Joutsenten päivä

By Kaija Pakkanen

Kaunis ja toiveikas tarina kaipauksesta
Ullamari kaipaa äitiään, joka on muuttanut kolme vuotta sitten Norjaan tekemään taidettaan. Isä on aina ollut ankara, nyt ehkä vielä ankarampi, mutta onneksi äidin tilalle on tullut isän kiltti sisko, Elma-täti. Ullamari miettii, onko äidin lähtö jotenkin hänen syytään – ehkä äiti ei halua palata juuri hänen takiaan? Vai onko syynä mies, joka näkyy usein äidin lähettämissä valokuvissa?
Kerran äiti lähettää Ullamarille ihanan mekkokankaan kevätjuhlaa varten, ja silloin Ullamari tapaa arvoituksellisen ja alakuloisen Viiran, joka alkaa ommella hänelle mekkoa. Samalla Ullamarille aukeaa aivan uusi, jännittävä maailma. Mutta näkeekö hän äitiä enää koskaan?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 22, 2023
• ISBN: 9788727030494

Book preview

Joutsenten päivä

Copyright ©1987, 2023 Kaija Pakkanen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727030494

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hälytys – yllätys

Koulun mäessä oli melkein tien levyinen savitöyssy, joka keväisin kupli ja porisi kuin puuropata.

Jono lapsia oli kerääntynyt mäkeen pompottelemaan pehmeällä savityynyllä. Kymmenen hyppyä – kymmenen – kymmenen … Kura roiskui housuille ja kintuille, ja kengät savea tippuen pomppija harppasi seuraavan tieltä syrjään.

Ullamari tirkisteli jalkojaan. Kengät olivat liki uudet, kumipohjaiset, päälliset sinistä kangasta, kauniit. Jonoon hän kumminkin asettui. Oli vasta koulupäivän aamu, ja viimeiseen tuntiin mennessä savi ehtisi kuivua ja se olisi helppo harjata pois.

Ullamari oli juuri hyppäämäisillään töyssylle, kun mäenrinteen mökin ovi lensi selälleen ja mökin vanha eukko nyrkkiä heristäen kimahti: – Joko te taas…! Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun lapsilauma pyrähti hajalle ja alas mäkeä isolle tielle.

Mutta koulu oli ylhäällä mäen päällä. Koko lauman oli siis juostava uudelleen mökin ohi. Ja eukko olisi tietysti taas ovella ja papattaisi saman litanian kuin aina ennenkin: – Senkin kakarat! Maan sisään vajootte niin kuin sekin se paha tyttö!

Ja kai joku taas kysyisi: – Mikä tyttö?

Ja eukko vastaisi: – Se joka talloi ja hyppi leivän päällä!

– Ai se! Siitähän on sata vuotta!

Koko joukko rämähtäisi nauramaan ja eukko katoaisi mökkiinsä.

Mutta tämä kerta oli toisenlainen.

Ennen kuin kukaan ehti edes kääntyä takaisin mäkeen, ilmestyi mutkan takaa hurjasti huutava ja hätääntynyt lapsilauma. – Ne eivät pääse ylös! Eivät jaksa!

– Ketkä eivät pääse? Missä missä?

Huutajat ehtivät jo mäen alle. – Apua! Opettaja rantaan! Ne hukkuvat muuten!

Sana iski salamana. Joku nopeimmista oli jo lähtenyt pinkomaan koululle. Muut töllöttivät suu auki, ja vasta älyttyään, että ihmisiä oli Niskakoskessa ehkä hukkumaisillaan, syöksähtivät tienmutkaa kohti.

Muutamassa tuokiossa huohottava lauma levisi pitkin kosken vartta ja etsi silmillään hätään joutuneita. Yhtään ainutta ihmistä ei näkynyt veden varassa, ei rannallakaan. Kaikki olivat siis jo … montako heitä oli ollut? Uimaanko ne hullut olivat menneet?

– Tuolla ne vielä kiskovat! huusi joku.

– Missä tuolla? Mitä kiskomassa?

– Sähkölaitoksen puomien takana! Neljä ihmistä! Ettekö te pöljät näe?

Voi kauhistus! Keskellä kuohuvaa koskea istui joukko ihmisiä veneessä, jota kaksi heistä yritti soutaa vastavirtaan. Jokainen näki sen jo. Mutta kuinka kukaan pystyi heitä auttamaan? Ei kukaan.

Opettaja juoksi jo rantaan. Pojat kiskoivat hänet paikkaan josta näkyi kosken yli. – Tuolla! Viisi kuusi kättä ojentui vastarantaa kohti.

Opettaja nosti sormet kiikariksi silmien ympärille. – Kuinkas minä en näe? Hän kääntyi äkkiä ja silmäsi nopeasti rantaviivaa. – Ei venettäkään missään, hän ähkäisi. – Ja kuka tuonne pääsisi edes veneellä? Puomithan ovat edessä. Ja hän kääntyi taas etsimään hätään joutuneita näkyviinsä.

Mutta äkkiä hän jännittyi paikalleen, kiikaroi vielä hetken ja huudahti keventyneenä: – Voi hyvät lapset, ei koskessa ole ketään!

Ettei muka ollut? Näkiväthän kaikki että oli. Kaksi pitempää ja kaksi lyhyempää. Aamulla tullessaan rannan ohi kouluun oli isoin pojista ensimmäisenä huomannut soutajat. Ja hänelle oli tullut hirmuinen hätä juosta hakemaan apua.

– Hyvä että juoksit, opettaja sanoi. – Yrityksestä täysi kymppi. Mutta eivät nuo tuolla ihmisiä ole.

Lapset tunkeutuivat ihan hänen kylkeensä ja kiikaroivat hekin sormet torvina silmien ympärillä.

– Eiväthän ne edes liiku, opettaja sanoi yhä tähystellen.

Totta, eivät liikkuneet. Eivätkä ne olleet eläviä ihmisiä, eivät ihmisiä ensinkään.

Opettaja lysähti rantapenkereelle. – Istutaan kaikki, hän huoahti. – Voidaan pitää ensimmäinen tunti vaikka tässä.

Helpotti. Vaara oli ohi. Vaara jota ei oikeasti ollutkaan. Mutta jos helpotti, niin samalla mieltä kihertävä jännityskin herpaantui.

– Kuunnelkaahan nyt, opettaja sanoi. – Nuo hahmot joita äsken luulitte ihmisiksi, ovat olleet koskessa iät ja ajat. Aina siitä lähtien kun vanha sähkölaitos vuosia sitten purettiin ja kaikenlaista kamaa ja rakennelmaa jätettiin paikoilleen ajan hävitettäväksi. Ette vain ole sattuneet katsomaan koskelle sillä silmällä. Tuolla vastarannan puomin takana on vedessä vielä pystyssä muutama pöllinpätkä, ne ovat niitä teidän soutajianne. Semmoista sattuu kun mielikuvitus äkkiä lähtee liikkeelle. Kaikki alkavat nähdä samoja asioita.

Miten yksinkertaiselta ja selvältä kaikki nyt näytti. Ketjujen ja vahvojen rautalenkkien yhdistämät puomiletkat, jotka ohjasivat tukit varastopaikoilta, lansseilta virran alapuolella oleville keräyspaikoille, kelluivat kohdallaan vedessä niin kuin olivat kelluneet iät ja ajat.

Ymmärrettävää puhetta se oli. Ja opettaja sai tietenkin oivan tilaisuuden selvitellä mielikuvituksen ja todellisuuden rajoja. Mutta ei siitä kumminkaan yhtä selvää tullut kuin olivat puomit ja puuhahmot Niskakoskessa.

Myöhemmin matkalla koulusta kotiin Ullamari mietti hyvillään, ettei sittenkään ollut ehtinyt pomppia savitöyssyllä. Nyt ei tarvinnut harjata uusia kumitossuja eikä olla huolissaan, mitä isä ehkä sanoisi, jos tossuihin olisi jäänyt vaikka pelkkä viiru savesta.

Äidistä, isästä ja Elma-tädistä

Ullamari kurkisti ruokasaliin. Päivällinen oli jo katettu, mutta isää ei vielä näkynyt. Ullamari nuuhkaisi. Huh, hernesoppaa. Eikä edes pannukakkua jälkiruoaksi. Harvoin Elma-täti mitään jälkiruokaa tekikään, mutta hernesopan kanssa sentään tavallisesti.

Ullamari ei tykännyt hernesopasta. Vatsa siitä vain turposi ja tuli raskas olo. Mutta syömättä ei saanut jättää, ei edes tähdettä lautaselle. Isä aina muistutti, että muutama vuosi sitten, kun vielä oli sota, hernesoppa oli ollut melkoista herkkua. Mutta se oli silloin se ja nyt oli nyt. Ja kun vatsa kaikesta huolimatta tuli kipeäksi. Ja miksi Ullamarin oli ylipäätään syötävä mitä lautaselle mätettiin, kun kerran isänkään ei tarvinnut? Esimerkiksi maksalaatikkoa isä ei suostunut edes maistamaan. Ja sen vuoksi sitä ei valmistettukaan isän syödessä kotona. Lasten taas kuului opetella syömään ruokaa kuin ruokaa, isä sanoi. Ja siihen