Loppu hyvin

By Sari Vuoristo

Mikä on mielikuvitusta, mikä muistoja? Ja kuka asiasta määrää?Koko lapsuutensa ajan Karoliina epäili itseään. Voiko hän todella muistaa asiat niin väärin? Hänen mieleensä kohosi kuvia vuorista ja kokemuksista, jotka ovat tapahtuneet jossain muualla kuin Suomessa. Mutta vanhemmat väittivät Karoliinalle kivenkovaa, ettei tämä ole ikinä ollut muistojen kaltaisessa paikassa. Kun Karoliina kasvaa aikuiseksi, hänelle selviää lapsuudestaan ja perheestään asioita, joita hän ei olisi osannut odottaa. Karoliina muisti koko ajan oikein – mutta mitkä perhesalaisuudet ovat niin tärkeitä, että totuus piti salata häneltä? Loppu hyvin on Sari Vuoriston tarkkanäköinen ihmissuhderomaani perhe- ja sisarsuhteista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728461440

Book preview

Loppu hyvin

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2006, 2022 Sari Vuoristo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728461440

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

tytär

Minä opin Jäämeressä uimaan.

Minulla on siitä selvä muistikuva, laihoista käsistä jotka lohkaisivat vettä, ja kuinka vesi ympäröi ensiksi nilkat.

Mutta: höpöhöpö, ne sanovat. Mitä sinä nyt oikein puhut, ethän sinä ole millään voinut, usko jo. Höpö höpö, emmehän me ole koskaan edes olleet siellä.

Pohjola Norden, kuvitettu laitos, sinisiä vuoria ja vuonoja ja vettä, vesiputouksia ja tummiksi tervattuja kirkkoja, kyllä minä olen nähnyt. Opin pohjan ja kaiken sen pinnanalaisen, siitä ei saa puhua tai minulle aina lopulta suututaan, vaikka minä muistan kuinka me olimme eläimiä, selvästi, me kaikki. Leikimme ja räiskytimme vettä. Mä olen lokki, mä olen valas!

Karoliina on rapu, Karoliina onkin rapu hahhaa, koska jonkun täytyy olla!

Keitä ne sitten muka olivat, jotka huusivat kylmästä kanssani jos eivät siskot? Opin silloin leikkimään murmelia vai oliko se mursu, sellainen jolla on kellertävät torahampaat. Matkamuistomyymälässä karhea harmaa turkki ja hampaat, minä halusin mursun taskuun itselleni, vaikka oikeasti se oli poronkarvaa ja tehty jämäpaloista, ei niin pientä mursua olekaan että se mahtuisi taskuun. Mutta minä olen pieni, minä hyväksyn sen mukisematta.

Minkä pehmoeläimen te saitte, pakkohan teidän on muistaa ainakin se, minä tiukkaan.

Voitonriemuinen hymy naamallani, Iina ja Klaara ovat niin tarkkoja tavaroistaan, nyt ne jäävät kiinni ja myöntävät että kyllä se kaikki tapahtui. Mutta me emme ole koskaan olleet siellä, etkö sinä kuullut! Äiti sano sille että se lopettaa jo.

Toi on tylsää, ne sanovat, mennään leikkimään barbeilla. Ja ne ottavat vaaleat terävätissiset nukkensa ja Iinalla on Ken jonka Klaara aina jollain ovelalla juonella kähveltää itselleen. Klaara leikkii Kauniita ja rohkeita, Ken pussaa terävätissistä barbieta ja Iina huomaa tulleensa huijatuksi ja ne lopettavat leikkinsä yhdessä tuumin suuttuneina ja murjottavat toisilleen viisi minuuttia. Kauempaa ne eivät osaa, niillä on sopimus olla yhdessä aina ja ikuisesti kuolemaan saakka.

Me emme ole koskaan olleet siellä lällällää!

Ne huutavat minulle käsi kädessä ja pienet vartalot taipuneina, kohta ne nauravat tikahtuakseen, tai kiljuvat vihaisina ja kyllästyneinä, Iinahan ei ollut vielä syntynytkään kun sinä olit viisi hei haloo!

Sinä kesänä äiti odotti Iinaa, paisui kuin ilmapallo mutta ei kyennyt leijailemaan, istui raskaana ja hikoili mekossaan eikä olisi mitenkään jaksanut matkustaa. Jäämeri, kaikkea sinä. Anna olla nyt, äiti huokaa, tuo ei ole oikein hauskaa.

Minulla on karttapallo ja siinä on mantereita ja niissä viihtyviä eläimiä, mitä tapahtuisi jos hai uisi Suomenlahdelle ja poro menisi Afrikkaan? Uimarannoista kaukana puuskuttavat valaat, puhaltavat ja pärskivät vettä ja paksussa nahkassa asuu kiviä ja pikkukaloja. Minä opin jalkapohjilla rakkolevän, kuljen sitä pitkin niin kuin koko ajan kirjoittaisin jaloilla mitä tapahtuu, mutta vesi huuhtelee sen heti pois. Minä en ymmärrä, joten jatkan inttämistä. Miten se sitten voi olla todempaa kuin tämä hetki?

Minun varhaislapsuudestani ei ole montaakaan valokuvaa, yhdessä minä istun kummallisella nahkapaloista kootulla sohvalla ikkunan edessä ja violetti kukka pyrkii ikkunalaudalta olkani yli samaan kuvaan.

Mistä tämä on muka? minä kysyn.

No sehän oli siellä, kylässä, eikö ollut Riitan ja Martin ensimmäinen asunto, äiti sanoo, osoittaa hajamielisenä sanansa isää kohti aina kun minä kysyn. Riitta ja Martti, Tukholmassa nykyään, ei niiltä voi mennä varmistamaan. Meillä ei ainakaan ole ollut sellaista sohvaa.

Kaikki kuvat minusta ovat kylästä ja vierailta pihoilta, en minä muista kun kerran olin niissä kaksi tai kolme vuotta vanha. Kuusivuotiaasta vasta alkaa sitten oikea kuvien kavalkadi, niin kuin minut olisi äkkiä haluttu ikuistaa ennen kuin haihtuisin pois. Iinasta ja Klaarasta kuvia on paljon, he jokeltelevat ja tuijottavat ja karjuvat kitalaet väärällään. No kun silloin vasta ostettiin se hyvä kamera, siihen asti oli vain se huono.

Minusta on varmasti jäänyt varjo jonnekin, jossain se odottaa ja yllättäen tulee lähelle ja löytyy, vie minut kaikkialle sinne missä olen ollut.

Sinne, kun minä vedin syvään henkeä ja annoin mennä, ja rannalla oli paljon sinisimpukoita, ja kaukana minusta ui norjalainen täti joka huusi ja nauroi. Päästin jalat irti ja annoin veden kantaa, haukoin ilmaa mutta pysyin pinnalla, ja tulin jalat edellä pohjaan ja räksräks sanoi rakkolevä ja murtui varpaisiin. Ja norjalainen täti veti vettä henkeen ja yski ja yski, räiskytti käsillä vettä ja antautui äkkiä pakokauhun valtaan.

Iina ja Klaara ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, eivät ne osaa uskoa kertomuksiin, niitten nimet ottavat suussa ripeitä askelia ja tulevat selkeinä ulos. Miksi minä olen Karoliina, miksi minä olen alusta asti monimutkainen ja taivun rullalle? Minua ei voi silittää ja laskostaa laatikkoon, älä vääntele naamaasi sanoo äiti, älä rypistele noin tai jäät tuon näköiseksi, kuulitko! Mutta minä seison peilin edessä ja siristän ja kurtistan, en minä voi sille mitään että en täsmää.

Simpukoita on monenlaisia, erivärisiä, kaupassa Kreetalla myydään suuria kiiltäviä täynnä meren kohinaa. On raakkujakin, niillä on ruma nimi ja ne elävät makeassa vedessä, tappaisiko Jäämeri ne niin kuin meinasi tappaa norjalaisen tädin. Sileää pintaa ja helmiäistä, Etelämeren atolleilla sukelletaan isoja helmiä Roope-sedän rahasäiliöön. Simpukoissa sininen ei ole rauhallista vaan se hyökkää päälle ja hohtaa, ja rakkolevä tursuu varpaitten välistä, rätisee ja asuu meren pohjassa ja haluaa viedä minut mukanaan. Minä pidän saduista joissa on noitia ja haltioita silloin kun Iina ja Klaara jo lukevat Tiinaa ja hevoskirjoja, ja minulla on hyllyssä Ensyklopedia ja Meren ihmeet. Opin Jäämeressä uimaan kun olin viisivuotias, ja opin ettei siihen uskota vaikka olen hyvä uimari ja siihen pitäisi kannustaa.

Kun nousin seisomaan naama ihmetyksen virneessä, tajusin, ettei kukaan nähnyt.

Hypin ja hihkuin, mutta juuri silloin norjalainen täti sukelsi äkkiä korahdellen pinnan alle.

Se leikkii, katsoin sitä ja mietin leikkikö se sillä tavalla usein.

Täti pomppasi takaisin pintaan ja haukkoi henkeä ja huusi ja sukelsi taas ja miehet rannalla tajusivat että nyt oli tosi kyseessä, eivät ne juosseet mereen sortsit päällä minun ensimmäisten koiravetojeni vuoksi vaan tädin jolla oli hätä kädessä. Täti painui veden alle ja katosi, oli siellä ihan hiljaa monta minuuttia.

Ja kun minä olin viisivuotias ja valloitin veden, rantaan ajoi ambulanssi niin alas vedenrajaan kuin pystyi juuttumatta hiekkaan. Miehet peittivät tädin vällyillä ja antoivat tekohengitystä ja ambulanssissa oli pulloja ja letkuja ja kaikenlaista toimintaa. Minä kahlasin rantaan, ei ollut oikea hetki sanoa hei näittekö minä uin, sille olisi toinen hetki odottamassa. Miehet puhuivat norjaa nopeasti ja ambulanssi ajoi pois valot vilkkuen ja meri ehti siinä kaiken tapahtuessa tummua. Kaikki keräsivät tavaransa eikä kukaan halunnut enää jäädä, joku sanoi minulle että täti sai sydänkohtauksen, ehkä se oli isä, kuoleeko se, minä kysyin kiinnostuneena koska en ollut koskaan nähnyt kuolemaa. Mutta ei, kyllä ambulanssi tuli ajoissa ja lääkärit osasivat hommansa, ei tädillä ollut enää mitään hätää.

Minä uin, mutta.

Nyt lakkaat höpöttämästä ne sanovat, ja minä opin että sille kaikelle hetki on aina väärä. Älä viitsi, ne sanovat ja niillä on jo kyllästyneet naamat kun ne työntävät minut mökille Pohjois-Karjalaan, sinne missä nukuttiin punaisessa aitassa ja oli iso pelto täynnä päivänkakkaroita ja apilaa.

Siellä on sopiva kohta kaikelle: kun aamiaismuropaketista tuli koottava muovinen kilpikonna ja me otimme sen lemmikiksi ja vedimme sitä polulla ja minä täytin kuukauden kuluttua kuusi vuotta. Me vedimme kilpikonnaa polulla, vaikka se oli niin pieni että juuttui heiniin koko ajan, ja sitten tuli liian kuuma ja me juoksimme rantaan uimaan ja silloin se tapahtui, kaikki näkivät ja kerääntyivät ympärille ja hihkuivat: hei, Karoliinahan ui!

Vedin itseäni käsillä eteenpäin ja polskin jaloilla ja räiskin niin kuin naapurissa asuva labradorinnoutaja enkä tarvinnut uimarengasta enkä kellukkeita. Uin koiraa ja jäsenissä tunsin että olin tehnyt sen aikaisemminkin, uin labradoria ja pystykorvaa, ja pysyin pinnalla ja helteinen aurinko kuivasi minut laiturilla kun nousin ylös. Ja kaikkihan muistivat toki sen, isä haki juosten kameran mutta minä olin jo noussut ylös vedestä ja murjotin, en suostunut takaisin vaikka ne kuinka maanittelivat.

Vähitellen minä olen siitä kaikesta hiljaa.

Vesi on sinistä vain jos taivaskin on, muuten se on läpinäkyvää, hiljainen ja surullinen ja väritön.

En minä tahallani valehdellut, yritän sanoa. Mutta kun se kaikki oli jo olemassa.

Levää, ruskeaa ja risaiseksi huojuvaa, ja varpaitten välissä puristuen poks halki. Norjalainen nainen, joka oli rannalla epäselvä ja huojuva, mutta vedessä niin varma, että kykeni hetkeksi katoamaan pois.

Se nainen oli samanlainen kuin minä, se tapahtui kauan sitten, mutta tapahtui vaikkei sitä uskoisi kukaan ja ajat ja paikat siirtyisivät ja vaihtaisivat paikkaa, kunnes olisivat muittenkin mielestä sopivia.

Pohjois-Karjalan jälkeen minulle annetaan äkkiä lupa muistiin.

Niin juuri, noin se oli, sitä oikein tuputetaan, nyt on kaikki yksityiskohdat oikein.

Paiskaan uimarenkaan komeroon, vaikka olen aina rakastanut sitä,