanoa opettajalle asiat suoraan, hänellä oli kuitenkin ihmeellinen taito arvata kaikki täsmälleen.

— Ja oletko harjoitellut ärrää joka päivä? — Opettaja rypisti leikkisästi kulmiaan.

— Olen …

— Mitä tehnyt?

— Ha-ha-harljoitellut, sorautti Missu.

— Älä sinä Mirja pelkää, ei se ärrä kurkkuun juutu.

Mutta juuttuipa se, kurkkuun se juuri juuttuikin. Missu nieleskeli itkua.

— Koettaisit joka päivä sanoa nimesi vaikkapa viiden minuutin ajan aivan taukoamatta, mutta hyvin rauhallisesti ja hitaasti. Ajan pitkään se tehoaa varmasti. Katsos näin! Opettaja lausui Missun oikean nimen. — Jospa yrittäisit perässäni, Mirja!

Missu pysyi vaiti. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Missua juuri tällä hetkellä puristamaan itsestään omaa nimeään: Mirja Tellervo Ahava. Ei, nimi juuttui Missun kurkkuun.

— No, kyllä se asia vielä järjestyy. Opettaja vuoli tarkkaavaisen näköisenä keppejä. — Etkö arvele itsekin niin?

Missu hymyili. Opettaja oli aina opettaja, hän kysyi ja vaati vastausta, vaikkei oltu koulussakaan.

— On sentään mainio asia, että harjoittelet lausumista.

— Kun on niin kuin pakko, en minä muuten. Opettajahan tietää, että minun on pakko.

— Totta hyvinkin tiedän. Kun on yksitoistavuotiaana johonkin sellainen pakko, se on syntymässä saatu lahja — ymmärrätkö, Mirja?

Missu nyökkäsi: — Kyllä minä sen ymmärlän.

— Kuulehan, Mirja! Opettaja heitti kepakot maahan. — Minä kerron sinulle jotain, josta en syystä tai toisesta ole puhunut koulussakaan. Minullakin on ollut oma ristini — jos käsität oikein, mitä minä ristillä tarkoitan.

— Se on niin kuin kuorlma, sairlaalan Stina-täti sanoo joskus, että hänen kuorlmansa on saita keittäjä, joka valmistaa osastoille liian laihaa kahvia, ja se ettei kunta anna taloon uusia sänkyjä, vaikka kaikkien entisten pohjat notkuvat.

Opettaja päristi nenäänsä merkillisen kauan nenäliinaan. Mahtoikohan hän nauraa, epäili Missu.

— Sinäpä sen sanoit, nyt opettaja nauroi aivan peittelemättä. — Sinulla taas on ärräsi, mutta kyllä sinä vielä siitä kuormastasi pääset. Minun vaikeutenani lapsena oli hirvittävä pimeän pelko.

Missu nyökkäsi osaaottavasti. Ei hänkään olisi millään ehdolla mennyt pimeän aikana yksin esimerkiksi hautausmaan ohi.

— Minä pelkäsin pikkupoikana niin järjettömästi pimeää, etten uskaltanut edes nukkua ilman valoa, puhumattakaan että olisin suostunut tekemään mitään pimeässä. Eikä minua kuitenkaan ollut kotona pelotettu möröillä tai peikoilla. Toiset pojat pilkkasivat minua, ja kyllä se harmitti aika tavalla. Eikö sinuakin olisi sellainen pistellyt?

— Olisi minua,