Live Evil

By Kari Levola

Raistola on rikospoliisi, jolla alkaa jo olla ikää. Viime aikoina hän on hengästynyt helposti ja kunto on muutenkin ollut huono. Oman terveydentilan tarkkailu kuitenkin unohtuu, kun paikallisesta virastotalosta löytyy ruumis. Ruumiista ei löydy minkäänlaisia väkivallan merkkejä – mies vain makaa keskellä huoneen lattiaa tyyni ilme kasvoillaan. Kuka mies oikein on? Raistola ja hänen työparinsa Korpi eivät ehdi selvittää asiaa, sillä Raistola joutuu yllättäen sairaalaan. Sairaalassa Raistola saa tietää, että tuntemattomaan mieheen liittyvä rikostutkinta on siirretty heiltä pois ja aina Helsinkiin saakka. Mihin kuollut mies oikein liittyi? Asiat mutkistuvat entisestään, kun saman virastotalon katolta löytyy toinen kuollut mies..."Live Evil" on palkitun kirjailija Kari Levolan hyytävä dekkari vuodelta 2019.Raistola on rikospoliisi eläköitymisen kynnyksellä. Kun Raistolan on aika jäädä eläkkeelle, hän ei kuitenkaan malta pysyä poissa rikostutkimuksista. Mitä muuta sitä eläkkeellä tekisi kuin jatkaisi intohimotyön parissa?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2020
• ISBN: 9788726708264

Book preview

www.egmont.com

1

Olin alkanut nähdä toistuvia unia, joissa putoilin silloilta. Oli vanhoja kivisiltoja, sitten valtavia siltakaaria, joita olin ehkä nähnyt kuvissa maailmalta, ei Suomessa semmoisia olekaan. Eniten oli tylsiä maantiesiltoja, joita on kaikkialla, mutta joista ei erikseen muistaisi yhtäkään.

Unissa minä aina vain putosin sillalta. Ei koskaan muuta, ei miten semmoiseen tilanteeseen olin päätynyt, eikä miten minun kävi. Aina vain se putoaminen. Lapsena, miten siitä onkaan kauan, lapsena en ollut koskaan oppinut tai uskaltautunut hyppäämään veteen pää edellä, ja niin minä unissakin putosin silloilta jalat edellä. Lapsena, minä muistan sen yhä. oli usein heitetty lukkoa, siis kivi oikein korkeassa kaaressa ilmaan, niin että kun se osui veteen, ei tullutkaan loiskahdusta, vaan pelkkä slurps, ja kuplia, kun vesi imaisi kiven. Niin minä unissakin putosin veteen lukkona.

Menin tyhmyyksissäni kertomaan unistani työparilleni Korvelle. Se vain nauroi ja sanoi, että noista ei kyllä revi mitään eroottista symboliikkaa. Että varmaan uneni viestivät vain sitä, että olin tulossa vanhaksi.

Enhän minä ollut enää nuori poika, vaikka en tuntenutkaan tarvetta asiaa mainostaa. Kunto ei ollut parhaita, tai sitten minulla oli jotain orastavaa astmaa, sillä hengästyin helposti, kurkusta puristi, kun piti vähänkin enemmän ponnistella.

Saattaa olla, että painoakin oli kertynyt iän myötä joku kymmenen liikaa. Onneksi työ oli nykyään aika vähän fyysistä, enemmän me roistoja syynättiin toimistopöydän takaa, tai harvoin me roistoja syynättiin, vaan raportteja, jos ei luettu muitten tekemiä niin sitten tehtiin itse.

Korpi oli kymmenen vuotta nuorempi ja tapasi irvistellä, että kun työmarkkinat yhä kiristyvät, poliisissakin otetaan pian käyttöön vuosikatsastukset, joissa arvioidaan onko romusta enää liikenteeseen. Ja niissä syynäyksissä minun vuosimallin kaverit on erityisessä tarkkailussa.

Olinhan minäkin ollut työterveyskuntoutuksessa, mutta en sen takia, että olisin muille valitellut kuntoani, vaan koska semmoinen oli käytäntö, kun mittarissa oli tarpeeksi työvuosia. Vaikka se kuntoutusviikko oli kyllä ihan tyhjästä, niissä kuntolaitteissa minä olisin kyllä pyöräillyt ja soutanut pitempäänkin, mutta kun ohjelmassa oli ihme piirileikkejä ja kuviokelluntaa uima-altaassa. Puhumattakaan niistä teoriatunneista, joissa jokainen kuntoutuja sai vuorollaan purkaa henkistä turhautumistaan. Mieluummin minä kuuntelen paatuneita rikollisiakin kuin töihinsä kyllästyneitä keski-ikäisiä virastoämmiä. Ja sanon tämän ihan sukupuolineutraalisti: kuntoutuksessa miehetkin muuttuvat ämmiksi.

Että se siitäkin, kun kollegat olivat kannustaneet, että hyvässä tapauksessa minun kaltaiseni leskimies voi kuntoutuksesta löytää vaikka uuden elämänkumppanin. Ei vain tehnyt iltaisin mieli lähestyä niitä naispuolisia, joiden marinaa oli jo päiväohjelmassa joutunut kestämään. Ja muistutin, että en minä edes oikeastaan ollut leskimies, minä olin ensin eronnut ja vasta sitten ex-vaimoni oli kuollut.

Olin minä kävelysauvat sieltä kuntoutuksesta löytänyt kumppaneiksi. Niitten kanssa minulla nykyään oli treffit harva se ilta. Meiltä kotoa pääsi melkein portilta lenkkipolulle ja pimeän aikaan sauvojen kanssa oli hyvä lähteä iltakävelylle, pysyi pystyssäkin paremmin, kun pikkutiet olivat jäisiä. Johtuiko se sitten pakkasista, mutta kurkkua alkoi helposti pistää, että pitkiä matkoja en yrittänytkään talsia.

– Aina sinua nykyään saa odottaa, kun pitäisi johonkin lähteä, Korpi huomautteli.

– Eihän me nyt olla mitään palomiehiä, eikä nytkään hälytysajossa. Siellä on Virastotalolta löytynyt viikonlopun jälkeen ruumis, ei se nyt enää ole mikään minuutin asia, eikä sen kylmemmäksi tule. Voithan sinä tietysti pistää pillit päälle, niin päästään nopeammin tuosta jokisillan ruuhkasta.

Ajeltiin sitten puhumattomina. Sillalla minä katselin sohjoiselle joelle. Vaikka oli talvi, se ei ollut kunnolla jäässä. Muistelin, miten vuosia sitten ihmiset ulkoilivat kuljeskelemalla joen jäätä, siinä oli aina napakelkkakin, jäällä kioskikojuja. Mutta ei enää, ja se ainakaan ei johtunut siitä, että minä olin tulossa vanhaksi.

Virastotalo kohosi jokirannan maisemaa halliten teatterin ja taidemuseon välissä. Se ei ollut aivan rannassa, välissä oli pieni puisto, niin että ruskea, leveä kolossi lähti kohoamaan korkeuksiin mäestä. Ehdin huomata, että sairaankuljetusauto oli pysäköity virastotalon päädyssä olevan sivuoven viereen. Siellä olivat myös poliisin virka-autot. Me saatoimme ajaa pääoven lähelle, koska meillä oli siviiliauto.

Hälytyksen tullessa oli annettu toive, että paikalle pitää mennä huomaamattomasti. Ruumis oli tietysti joku laitapuolen kulkija, ja poliisin tulolla ei haluttu häiritä Virastotalon elämää. Vaikka olihan siellä poliisien käynteihin totuttu, kun talossa oli ennen sijainnut läänin poliisiosasto.

Pääoven edessä olevat parkkiruudutkin oli yhä varattu virka-autoille. Siihen Korpikin sompasi, ja oli sisällä talossa jo ennen kuin minä ehdin punnertautua ulos autosta. Korpi puhui Virastotalon aulan vastaanottokopissa olevan virkailijan kanssa, joka lähti avaamaan yhtä aulan sivuovea. Korpi viittasi minua tulemaan perässään ja paineli jo pitkää käytävää.

Korpi odotteli käytävän päässä hissiä ja minä, kun jouduin huilaamaan välillä, viittoilin sitä vain menemään edellä. Korpi lähti portaita juosten ja huuteli minua tulemaan hissillä ylimpään kerrokseen. Onneksi se oli niitä hissejä, joissa ei ollut peiliä. Mitä järkeä olisi tuijottaa hikistä naamaansa hissin nylkyttäessä ylöspäin.

Kyllä minä paikan jo muistin. Olin siellä ollut siihen aikaan kun olin vielä järjestyspoliisissa ja Virastotalolla järjestettiin maaherran uudenvuoden vastaanottajaisia. Maaherran asunto oli siellä ylimpänä, tai siis takakulku asuntoon, varsinaisesti sinne mentiin ihan omasta ulkosisäänkäynnistä. Meidän piti paikat aina tarkistaa ennen ja jälkeen vastaanoton, ettei sinne ollut eksynyt kukaan.

Muistin kyllä, että ei sinne kattoasunnolle hissillä perille päässyt, vaan sitten piti vielä kiivetä yksi kerros kierreportaita. Eikä se mikään asunto enää ollut, vaan jo vuosia sitten muutettu toimistotilaksi.

Mutta ne olivat jyrkemmät portaat kuin muistin. Ylös päästyäni olin jo niin hengästynyt, että minun piti nojata ovenpieliin. Kattotoimistoon oli yhden huoneen ovensuulle kertynyt väkeä, teknisen tutkinnan poikiakin. Minäkin kurkkasin sinne, lattialla makasi ruumis, selällään, siististi. Kun näin että Korpi oli jo huoneessa, jätin asian hänelle ja hoipuin asunnon perällä olevalle parvekkeelle huohottamaan.

Taatusti koko talo oli homeitiöiden pesäke. Pakko oli tulla parvekkeelle raittiiseen ilmaan, niin karmealta sisällä haisikin, oikein puistatti.

Kurkotin parvekkeen kaiteen yli nähdäkseni paremmin joen. Virastotalo oli omituinen rakennuskompleksi, siinäkin oli monia kattotasoja alapuolella, niin ettei siihen esimerkiksi näkynyt meidän Virastotalon eteen pysäköity automme. Kun meni nojailemaan parvekkeen toiseen laitaan, näki paremmin, ylhäältä mäeltä alas joelle vievän kadun. Muistin yhtäkkiä kerran kun olin ollut tuomassa päällikköä virastotalolle ja odottelin häntä alhaalla autossa, varmaankin se oli toukokuuta, kun luokkaretkeläisten busseja oli joka paikassa. Mäellähän on vielä kesäteatterikin ja siellä oli joku esitys, tai sitten siellä oli koululaisten urheilukilpailut vähän kauempana olevalla stadionilla. Joka tapauksessa joka paikassa oli ruuhkaa, ja yksi bussi ei ollut ilmeisesti löytänyt parkkipaikkaa ja seisoi jyrkällä kadulla parkkeerattujen autojen vieressä. Kuski oli auton vieressä tupakalla, kun se yhtäkkiä lähti vierimään alas mäkeä, ja se kuski huusi, sitä minä en autooni sisälle kuullut, mutta näin kun se aukoi suutaan, ja lähti juoksemaan hitaasti alas vyöryvän bussin vierellä, ja minäkin pomppasin autostani, koska olin varma, että bussi vyöryy jokeen asti, ja jos siellä onkin vielä sisällä lapsia. Mutta sitten bussi tömähti joen suunnassa ajavan auton kylkeen ja pysähtyi siihen. Kun näin, että henkilöautosta pomppasi ulos mies, joka rupesi karjumaan päinyhteen bussikuskin kanssa, arvelin että kenellekään ei ollut käynyt pahemmin, enkä lähtenyt törmäyspaikalle, ehtisi virkapukuiset sinne, kun kuitenkin päällikkö olisi suuttunut, jos minä en olisi odottanut autolla, kun se suvaitsi tulla.

– Löysitkö täältä jotakin kiinnostavaa? Korpi sanoi, kun tuli parvekkeelle.

– Ei kun sisällä oli niin karmea ilma. Taatusti tämmöisessä vanhassa kolossissa on hometta, minä sanoin.

– Kalmo siellä haisi. Taitaa olla pitemmältä ajalta kuin viikonlopulta. Tämä lukaali on kuulemma ollut tyhjillään. Että se on voinut maata täällä vaikka ikuisuuden.

– Selvisikö siitä jotain?

– Ei papereita, ei henkilöllisyyttä. Veikkaisin että siinä kolmenkymmenen, tai neljänkymmenen, ei noista nykyään enää tiedä. Vaatteitten perusteella se voisi olla ulkomaalainen.

– Ai jaa, minkämoiset sitten on suomalaiset vaatteet? Mihin se on kuollut?

– Luultavasti ikävään. Ei mitään väkivallan merkkejä kaverissa, eikä tässä kämpässäkään, siis että täällä olisi kamppailtu. Siinä se makasi lattialla tyyni ilme kasvoillaan. Katsotaan jos ne ruumiinavauksessa löytävät jotakin.

Korpi tuli viereeni tuijottelemaan joelle. Sillä oli turhautunut ilme, jonka olin oppinut tuntemaan silloin kun asiat eivät edenneet.

– Ei meillä ole mitään. Tunnistamaton kaveri löytyy virastotalon ylimmästä kuolleena. Jos se oli varkaissa, niin mitä se tänne ylimpään kerrokseen, tyhjään toimistoon oli kiivennyt?

– Niitä on kaikkia. Jos sen tarkoitus oli hypätä, minä sanoin ja katselin alas kadulle,

– Jos ja jos, miksei sitten hypännyt, niin asia olisi ollut selvä, Korpi ärähti.

Korpi tuijotteli parvekkeen ovea, yritti löytää siitä jotakin jälkiä.

– Yksi mahdollisuus on, että kaveri tulikin sisään tästä parvekkeen kautta.

– Haloo, ensin sen olisi pitänyt päästä jotenkin tuonne katolle. Ja tuota parvekkeen ovea on taatusti pidetty säpissä, vaikka toimisto onkin ollut tyhjillään. Lukittu se oli nytkin kun minä tänne tulin. Ei murtojälkiä, sanoin.

– Uskotaan. Ei kai tässä auta kuin palata laitokselle ja yrittää selvittää kuka tuo onneton kaveri voisi olla.

2

Illalla kotona minua alkoi yskittää. Se oli omituista, hakkaavaa yskää, jota en ollut saada loppumaan. Minulla oli kaapissa ikivanhaa yskänlääkettä, mutta ei siitä ollut mihinkään.

Istuin olohuoneen sohvalla ja yritin lukea sanomalehteä, mutta en pystynyt keskittymään edes otsikoihin. Avasin kannettavani ja pelasin muutaman pasianssin, mutta sitten torkahdin siihen istualleni. Jotakin tärkeää yritti tulla minun mieleeni. Mutta havahduin saman tien yskääni.

Kuljeskelin huoneesta toiseen, töllötin keittiönikkunasta koirantaluttajia. Yskä helpotti hetkeksi, mutta sitten se tuli taas. Mietin, että soittaisinko pojalle, mutta mitä sille sanoisin, että minulla on yskä, kuulisi se sen sanomattakin. En minä sille soittaisi, on sillä huolehtimista omistaankin, lapset aina nuhassa tai korvatulehduksessa.

Päätin mennä aikaisin nukkumaan. Jos olin tulossa kunnolla flunssaan,