Satuja

By Eeva Tikka

Maiju on kummissaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt tällaista eläintä! Eläin on solakka ja väriltään sinertävä. Sen korvissa on tupsut, mutta ilves se ei kuitenkaan ole. Kun eläin on lähdössä pois, Maiju päättää puhua sille. Yllätys on suuri, kun eläin vastaa. Se kertoo olevansa ikäväneläin. Mutta mikä se sellainen ikäväneläin oiken on? Ja miksi juuri Maiju saa nähdä sen? Entä miksi ikäväneläin pelkää ihmisiä?"Satuja" sisältää yhdeksäntoista maagista satua eläinten ja luonnon maailmasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728099599

Book preview

Satuja

Copyright © 1984, 2022 Eeva Tikka and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728099599

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaislikossa

Menin polkua pitkin rantaan, äiti oli laiturilla mattopyykillä. Viime päivien aurinko oli lämmittänyt rantaveden, kahlasin laiturin viereen ja katsoin järvelle. Näin siellä vesilinnun, se ui poispäin ja äkkiä sukelsi.

— Mikä lintu se on? kysyin äidiltä.

— Se on se meidän silkkiuikku, äiti vastasi. — Niitä on kaksi, niillä on kai pesä jossain tuolla lahden pohjukassa. Eikö olekin vesi lämminnyt, menisit uimaan sinäkin.

— Ei minun tee mieli.

Äiti katsoi minuun.

— Mutta Maiju, hän sanoi. — Et kai sinä murjota? Tämmöisenä päivänä, kun ilma on ihan niin kuin kesällä pitääkin.

— Minulla on ikävä. Enkä minä tahtoisi olla täällä mökillä kun isäkin tulee vasta perjantaina. Minulla ei ole mitään tekemistä. Eikä täällä ole ketään.

Äiti hankasi mattoa juuriharjalla niin että mäntysuopavaahto roiskui. Hän ei puhunut vähään aikaan mitään — hän ei ymmärtänyt, ei välittänyt. Viimein hän lopetti hankaamisen, katsoi minua harja kädessään ja sanoi:

— Mutta viihdyithän sinä täällä viime kesänä. Ja olit kova uimaan.

— Viime kesänä minulla oli kavereita, ainakin välillä. Ei yksin ole yhtään mukava uida eikä tehdä mitään. Helenan kanssa oli. Miksei ne laskeneet sitä tänne tänä kesänä?

— Kyllähän sinä sen ymmärrät että sieltä sen uudesta kodista on liian pitkä matka. Oulusta asti.

— Ihan hulluja semmoiset jotka muuttaa Ouluun kun lähempänäkin voisi olla! sanoin itku kurkussa.

— No elähän nyt. Jospa pyydetään taas ne Kettuset käymään niin kuin viime kesänä? Saisit leikkiä Jussin kanssa.

— Eikä pyydetä. En minä sen kanssa.

— Miksikäs et?

— Minä en enää tykkää siitä yhtään.

En viitsinyt ruveta äidille kertomaan miten inhottavaksi Jussi oli talvella muuttunut. Joku pojista oli kiusannut sitä siitä että se oli kesällä ollut mökillä minun kanssani. Sen jälkeen se ei ollut enää Jussi ensinkään vaan joku toinen, ihan vieras poika vaikka samanniminen.

Menin istumaan laiturin reunalle ja riiputin jalkojani vedessä. Pieni kala tuli ja tökkäsi varvastani mutta mieleni ei tullut yhtään iloisemmaksi.

— Mikset enää tykkää Jussista? äiti uteli.

— Se kiusasi minua koulussa ja toiset nauroi.

— Ei semmoisesta joutavasta pidä välittää, äiti sanoi ja alkoi taas hangata mattoa.

— Pitääpäs, minä huusin ja roiskautin jalalla vettä. Äiti lakkasi hankaamasta ja katsoi hämmästyneenä minuun.

— No johan nyt, mitä sinä oikein?

— En mitään.

— Mutta eikös sen Liisan perheellä ole mökki tässä melko lähellä? Siitähän sinä saisit seuraa. Eikös se käynytkin meillä kerran viime keväänä?

— Kävi se, sanoin vastahakoisesti. — Mutten minä siitä välitä.

— Et välitä, äiti sanoi ja loiskautti sangosta suopavettä maton päälle. — Ole sitten yksin kun et kerran välitä. Minä ainakin pesen tämän maton.

— Minä en kyllä rupea mihinkään kun ei ole enää Malviinaakaan, huusin ja rupesin itkemään. Istuin laiturin reunalla ja itkin eikä äiti ottanut minua syliin ja olihan sillä kädetkin saippuassa.

— Maiju, se sanoi sitten, lempeämmin. — Sinä olet jo aika iso tyttö, käyt jo koulua. Ei elämässä kaikki ole aina niin kuin tahtoisi. On semmoisia asioita joille ei kerta kaikkiaan mahda mitään. Mitään me ei mahdeta sille että isän loma loppui ja että Helenan piti muuttaa ja että Malviina kuoli. Mutta nyt on kesä. Yritä sinä toki nauttia siitä.

Lähdin laiturilta ja kävelin rantapolkua metsän reunaan. Siihen näkyi mummon talo, se oli autio eikä sinne tehnyt mieli mennä. En muistanut mummoa kunnolla eikä minun ollut siksi häntä ikäväkään. Mutta Malviinan muistin sitäkin paremmin, se oli mummon kissa ja sain sen omakseni kun mummo kuoli.

Niitä kumpaakaan ei enää ollut, ne olivat molemmat kuolleet. Mutta oli myös semmoisia jotka olivat olemassa ja silti ikään kuin lakanneet olemasta. Niin kuin Helena ja Jussi — ja se oli oikeastaan vielä vaikeampaa.

Ajattelin äidin äskeisiä sanoja. Äidin tarkoitus oli kai lohduttaa, mutta miten minua voisi lohduttaa se ettei asioille voinut mitään? Miten minua olisi lohduttanut se että olin jo koulussa ja iso, kahdeksan vuotta? Entä se että oli kesä? Kesällä oli kaikkein pahinta olla yksin.

Kävelin