Porobaletti

By Riitta Lehvonen

Miten voi olla mahdollista, että maailmassa on ihminen, aikuinen nainen, joka kiittää hengissä selviämisestään Soneraa ja Metsähallitusta sekä teurastajia ja teurastamoa? Minusta se on täysin uskomatonta ja mahdotonta, mutta niin vain joskus elämässä käy.
Älä välitä, minä en uskoisi sanaakaan tästä tarinasta, ellen olisi sitä itse kokenut, enkä meinaa sitä siltikään aina kaikkinensa uskoa todeksi. Hyvyys tulee maailmassa vastaan kaikkein käsittämättömimpien tuntureitten takaa ja pukeutuu mitä yllättävimpiin univormuihin. Pahuus pakenee kauniisiin kaapuihin. Sokosti seisoo ikuisesti suurena ja mahtavana kuin taivaan portti vartioiden tuhansien tuntureitten lakeuttaan.
Sokosti, sen huipulta onneni löysin ja elämä voitti, joskin ensin minut tuhota koitti. Teurastamo turvakotina, sitten elämäni ensimmäiset piruetit kovakärkisillä balettitossuilla ja taas takaisin teurastajan työhön, osa-aikakodittomuutta, jossain välissä urheiluhierojan paperit takataskuun ja balettitanko olohuoneen seinään, kunhan ensin kodittomuus oli katkennut avioeron ositukseen ja oman talon ostamiseen, mutta aina paluu moottorikelkalla Sokostille milloin Relacom Finland OY:n, Metsähallituksen, Soneran tai Eltel OY:n pyytämänä. Milloin ypöyksin hirmumyrskyssä tai täysikuussa 32 asteen pakkasessa, toisinaan Soneran suuret herrat ensi kertaa kelkoilla uppuramyräkässä jyrkänneharjanteilla opastettavinani.
Sokosti, sinä opetit minut luottamaan itseeni, sinä pakotit minut uskomaan itseeni. Sokosti, sinä et jättänyt minulle vaihtoehtoja . Minun oli pakko selvitä hengissä huipultasi mitä hengenvaarallisimpien toimeksiantojen kanssa. Jos selvisin jyrkänteittesi ja myrskyjesi keskeltä kerta toisensa jälkeen hengissä, niin pakkohan oli elämän muutkin vastoinkäymiset kyetä selättämään. Sen jälkeen olisi ollut liian kesyä kamaa ajaa autolla rekan keulaan tai syöksyä myrsky-yönä Tenetinvirran sulaan, vaikka läkähdyin niin suuren tuskan alla, etten jaksanut sitä enää kantaa.
Mutta minä olen yhä hengissä, minä olen järjissäni, minä olen onnellinen, minä olen kiitollinen. Minkään näistä ei pitänyt olla minulle enää mahdollista. Minä kyllä vihaan kirjoittamista, mutta tämä tarina on pakko kertoa, vaikka sanat pakenevat elämän suurten mysteerien edessä.
Porobaletti on itsenäinen jatko-osa Tyttöteurastaja-kirjalle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 27, 2021
• ISBN: 9789528032342

Riitta Lehvonen

Porttipahtan rannalla, Sodankylän Siltaharjussa asuva Riitta Lehvonen on eräopas, poronteurastaja, postikortintekijä, kondomikauppias, urheiluhieroja, tietokirjailija ja Sokostin huipun Soneran maston vikahälytysten hoitaja. Turussa syntynyt, mutta 35 vuotta Lapissa asunut Lehvonen identifioi itsensä elämäntapasaamelaiseksi ja tyttöteurastajaksi. Hän ei ole vielä ratkaissut elämisen tarkoituksen arvoitusta eikä löytänyt kaikkia onnellisuuden avaimia, mutta niitä etsiessään oppinut monia muita tärkeitä asioita. "Elämässä on hetkiä, jolloin yleinen etu menee yksityisen nöyryytyksen edelle. Jos minä paljastan omat surkeuteni, siitä saattaa olla hyötyä jollekin muulle surulliselle ihmiselle, joka haluaa selvitä hengissä omien ongelmiensa keskellä kamppaillessaan", määrittelee Lehvonen ideologiakseen.

Book preview

Tämä kirja on omistettu Lapin paliskunnnalle sekä Soneralle ja sen alihankkijoille, Relacom Finland OY:lle ja Eltel OY:lle.

Näillä tahoilla on ollut huomattava merkitys sille, että olen yhä hengissä ja järjissäni ja elämäni on elämisen arvoista.

Tämän kirjan kirjoittamiseen on saatu Suomen Tietokirjailijat RY:n apuraha, josta suuri kiitokseni.

Kuvat: Riitta Lehvonen

SISÄLLYSLUETTELO

Prologi

Siniset balettitossut

Kun teurastamo toimii turvakotina avioerokatastrofin keskellä ja jossain välissä teen piruetteja kovakärkisillä balettitossuilla

Semekurtta

Nylkytarinoita pohjoisilta palkisilta

Elämä kortilla

Kurkistus kuluneisiin vuosiin postikorttikuvien kuljettamana

Lumilinko Sokostilla

Elämäni kevät; kadonnut itsetunto, elämänusko ja ilo löytyvät keskeltä erämaata lunta lapioimalla

Vuokatin vuosi

Onneksi minusta ei tullut kouluampujaa, mutta tämän koettuani ymmärrän täydellisesti jokaista, josta tuli

Opiumia ja kannabista

Mitä vasanmerkitysmaailmassa oikeasti tapahtuu

Kotitappoporo

Polvinivelen kierukka leikataan ja pailakka raadellaan ja leikataan luuttomaksi

Tallinnan laivalla

Vailla vakituista asuntoa (VVA), välillä laivaristeilyllä, leikkikoulukaverin hautajaisissa sekä erotusaidoilla

Kuutamoajelu

Paluu Sokostille yksin yli -30 asteen pakkasessa ja ilman puhelimen kuuluvuuksia

Tunturituuliin

Viimeinen toteutumaton unelmani toteutuu; ettoreissu Saariselän suurimmille tuntureille, mistä tuomme 2500 poroa Raja-Joosepin erotusaitaan

Linkit on pystyssä, mutta tasasuuntaajaan ei saada yhteyttä

Jouluyönä Kauko Sorjosen –säätiön kirjailijaresidenssissä kirjoitan kiitoskirjeen entiselle terapeutilleni, Heidille, Kanadaan, ja päivitän kuulumiseni

Kun Good year meni kumoon

Luxemburgilaisia autonrenkaita ojassa ja katastrofipsykologiaa päälle

Epilogi

Kiitokset

PROLOGI

Tee lyhyt mielikuvitusmatka itsesi ulkopuoliseen todellisuuteen:

kuvittele, että on toukokuun 16. päivä. Painat keltaisen Skido Scandicin kaasun pohjaan, ja vauhdin hurmasta huolimatta moottorikelkkasi jätkähtää Luirojärven vesisohjoon kuin sementtiin. Jään päällä on vettä niin paljon, että saapasvarsi ei riitä. Puhelimet eivät kuulu. Viidenkymmenen kilometrin säteellä ei ole sinun lisäksesi muita eläviä olentoja kuin muutama riekko, jänis ja poro. Kaikki joet ovat sulat. Olet viime yönä joutunut ajamaan jokaisen joen yli pohjia myöten henki kurkussa miettien, mikä on se kohta, johon jäät ypöyksin kevätyössä kelkkoinesi jumiin. Se kohta oli keskellä Luirojärveä. Mitä teet nyt?

Tämän kysymyksen eteen jouduin viime toukokuussa. Hetki piti istua kelkan päällä, rauhoittua ja miettiä. Edessäni seisoi 718-metrinen suuri ja mahtava Sokosti-tunturi. Sen huipulla jökötti Soneran puhelinmasto konehuoneineen. Puhelimet ei kuulu koko Koilliskairassa. Voisitkos mennä vielä tänä yönä Sokostille ja tehdä jotakin? oli Eltel OY:n rovaniemeläinen työnjohtaja sanonut illalla puhelimessa. Partiolainenhan on aina valmiina - varsinkin, kun luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Juuri nyt olin sellaisessa – tai vauhti kylläkin oli jo loppunut, mutta vaaroja oli sitten tarjolla senkin edestä.

Tiesin kyllä erinäisiä konsteja, millä kelkkaa voi YRITTÄÄ saada yksin irti vesisohjosta. Lopputulos ei milloinkaan ole taattu, vaan varsin epävarma. Jos yrittäisin, enkä onnistuisi, olisin käyttänyt huomattavasti aikaa sekä voimavaroja ja kastellut kamppeeni kokonaan. Jos en pääse huipulle ja saa konehuoneen generaattoreita käyntiin, en pysty soittamaan edes apua itselleni ja viranomaisverkko, Virve, kaatuu kohta. Eihän lumihuippuiselle Sokostille olisi enää matkaa kuin kuusi kilometriä linnuntietä ja noususummaakin vain vaivaiset 435 metriä jäljellä…

Minä olen täällä siksi, että Koilliskairassa kuuluisivat puhelimet jälleen, en ensisijaisesti itseäni pelastamassa, joten huipulle, maksoi mitä maksoi.

Keinottelin kelkan takaboxista monot jalkaani, irrotin pikalukkoremmeillä kelkan sivuun kiinnittämäni sukset ja nostin hätätilanteita varten pakkaamani pikkurepun selkääni – sieltä löytyivät generaattorin tietokoneen ohjeet (ja monia muitakin neuvoja, mitä korkkeja aukoa ja mitä nappeja painella, jotta saisin koneet käyntiin) sekä lenkkiavaimet, juomapullo ja evästä. Kelkan sarviin sidottu karttalaukku kaulaan ja kompassi käyttöön.

Vanha kelkkajälki ei tosin kantanut enää edes suksea, joten hiihdin polvia myöten kylmässä vesisohjossa Sokostinojan suulle huomatakseni, että maalla metrinen hanki upposi hiihtäjän alla pohjia myöten. Jängät olivat niin sulat ja tulvivat, että niitä piti kierrellä kilometritolkulla. Tunturin äärimmäisen jyrkkä rinne puolestaan oli säilyttänyt niin kovan teräshangen, ettei suksen kantti meinannut pitää.

Sitten iski uppuramyräkkä. Näkyvyyttä peräti suksen kärkiin asti. Masto ei ole huipulla, vaan huipun takana, joten suunnistustaidoksi ei riitä, että kunhan nouset vain ylöspäin…

Juuri tänä vuonna partiolippukunta Jokikylän Pojat Raisiosta oli ilmoittanut historian ensimmäisen Jukola-joukkueen Paimion kisoihin, ja minulle oli nakitettu yli 12-kilometrinen otsalamppuosuus. Umpiuupuneena ja uppuramyräkässä yhä ylöspäin yrittäessäni hoin itselleni: Minä reenaan Jukolan viestiin, minä reenaan Jukolan viestiin, kyllä minä vielä jaksan vähän matkaa ja kyllä minä löydän maston kompassisuunnalla…

Kun olin lapioinut metrisen hangen läpi tieni konehuoneeseen ja saanut generaattorit käyntiin, soitin Raja-Joosepin vartiostoon ja kysyin, missä on lähin rajan partio. No se on täällä Joosepissa. Täällähän on kesämaa. Täältä käsin ei pääse enää kelkoilla mihinkään, mutta minäpä soitan ja kysyn, missä Ivalon partio on! Hetken kuluttua Rajan johtokeskuksesta Rovaniemeltä soitettiin minulle: Minä lähetin Nellimin partion sinne. Ne hakevat Ivalosta kelkat ja ovat muutaman tunnin kuluttua Luirolla, jos sinne vain pääsee vielä kelkoilla. Minä tulin tänne viime yönä yksin Kiilopäältä, mutta täytyy sanoa, että olosuhteet ovat todella haasteelliset. Sano rajamiehille, että jos minua ei ala kuulua Luiron huoltotuvalle, niin käyvät katsomassa Jaulutuskurun pohjan – tunturin rinteessä on niin kova teräshanki, että jos lähden luisumaan, niin päädyn kurun pohjakivikkoon.

Olin saanut puhelinyhteydet pelaamaan ja pelastanut myös rajavartijoidenkin käyttämän viranomaisverkon kaatumiselta. Tehtäväni oli täytetty.

Mikäli olisin soittanut 112, Luirolle olisi lähetetty korkeintaan pelastushelikopteri, joka olisi lennättänyt minut tien päälle. Ei minulla ollut mitään hätää, mutta keljutti ajatus, että kelkka uppoaa järven pohjaan, kun jäät sulavat. Tarvitsin paikalle vain kaksi taitavaa kelkkamiestä.

Ehdin kämpälle hetkeä ennen rajavartijoita. Järveltä päästyään toinen heistä kaatoi vettä saappaastaan ja toinen oli mulahtanut kainaloita myöten veteen. Kyllä olisi ollut tekemätön paikka saada se kelkka yksin sieltä irti! he tuumasivat. Kiittelin kovasti avusta, mutta he torjuivat kiitokseni ja tuumasivat: Mehän vain toteutimme rajavartijan suurinta unelmaa! No mikä se on? Jokaisen rajavartijan suurin unelma on saada pelastaa naisia kairasta!

Vasta kun kelkka oli rannalla, keitimme kämpällä kahvit ja vaihdoimme muut kuulumiset. Toinen rajamiehistä oli vanha partiolainen Inarin Tunturisusista, ja meidän paliskuntamme nykyinen poroisäntä oli ollut aikoinaan hänen apulaisvartionjohtajansa.

Kun paluumatkalla Kiilopäälle olimme ylittäneet jälleen yhden tulvivan joen pohjia myöten ajamalla, tuumasin partiolais-rajavartijalle: Sinä voit varmaankin uskoa, että ilman partiotaustaa ja Turun Suunnistajissa saatua nuorisovalmennusta en olisi ikinä uskaltanut lähteä edes yrittämään näitten Sokostin maston vikahälytysten hoitamista, kun herra Eltel sitä minulta pari vuotta sitten pyysi – saati että olisin voinut milloinkaan onnistua näissä hommissa. Ja kyllä – arvasit oikein. Minulla ei itselläni ole edes internettiä, sähköpostia, televisiota eikä älypuhelinta…

SINISET BALETTITOSSUT

Kun teurastamo toimii turvakotina avioerokatastrofin keskellä ja jossain välissä teen piruetteja kovakärkisillä balettitossuilla

5.12.2011

Sähkötahkon vieressä jököttävän pesualtaan yläpuolelle seinään on teipattu paperi, mihin on kirjoitettu sinisellä paksulla tussilla ja suurilla tikkukirjaimilla määräys: MUISTA PESTÄ KYPÄRÄSI! Joku on sotkenut yli ensimmäisen ään ja kiepauttanut ärrän ja peen toisinpäin. Niinpä tietenkin - onhan allas juuri sopivalla korkeudella siihenkin hommaan. Minä olen ainoa, jota tuo käsky ei koske.

Kaikkein merkityksellisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia sääntöjä ei koskaan kirjoiteta seinille eikä sanota ääneen. Ne pitää tietää sanomattakin. Tämän talon tärkein sääntö kuuluu näin: ÄLÄ KOSKAAN ITKE TEURASTAMON KAHVIPÖYDÄSSÄ! TÄMÄ EI OLE ITKUPILLIEN TYÖPAIKKA!

Minä olen juuri rikkonut teurastamon tärkeintä sääntöä. Kukaan koskaan aiemmin ei ole tehnyt mitään vastaavaa. Ei ole olemassa ennakkotapausta. Kukaan ei siis vielä tiedä, mitä minulle tulee tapahtumaan. Siksi hetki on niin hämmentävä kaikille asianosaisille. Raati on juuri kokoontunut koolle taukohuoneeseen valkoisissa haalareissaan ratkomaan asiaa. Minä itken yhä teurastamon kahvipöydän ääressä ja minun kohtaloni ja tulevaisuuteni tällä työpaikalla on nyt heidän käsissään.

Miksi, voi miksi heidän piti ryhtyä ristikuulustelemaan minua?! Kyllä minä tiedän, että täällä ei itketä, enkä ollut aikonut ikinä rikkoa sitä sääntöä, mutta miksi heidän piti ryhtyä niin rajuun ja periksiantamattomaan ristikuulusteluun. Kaikki alkoi siitä, kun Iisko-Matti ryhtyi kyselemään, että mitä nyt on vialla, mitä teille on sattunut.

- Mie olin tulossa tässä taannoin teille kylään, kun P oli pihalla pakkaamassa rekiä ja muita kamppeita. Kyllä minä näin siitä, että kaikki ei ole nyt kohdallaan, että jotakin on sattunut. Se ei edes kutsunut kahville. Kaikki ei ole nyt hyvin. Mitä teille on tapahtunut?

- No etkö sinä kysynyt P:ltä?

- Eihän sitä nyt sellaisia asioita voi toiselta kysyä.

- Mutta minultako sinä kysyt silti?

- Johan nyt sinulta voi kysyä!

Minä en halua kertoa, minä en halua paljastaa mitään. Minä en halua, että kukaan tietää, se on niin kauheaa. Periksiantamaton ristikuulustelu yltyy pöydän ympärillä. Minä olen kuin Luolakarhun klaani –romaanin luolanainen, Ayla - minä en kykene valehtelemaan. Jos yrittäisin, se näkyisi minusta välittömästi. Siksi lopulta paljastan, että olemme tehneet P:n kanssa sopimuksen, että asumme vuoroviikoin kotitaloa; joka toisen viikon saa olla yksin kotona ja taas seuraava viikko on pakko olla kotoa poissa.

- Kummasta se alkoi? kysyy Nils-Aslak.

- Oli siinä monta eri vaihtoehtoa…

- Mutta kummasta se ajatus lähti?

- Yksi vaihtoehto oli, että asutaan vuoronperään kotona kuukauden jaksoissa, tai sitten viikon tai kahden viikon jaksoissa…

- Mutta kumpi niin alun perin halusi ja miksi?

- Oli siinä sellainenkin vaihtoehto, että laitetaan talo myyntiin ja kumpikin hankkii itselleen oman asunnon…

Minä en halua vastata. Minä kierrän ja kaarran, vastaan aina vierestä, koska tiedän, mitä tapahtuu, jos vastaan rehellisesti – silloin rikon teurastamon tärkeintä sääntöä. Teurastajat eivät vielä tiedä, minkä riskin ovat ottaneet, kun ovat ryhtyneet tähän kuulusteluun, ja siksi he jatkavat kyselemistään, eivätkä tyydy minun kierteleviin vastauksiini.

- Niin, niin, mutta kummasta se alkoi? kysyy nylkyporukan puhumattomin, hiljaisin ja sulkeutunein mies vielä kerran ja katsoo minua herkeämättömästi silmiin. Tai ehkä hän katsoo minua suoraan sydämeen, koska saa lopulta sillä katseellaan ja kysymyksellään minut yhtä aikaa sekä purskahtamaan itkuun että vastaamaan rehellisesti:

- Minä en kestänyt enää! P satuttaa ja loukkaa minua liikaa. Minä en pystynyt enää tekemään edes töitä, makasin vain yläkerrassa ja joko itkin tai nukuin tai luin roskaromaaneja ja ajattelin, että tätä menoa loppuu kohta Sodankylän kirjastoautosta kirjat...

Vain hetken kestää hiljaisuus. Sitten raati lausuu ensimmäisen tuomionsa:

- Se pitää vain molempien katsoa omaan peiliin ja sitten teidän täytyy yhdessä keskustella! murahtaa Tuomma.

Ehdotus on outo, uus, seuraa hetken hiljaisuus, haa nyt miesten parvessakin syntyy kohinaa. Teurastaja muuan kas, liki viisikymmenvuotias, vaatii puheenvuoroa ja heti sen myös saa… (säv. Pikajuna Meksikon)

- Täällä teurastamollahan ne kaikkein parhaimmat terapeutit onkin! tokaisee Lars-Joonas.

Raati räjähtää raikuvaan nauruun. Minun kohtaloni on yhä epäselvä. Tilanne on selvästi hankala.

Sillä siunaamalla sekunnilla, kun purskahdan itkuun, nousee minun vieressäni istunut mies seisomaan ja kävelee pois. Se on ainoa asia, minkä rekisteröin kahvipöydän ympärille kokoontuneitten valkohaalaristen työtovereitteni reaktioista. Omalta itkultani en näe tai tiedosta mitään kenenkään muun suhtautumisesta kuin sen, että oikealta puoleltani nousee yksi teurastajista ja kävelee pois.

Pienen hetken kuluttua paikalta poistunut mies palaa luokseni kahvipannu kourassaan, laskee sen pöydälle eteeni, kaivaa kylmälaukustaan muovirasian, missä on jouluista kuivakakkua, ojentaa sitä minulle ja sanoo:

- Ota nisua!

- Kiitos! vastaan, pyyhin kyyneleitäni, juon kahvia, syön kakkua ja pyyhin taas kyyneleitäni.

- No missä se vika teidän hommassa sitten oikein oli? Seksihommissako teillä oli vaikeuksia vai missä, kyselee joku.

- Teidän pitää laittaa talo puoliksi, ohjeistaa toinen.

- Sen neuvon vain annan, että ota se muurin puoli, jos pääset valitsemaan. Ei haittaa, vaikka se olisi kauempana hyysikästäkin, kunhan saat sen muurin puolen, niin sinulla on lämpimämpi, neuvoo seuraava.

- Tai tehkää ulkokautta portaat sinne yläkertaan ja se toiselle ja alakerta toiselle, ehdottaa kolmas.

- Kyllä Magga Lauri varmasti antaisi sinun asua sen vanhassa talossa Purnumukassa, kun vain lämmittäisit sitä ja pitäisit talosta huolta, murahtaa Tuomma.

- Ai niin, sehän asui Peikko-Villekin siellä aikoinaan. Lauri on näemmä tottunut kaikenlaisiin kylähulluihin, tuumaan minä.

- Ei tässä mistään hulluudesta ole kysymys. Lauri kyllä varmasti antaisi sinun asua siellä.

- Pidät alkaa Paavolta kyselemään uudestaan sen äitinsä taloa vuokralle. Siinähän te P:n kanssa asuitte aikoinaan kolme vuotta Purnumukassa. Siehän olet tottunut siihen, ettei ole sähköjä eikä vesiä eikä tie tule pihalle asti. Johan sie siinä pärjäisit uudestaan, vakuuttaa toinen.

- Tai Timon hirsimökki Purnumukassa! Sehän olisi hienoa, jos sen saisit vuokralle, keksii kolmas.

- Niin, ja onhan Heikilläkin kämppiä vuokrata Purnumukassa, ideoi neljäs.

- Ja onhan minullakin kyllä se autiotalo, minkä minä voisin vuokrata, hoksaa viides.

- Mutta sano jo, seksihommissako teillä tuli se ongelma vai missä…

Minä nauran ja minä itken ja minulle juotetaan kahvia lisää ja syötetään lisää nisuja. Teurasporoja on 250 ja meitä nylkijöitä kahdeksan, eli juuri passeli määrä siihen, että saadaan linja pyörimään. Irrottelen taas päivän porojen munia taljanvetolaitteella. Monta tuntia myöhemmin teurastamosalissa työparini tokaisee minulle:

- Kyllä se saattaisi Uule sinut tänne teurastamollekin majoittaa.

- Olen kieltämättä miettinyt sitäkin vaihtoehtoa ja varsinkin silloin, jos erotus tai nylky sattuu sille viikolle, kun en saa olla kotona.

- No entä jos on erotus vaikka Vuomaselässä, niin meinaatko jatkossa tulla erotukseen? tarttuu Iisko-Matti aiheeseen.

- Jos minä saan tiedon erotuksesta, niin tietenkin tulen. Siksi minä en ole ollut erotuksessa, kun P ei ole laittanut minulle edes tekstiviestiä enää erotuksista tai nylyistä. Pitäisiköhän minun antaa sinulle se minun salaisen kännykän numero, että sinä voisit informoida minua erotuksista tai edes nylyistä?

- En minä kyllä tohdi sitä ottaa.

Otti sitten kuitenkin ja soitti minulle sen jälkeen jokaisesta erotuksesta ja nylystä. Niiden puheluitten jälkeen itkin hirmuisesti; ei voi olla totta, että joku saamelainen poronteurastaja välittää minusta niin paljon, että ottaa tosissaan pyyntöni ja pitää minut porohommissa ajan tasalla.

Koko päivän teurastamosalissa vinssien ja rinnanhalkaisusahan metelin keskellä nylkijät pohtivat osa-aikakodittomuus-systeemiämme P:n kannalta – minusta on päivänselvää, että miehinä ja saamelaisina poromiehinä he pohtivat tietysti tilannettamme sen saamelaisen poromiehen vinkkelistä.

- Kyllä se voi olla kovalla pakkasella kauheaa, kun P katsoo pirtin ikkunasta, miten valkea sisällä takassa lemestää, mutta sisälle ei saa mennä, vaikka miten kova pakkanen on.

- Eikö P juuri saisi tulla sisälle, vaikka olisi pakkasta neljäkymmentä astetta, jos olisi sinun kotiviikko?

Kun tämänkaltaisia pohdintoja on aikansa jatkunut, tokaisen lopulta:

- Kuvitelkaa kuitenkin, että P:llä on avain a. naapuritontilla olevaan lapsuuskotitaloonsa, b. neljän kilometrin päässä olevaan enonsa mökkiin, c. aitavahtien kämppään, missä on sähkötkin, d. kolmeen porokämppään, e. ja se vei vielä mennessään meidän yhteisesti omistaman Vuomaselän porokämpän avaimenkin niin, että minä en pääse edes sinne. Ja miettikää sitten, mitä minulla on. Minulla on a. vaellusteltta, b. talviteltta, c. auto ja d. muutamia ystäviä eri puolella Suomea. Siinä minun yöpaikkamahdollisuuteni kaamoksessa.

Kommenttini jälkeistä syvää hiljaisuutta särkee vain sahan sungaus, kahden vinssin hungaus ja nylkypukille yläraiteelta pudotettavien ruhojen läiskähdykset. Sitten kuuluu yllättävä puolustuspuheenvuoro hämmästyttävästä suunnasta salia:

- Riitta, sinä olet paliskunnan osakas siinä missä muutkin. Kyllä sinullakin on oikeus mennä porokämpille. Voit mennä vaikka viikoksi Kiviojan kämpälle ja sitten seuraavaksi viikoksi Lommilaan, ja siellä on saunakin.

Ruokatunnilla koko porukka istuu taas saman pöydän ääressä. Kysymykset, kommentit, keskustelut ja pohdinnat minun erokuvioitteni tiimoilta jatkuvat.

- Huumoria pitää olla! tokaisee teurastaja roisien puheitten keskellä ja jatkaa:

- Kun ei jaksa itkeä, niin pitää nauraa. Tai ehkä me voidaan sitten itkeä nylyn jälkeen saunan lauteilla.

- Minä olen kyllä itkenyt itseni väsyksiin, tuumaan, enkä ole tästä tilanteesta kertonut täällä kellekään muulle kuin Seijalle ja Matille ja nyt täällä teurastamolla, kun niin kauan tivasitte.

- Niin, siis parhaille ystäville! kommentoi joku ja muut rämähtävät nauramaan.

- Mutta sinullahan oli mennyt hyvin siellä hiihtosuunnistuskisoissa viikonloppuna. Lapin Kansassa oli nimikin, vaihtaa yksi nylkijöistä sujuvasti puheenaihetta.

- Niin menikin. Meitä oli kuusi meidän sarjassa ja tulin yhteistuloksissa kolmanneksi. Sain palkinnoksi tämän pinkinvärisen juomapullon ja buffin. Huomenna on vielä parisprinttiviesti, mutta siinä joudun naisten pääsarjaan, kun ainoa paria vailla oleva meidän seurassa oli Annika.

- Itsenäisyyspäivänäkö teillä on se viesti?

- Niin on. Tievatuvalla. Kerrankin lähellä ja minun kotiviikkoni päättyy huomenna vasta illalla.

- Mihin sinä huomenna lähdet?

- Ensin Rovaniemelle balettitunnille ja viikonlopuksi Kuusamoon kortinmyyntimatkalle ja käyn samalla siellä kaksipäiväiset hiihtosuunnistuskisat. Rovaniemellä minulla on yöpaikka kahdeksi yöksi, mutta Kuusamosta joudun varmaankin etsimään maksullisen majapaikan, kun siellä ei ole tuttuja.

- Oletko sinä kirjoittamassa kolmatta kirjaa? kyselee elintenirrottaja.

- Miksi niin?

- Aiotko julkaista kolmannen kirjan?

- Miksi ihmeessä sinä sellaisia kyselet?

- Olisi todella mielenkiintoista lukea kirjasta näistä elämänvaiheistasi!

- Se olisi melko masentavaa ja rankkaa luettavaa!

- Mie olen muuten jo miettinyt nimeä sinun kolmannelle kirjalle. Viime viikolla minulla tuli lopulta mieleen tosi hyvä nimi, mutta nyt mie unohdin sen. Kyllä mie vielä muistan sen nimen, ja sanon sen ensi nylyssä, tuumaa päänpäästäjä.

15.12.2011

En saanut yöllä unta. Kun olen niin kauan tukahduttanut kaikki tunteeni ja ajatukseni, jotta kestäisin ja pysyisin kasassa, niin nyt kun on tilaa ja turvaa, kun ei tarvitse nähdä P:tä tämän viikko-viikko –asumisjärjestelyn takia, niin ne kaikki kauheat ja surulliset asiat nousevat väkisin mieleen ja tunteisiin. Tänään yksi täkäläinen saamelaisnainen vielä soitti ja huusi aivan hulluna ja haukkui minut. Toinen – luottoystäväni – oli antanut salaisen puhelinnumeroni eteenpäin. Koitan laskea myyntitilikortteja, kirjoittaa laskuja, tehdä postikortti-inventaarioita ja juosta tai hiihtää öisin, kun en saa unta. Olen niin väsynyt, että tärisyttää, horjuttaa ja oksettaa. Jos joskus saan unen, näen kauheita painajaisia.

Jos joudun päätymään avioeroon, olen varma, että minulla ei ole minkäänlaista järjellistä tulevaisuutta olemassakaan. Jos en tee avioeroa, olen varma, että minulla ei ole minkäänlaista järjellistä tulevaisuutta olemassakaan. Pelkkää pimeää tyhjyyttä. Olen täydellisessä umpikujassa, ikään kuin pitkässä, pimeässä tunnelissa, jossa ainoat valonsäteet ovat vastaantulevan junan valot… Rukoilen kuolemaa joka yö ja päivisin haaveilen rekan keulaan ajamisesta.

25.12.2011

En saa unta, vaikka olen väsynyt. Olen hiihtänyt jouluviikolla joka yö 4-6 tuntia otsalamppu päässä Ounasvaaran auraamattomilla laduilla – nyt jouluyönä tosin hiihdin 6 ½ tuntia tuskaani pakoon, mutta ei sitä pysty pakenemaan edes uudella tuskalla. Se pysyy koko ajan kintereilläni.

Jouluviikko on minun kotoapoissaoloviikkoni. Silloin en ole valmis menemään ihmisten nurkkiin tämän kuolemanhalu-oloni kanssa. Jouduin maksamaan 250 euroa, jotta sain jouluviikoksi kammottavan läävän rovaniemeläisestä kerrostalosta, jonka pihalla huumehörhöt tappelevat taksikuskien kanssa kyytimaksuista ja vuoronperään ikkunani alla kävelevät tummat naiset mustissa kaavuissaan sekä valkoiset alastomat miehet aamutossuissaan munat heiluen. Rappukäytävässä tapellaan yötä päivää ja äänieristämättömät seinät sinetöivät nukkumattomuuteni. Tuskani kiertää kehää, kymmensenttiset lumipaakut kasautuvat suksen pohjiin, eikä luistelusuksikaan luista näillä keleillä.

Kahden sikolättiopiskelijan joululoma poissa vuokra-asunnostaan mahdollisti minulle neljä seinää, suihkun ja vessan, mutta pöytätasot ovat täynnä homehtuneita ruuanloppuja ja käytettyjä astioita. Lähes kaikista huoneista puuttuvat lamput, joten kärvistelen kynttilöitten valossa ja yhdessä kattolampullisessa huoneessa yritän lukea uusinta luolanaisten elämästä kertovaa kirjaa Aylan seikkailuista. Ystäväni talousjohtaja Jokke soittaa tai lähettää minulle päivittäin tekstiviestejä. Nämä yhteydenotot pitävät minua järjissäni tänä kauheana jouluna, kun tulevaisuuteni on tuntematon musta möykky.

Syön kylmiä nakkeja ja lämmittämättömiä kaupan pikkupitsoja, viiliä ja mustikkasoppaa. Jouluviikon ainoat lämpimät ateriat nautin Rovaniemen eteläpään Nesteellä; 22.12 silakkapihvejä ja lopulta Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna kello neljä samalla huoltoasemalla hampurilaisen ja ranskalaiset. Kun kaupat aukeavat, käyn kiinteistönvälittäjiltä kyselemässä asuntoja. Tunnen kauhua ja häpeää. Ei minulle pitänyt käydä näin. Olo on aivan painajaismainen. Uni ei tule, vaikka olisin kuinka väsynyt. Joskus se armahtaa aamulla tai iltapäivällä hetkeksi, mutta sekin hetkellinen unen armahdus vie vain niihin samoihin painajaisiin, joita olen elänyt viime vuosina ja jotka pyörivät ajatuksissani ja tunteissani tuntitolkulla unta odotellessani.

5.1.2012 Ylitorniolla Aijan veistohuoneen lattialla

Kyllä minä niinkin sen olisin voinut ymmärtää, että minä itkisin aviomiehelleni, että teurastajat satuttavat ja loukkaavat minua, mutta että minä joudun itkemään teurastajille sitä, että minun aviomieheni loukkaa ja satuttaa minua…

- Kyllä te vielä palaatte yhteen… Tai minä ainakin toivon niin, tokaisee yksi teurastajista kahvihuoneessa, kääntyy selin minuun ja itkee, mutta seisoo urhoollisesti paikoillaan.

- Kiitos että toivot, vastaan itsekin kyynelehtien ja jatkan:

- En tiedä, palaammeko me enää yhteen, enkä tiedä, toivonko minä sitä edes enää, mutta se koskettaa minua syvälle, että sinä toivot meille hyvää.

Sitä en sano ääneen, mutta myös se koskettaa minua hyvin syvästi, että tämä mies itkee minun ja kaikkien muiden teurastajien nähden toivoessaan minulle hyvää.

Edellispäivänä nylimme 478 poroa. Meitä oli yhdeksän, joten nylkypukille riitti kolme miestä ja näin ollen saimme homman hoidettua kymmenessä tunnissa. Aamulla terottaessani puukkoja sähkötahkolla Nils-Aslak kysyy, että mitä sinulle nyt kuuluu.

- Hyvää ja huonoa, vastaan.

Ruokatunnilla herra teurasesimies ojentaa minulle lautasta ja sanoo:

- Täällä olisi vasanmaksaa ja sipulia. Tässä on ensimmäinen annos. Minä paistan vielä lisää.

- Voi kiitos!

Viereen on ilmestynyt jälleen Nils-Aslak, jolle esittelen riemuissani höyryävän kuumaa gourmet-annostani ja tuumaan:

- Kun vastasin sinulle aamulla, että minulle kuuluu hyvää ja huonoa, niin tällaista tarkoitin sillä hyvällä, että minulle tapahtuu kyllä niitä hyviäkin asioita. Tämä Uulen ruokatunnilla tarjoama herkku on yksi niistä hyvistä asioista.

- Et sinä vielä aamulla voinut tietää tästä ruoka-annoksesta.

- Kyllä minä tiesin! Uule lupasi jo eilen erotuksessa, että paistaa minulle maksaa, kun vedin sille muutaman poron kaverina.

Olimme olleet kolmestaan Pietarin ja Uulen kanssa hirvasnulpon kimpussa, kun Uule kysyi, että jos minä päästän irti, niin pysyykö se, että pärjäättekö te. Minä puristin kaikin voimin isoa hirvasta kaulasta ja Pietari takajalasta tokaisten Uulelle, että johan me nyt Riitan kanssa aina yhdelle nulpolle pärjätään. Niin Uule irrotti otteensa ja teki puukollaan lukumerkit poron kylkiin ja me hynttelimme sarvetonta hirvasta kohti elokonttoria minun ihmetellessäni, että herran tähden, jokuko vielä noin luottaa minun pärjäämiseeni, kun minä en enää luota itseeni ja selviämiseeni minkäänlaisissa asioissa.

- No oletteko te P:n kanssa puheväleissä? Puhuitteko te eilen erotuksessa jotain, teurastajat kyselevät maksansyöntini lomassa.

- P sanoi minulle aidalla, että sinulla on täällä urakka, sinun kannattaa myydä se ja minä vastasin, että joo. Että sen verran ollaan puheväleissä.

- Kauanko te olitte P:n kanssa yhdessä?

- Kaksikymmentäneljä vuotta. Koko minun aikuiselämäni. Naimisissa kahdeksantoista vuotta. Mutta on sillä ollut kova hinta. Kyllä siinä on ollut paljon tuskaa.

- Mutta ajattele, Riitta, niin, että jos sinä et olisi ollut P:n kanssa niin kauan, niin et olisi koskaan tutustunut meihin etkä ollut meidän kanssa nylkemässä kahtakymmentä vuotta! lohduttaa Lars-Joonas.

- Niin, ja ei sitä voi, Riitta, niin ajatella, jatkaa taljansuolaaja, että jos sinä olisit silloin kaksikymmentäneljä vuotta sitten tehnyt toisenlaisen valinnan, että sinun elämäsi olisi ollut pelkästään hyvää. Sinä olisit voinut tehdä jonkun sellaisenkin valinnan, että sinun elämäsi olisi ollut sen seurauksena vielä vaikeampaa. Ei sitä voi ajatella niin, että sitten kaikki olisi ollut hyvää, jos et olisi aikoinaan valinnut P:tä.

- Oletko maistanut valkohäntäpeuralenkkiä? kysyy päänpäästäjä.

- En ole.

- Ota tästä. Maista. Ota vain isompi pala. Eikö olekin hyvää?

- On kieltämättä.

- Ota vielä. Syö vain lisää. Ota se isompi pala!

- Ei se P:kään kovin mouhtikkaalta eilen erotuksessa vaikuttanut, ja Riitta itkee teurastamolla.

- En minä ole tänään itkenyt kertaakaan!

- No ethän sinä vielä ole, kun ei me olla vielä keritty puhuttaa sinua tälle päivälle niin paljoa…

Sen jälkeen ristikuulustelu jatkuu taas niin kauan, että kyyneleet valuvat jälleen valtoimenaan pitkin poskiani. Siitä huolimatta kysymykset jatkuvat roisin huumorin säestyksellä. Sitten teurastamon ulko-ovi käy ja sisälle astuu nylkyporukan ulkopuolinen poromies kotitappoporoaan hakemaan. Sillä hetkellä miehet lopettavat minun erokuvioitteni pohdinnat kuin veitsellä leikaten ja kesken jääneet lauseet jäävät roikkumaan ilmaan. Poromies jää kahville kanssamme, ja hänen läsnä ollessaan yksikään teurastajista ei kajoa vihjauksillakaan edelliseen aiheeseen. Välittömästi tämän poromiehen poistuttua paikalta keskeneräiset lauseet sanotaan loppuun ja keskustelut minun elämäntilanteestani jatkuvat täysin luonnollisina ja itsestään selvinä.

Myöhemmin saan tietää useammaltakin taholta, että nylkymiehet ovat kieltäytyneet paljastamasta edes vaimoilleen mitään minun katastrofaalisesta elämäntilanteestani. En pyytänyt heitä salaamaan asioitani, mutta he tekivät sen pyytämättäkin, eikä teurastamolta levinnyt sinä talvena minkäänlaisia juoruja muualle. Minua se ei olisi edes haitannut, sillä tapoihini ei yleensä kuulu kertoa salaisuuksia, koska tiedän, että jos sinulla on jotain salattavaa, sinulla on aina jotain pelättävää, ja salaisuuksien paljastumisen tuoma pelko on tuhoisaa - mutta minusta tuntui hyvältä, että teurastajat olivat omaehtoisesti hienotunteisia ja pitivät kuulemansa asiat nylkyporukan sisäisinä.

- Sinäkö, Lars-Joonas, olit se, joka viime nylyssä tokaisit, että täällä teurastamollahan ne parhaat terapeutit onkin?

- Minä! vastaa teurastamon varaesimies.

- Jäin miettimään sitä kommenttia ja sanon vain sen (ja tässä kohdassa lausetta alan itkeä ihan hirvittävästi, mutta sanon sanottavani itkien loppuun asti), että elämässä on hetkiä, jolloin pelkästään se, että osoittaa välittämistä toista ihmistä kohtaan, voi pelastaa sen ihmisen hengen ja estää häntä ajamasta rekan keulaan, tai ihmisellä voi olla niin paha olo, että kun joku osoittaa välittämistä, se voi pitää sen ihmisen järjissään. Ja te olette kohdelleet minua todella kauniisti. Minulla oli viime nylyn jälkeen hyvin lohduttunut olo. Minulla on tällä hetkellä todella vaikeaa. Te olette kohdelleet minua todella hyvin ja se on ollut valtavan merkityksellistä.

Minä itken koko ajan näin puhuessani, mutta seurauksena ei ole enää edes vaivautunutta hiljaisuutta. Yksikään ei poistu kahvipöydästä, vaan aina löytyy jostain uusia kysymyksiä, kommentteja, taas kysymyksiä, naurua ja huumoria. Minä vastaan. Kommentoin. Välillä nauran, välillä itken. Pyyhin kyyneleitäni. Aina keskustelu jatkuu – ja jatkuu tavoilla, joista vain tunnen ja koen, että ei olisi olemassa mitään tapaa kohdella katastrofaalisessa elämäntilanteessa olevaa naista kauniimmin ja paremmin. Minä en kykene purkamaan sitä palasiksi, en analysoimaan enkä selittämään sitä. En pystyisi kirjoittamaan oppikirjaa, enkä edes esseetä otsikolla: Kohtele tällä tavalla katastrofaalisessa elämäntilanteessa olevaa ihmistä – näin se tehdään!

Ei! En tiedä, mitä he tekevät, enkä tiedä, miten he sen tekevät. Minä tiedän vain, miltä se tuntuu ja minä tiedän, miten se vaikuttaa minuun. Tiedän, että ei ole mitään, mitä olisi voinut tehdä paremmin, kauniimmin, ihanammin. Oloani ei olisi ollut mahdollista helpottaa yhtään enempää. Tunsin tulevani välitetyksi ja hyväksytyksi. Hyvin syvällisellä tavalla. Ja jokaisen läsnä olevan teurastajan taholta. Nuorimmat pojat eivät varmaan paljoa puhuneet, mutta olivat urhoollisesti läsnä, ja minua vanhemmat miehet kysyivät ja puhuivat senkin edestä.

En aistinut pisaraakaan vihamielisyyttä, en halveksuntaa, en inhoa. Ilmassa ei leijunut pienintäkään negatiivisesti varautunutta ionia. Vain positiivisia hiukkasia, lämpöä, välittämistä, myötätuntoa.

En kykene käsittämään sitä. He ovat kuitenkin teurastajia – saamelaisia poronteurastajamiehiä. Karskeja, kovia ja tunteettomia – tai niinhän sitä voisi luulla, kunnes tiukan paikan tullen pinnan alta paljastuu jotain suuria syvyyksiä. Miten voi olla mahdollista, että he kykenevät kohtelemaan minua niin äärimmäisen terapeuttisesti?

Seuraavalla kahvitauolla ristikuulustelu taas jatkuu. Kai poikien puheet sisältävät aika paljon aika ronskia huumoria. En osaa sanoa sitä itse. Olen niin tottunut siihen, etten osaa edes määritellä huumorin roisius-astetta, koska kaikki tuntuu teurastamolla minusta hyvältä. Minulla on siellä hyvä olla. He kohtelevat minua juuri oikealla tavalla. Mutta yht´äkkiä yksi heistä pelästyy ja valahtaa puolimetriä alemmas penkiltään ja tokaisee kauhistuneena:

- Et kai sinä loukkaannu? Älä vain loukkaannu!

- Ette te ole loukanneet minua. Ei minua ole loukannut mikään. Te olette kohdelleet minua kauniisti.

Nylyn jälkeen sanon tälle miehelle käytävällä kahden kesken:

- Sinä olet ainakin viimeinen ihminen, jonka tarvitsee olla huolissaan siitä, että onko loukannut minua. Ei täällä ole yhtään ihmistä, joka olisi kohdellut minua paremmin kuin sinä.

- Mutta kun se huumori on välillä aika rajua.

- Ei ole ollut liian rajua. Huumori on hyvä.

- Mutta meidän huumori täällä teurastamolla menee välillä yli rajojen.

- Ei ole mennyt yli minun rajojen. Sinä et varmasti ole loukannut minua millään tavalla!

Kun olen käynyt suihkussa ja istun kahvihuoneessa juomassa urheilujuomaa yksin luullen, että kaikki muut ovat jo lähteneet, kävelee Nils-Aslak siihen ja hämmästyy:

- Aiotko sinä ihan oikeasti jäädä tänne yöksi?

- Aion. Ei se ollut mikään vitsi.

- Mutta tänne tulee siivoojat ja täällä sungaa painepesurit ja pyykkikoneet koko yön. Ei täällä pysty nukkumaan, tuumaa mies ja istuu kahvipöytään minua vastapäätä.

- Elämässä on hetkiä, jolloin vaihtoehdot ovat vähissä. Useimmiten vaihtoehtoja kuitenkin on, mutta niistä ei välttämättä mikään ole kovin hyvä. Silloin pitää valita se vähiten huono. Minun kotiviikkoni päättyi tunti sitten, enkä saa mennä enää kotiin. Minulla on tällä hetkellä kolme realistista vaihtoehtoa. Minä voisin nukkua auton etupenkissä jossain, mutta ulkona on parikymmentä astetta pakkasta ja minulla on vain kesämakuupussi mukana. Sitten minä voisin lähteä ajamaan Ylitorniolle. Aija on luvannut, että saan nukkua hänen veistohuoneensa lattialla – Aija on tekemässä ruumisarkkuja tällä hetkellä itselleen ja koko suvulle, mutta mahtuu sinne kuulemma silti, kun lakaisee lastut lattialta. Sinne kestää kuitenkin ajaa autolla vähintään viisi tuntia, ja kello on jo kohta yksitoista ja minä olen väsynyt. Teurasesimies on luvannut, että saan jäädä tänne yöksi. Täällä on kuitenkin lämmintä, täällä on suihku ja vessa ja eläinlääkärin huoneessa sänky ja patja, missä pystyn ainakin levähtämään makuuasennossa, vaikka en saisikaan nukuttua yösiivoojien meteliltä. Minusta teurastamoyö on tässä tilanteessa se vähiten huono vaihtoehto.

Nils-Aslak jää istumaan kanssani kahvipöytään ja kyselee ja puhuttaa minua. Minä vastaan ja itken, itken ja vastaan. Nils-Aslak istuu vain aivan tyynenä ja jatkaa kyselemistä ja puhuttamista.

- Kyllä minä olen ollut aivan shokeeraantunut siitä, miten tämä porukka on kohdellut minua. Olin aivan varma, että suhtautuminen olisi lähinnä sellaista, että ota vain junalippu takaisin Turkuun ja heipparallaa. Mutta te olette kohdelleet minua mielettömän kauniisti. Minä en loukkaannu kysymyksistä. Minusta on aina paljon parempi, että kysytään suoraan, kuin että ihmiset Vuotson kaupan kassajonossa kyselevät toisiltaan. On kysymyksiä, joihin minä en vastaa, mutta pystyn sanomaan suoraan senkin, että tähän en vastaa. Kun Uule kysyi, että missä se ongelma on, niin minä sanoin, että jos vastaisin siihen, joutuisin kertomaan P:stä ikäviä asioita, ja minä en tahdo kertoa P:stä ikäviä asioita teille. P:ssä on kuitenkin myös hirvittävän paljon hienoja ja hyviä ominaisuuksia. Ja P on kuitenkin yksi teistä. P on samaa etnistä alkuperää kuin te ja samaa sukupuolta kuin te ja jotain kautta sukua teille jokaiselle. Minä olen väärästä päästä Suomea, minä olen väärää etnistä alkuperää ja minä olen väärää sukupuolta. Minä olen joka tavalla vääränlainen.

- Koetko sinä ihan oikeasti koko ajan olevasi vääränlainen ja erilainen täällä meidän kanssa?

Nyt oli kinkkinen kysymys. Joudun miettimään aika kauan oikeaa vastausta – sellaista, mikä pukisi sanoiksi koko totuuden kokemuksestani.

- Tosiasiahan on se, että minä olen ja tulen aina olemaan näillä kaikilla tavoilla erilainen kuin te, mutta joudun myöntämään, että se tapa, jolla te olette minua kohdelleet, ja varsinkin tänä kauheana talvena, on saanut minut kokemaan, että vaikka olenkin erilainen, niin se ei haittaa, että olen erilainen. Tämä on se totuus, mutta kysymyksesi oli vaikea. On kysymyksiä, joihin minä en osaa vastata ja sitten on kysymyksiä, joihin minä vastaan ja itken. Ja te olette kestäneet senkin. Yksikään teistä ei kävellyt pois kahvipöydästä, vaikka minä itkin, vaan minulle tarjottiin vain lisää kahvia ja nisuja ja kysymyksiä. Minä tykkään hirvittävästi porohommista – varsinkin erotuksista ja nylyistä – ja minä olen kauhuissani siitä, että jos minä joudun luopumaan P:stä, niin joudunko luopumaan myös koko porohommasta.

- Ei sinun tarvitse, Riitta, luopua porohommista, vaikka joutuisit luopumaan P:stä.

- P on kuitenkin yksi teistä. Jos tämä suhde päättyy, niin on täysin mahdollista, että nämä kaikki poroihmiset kohtelevat minua niin ilkeästi ja vittumaisesti, että minä en kerta kaikkiaan kestä ja minun on pakko myydä porot ja lähteä ja muuttaa muualle ja aloittaa elämä täysin alusta jossain muualla. Minä olen katsonut Suomen karttaa sillä mielellä, että Utsjoki, Kilpisjärvi, Turku, Tampere, Joensuu, Oulu… Että minne minä lähden ja mitä minä ryhdyn tekemään, mutta minä en haluaisi lähteä täältä mihinkään…

- Johan sinä tämän porukan tunnet. Ei niillä ole mitään syytä tehdä niin. Usko jo – ei sinun tarvitse luopua porohommista, vaikka joutuisit luopumaan P:stä.

Näillä sanoilla teurastamon kaikkein puhumattomin ja hiljaisin mies saatteli minut untenmaille. Kaikista epäilyksistä, painepesureista ja pyykkikoneista huolimatta nukuin pitkästä aikaa yöni todella hyvin ja heräsin aamulla vasta yhdeltätoista kahvinkeittoon. Pietari ja Samuli tulivat hakemaan kotitappoporojaan ja joivat kanssani aamukahvit. Teurasesimies tuumasi saapuessaan, että kyllä sinä voit olla täällä toisenkin yön.

- Kiitos, mutta nyt minä lähden kohti Aijan veistohuoneen lattiaa ja loppiaiseksi Keminmaahan hiihtosuunnistuskisoihin. Minä olin luullut, että teurastajat eivät enää pysty yllättämään minua, että minä tunnen jo kaikki niiden kujeet, mutta vielä kerran ne onnistuivat yllättämään minut sillä, miten he ovat suhtautuneet minuun tässä kauheassa elämäntilanteessani.

- Ne ovat ottaneet sinut omakseen! tokaisee herra teurasesimies.

Ajaessani kohti Ylitorniota mietin, että nämäkö olivat niitä samoja miehiä, jotka 20 vuotta sitten ilmoittivat, että minulle ei tulla maksamaan nylkykurssin työharjoittelusta palkkaa, koska olen nainen, eikä nylkyporukkaan saa kuulua, ellei ole miespuolinen paliskunnan osakas. Kun silloinen poroisäntämme, Palo-Esko, kuitenkin ilmoitti, että minulle on maksettava, he päättivät, että nylkyhommissa ei saa olla, ellei omista poroja – he kun tiesivät, että minä en omista, vain mieheni omistaa. Sen paliskunnan hallituksen virallisen päätöksen takia maksoin 30 000 markkaa saadakseni oman poromerkin ja 16 lukuporoa, jotta sain oikeuden jatkaa teurastustyötä, johon olin hankkinut koulutuksen.

Ovatko nämä niitä samoja miehiä, joita parikymmentä vuotta sitten olen vetänyt turpiin, kun he ovat päissään koittaneet kähmiä minua? Niitä, jotka hokivat, että nainen ei koskaan pysty näihin miesten hommiin ja että Lehvonen on täällä kenttäteurastamolla nylkemässä vain seksin takia ja nauttii siitä, kun miehet ihailee sitä, että miekään en ole tänään muuta tehnyt kuin sinun persettäsi tuijottanut. Ovatko nämä ihan oikeasti niitä ihan samoja miehiä - niitä, jotka vihasivat ja halveksivat minua niin paljon, että kipeää teki?

Seuraavana kesänä Vuotson kaupan kahvipöydässä täkäläinen saamelaisnainen kertoo minulle oman järkyttävän avioerotragediansa – sen jälkeen kun päätin lopettaa oman tilanteeni salailemisen, olen saanut kuulla noin miljoona muuta avioerodraamaa. Se on ollut huikean merkityksellistä! Olen saanut voimaa, ymmärrystä ja jopa tärkeitä oivalluksia omaan tilanteeseeni. Näitä tarinoitten vaihtoja on käyty kauppojen ja kahviloitten kassajonoissa sekä muissa yhtä yllättävissä paikoissa - sekä tuttujen että täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kun Vuotson kahvipöytänaiselle kerron jotain omasta tilanteestani ja myös teurastajien suhtautumisesta ja heidän kommenteistaan - yhtäkään nimeä mainitsematta - tämä nainen sanoo:

- Minä tunnen jokaisen niistä teurastajista. Olen tuntenut heidät kaikki lapsesta saakka. Iso osa heistä on minun sukulaisiani, jotkut hyvinkin läheistä sukua. Sen kaiken pohjalta minun täytyy myöntää, että en kykene kuvittelemaan yhdenkään heistä sanoneen yhtäkään noista kertomistasi lauseista. En hetkeäkään epäile, että se, mitä kerroit, ei olisi totta, mutta minusta tuntuu täysin käsittämättömältä, että niistä miehistä voi löytyä tuollaisia puolia. He ovat kyllä todella yllättäneet!

7.1.2012 Ylitornio

Makaan jälleen täällä Aijan