Kobra

By Raimo Issakainen

On rajoja, joita avataan ja suljetaan, kuljetaan toiseen maailmaan ja palataan vanhaan. Muuttumattoman maailman ja omien alati muuttuvien kokemusten välissä on aukko, jonka ylitse ihmiset normaalisti loikkaavat. Mutta Kobrassa loikkaamisen sijaan astutaan suoraan tuohon aukkoon, tietämättä mihin se johtaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 5, 2020
• ISBN: 9789528015055

Book preview

Sisällysluettelo

AUKIO

RÄKÄ

1. Luku

2. Luku

3. Luku

AAVE

TARKKAILIJA

1. Luku

2. Luku

AAVE

RÄKÄ

AAVE

TARKKAILIJA

1. Luku

2. Luku

3. Luku

RÄKÄ

1. Luku

2. Luku

3. Luku

TARKKAILIJA

RÄKÄ

KESKIAIKAISJUHLAT

1. Luku

2. Luku

3. Luku

4. Luku

KOBRA

AAVE

RÄKÄ

TARKKAILIJA

1. Luku

2. Luku

3. Luku

RÄKÄ

AAVE

TARKKAILIJA

AAVE

RÄKÄ

HAURAS RAUHA

TARKKAILIJA

RÄKÄ

1. Luku

2. Luku

AAVE

TARKKAILIJA

AUKIO

RÄKÄ

1.

– Oletko tämän tarinan kertoja?

Miksipä en olisi myöntänyt, vaikka se oli puolitotuus. Kuten kaikki tässä kaupungissa. Jos puhui totta, valehteli, ja valehdellessaan tuli puhuneeksi totta.

Kysyjä oli kuusikymppinen nainen, jonka iho roikkui leuan alta. Hänellä oli yllään pitkät housut, tumma paita sekä harteilla jonkinlainen koristeliivi, mistä saattoi olettaa, että hän oli tullut autolla. Hieltä hän siitä huolimatta haisi, vaikka olisi kävellyt ainoastaan portaat ylös.

– Siinä tapauksessa pyytäisin tulemaan mukaamme?

Meidän? Vasta siinä vaiheessa huomasin, että käytävällä oli toinenkin henkilö. Hän näytti poikaselta, sellaiselta joka oli määrätty mukaan selittämättä, mitä pitäisi tehdä. Pysyttele vain taustalla. Siinä hän onnistui mainiosti, olisi pysynyt loppuun asti sanattomana ja mielellään näkymättömänä, jos se vain olisi ollut jotenkin mahdollista. Mutta minäpä olin havainnut hänet, vilkutin. Ai miten ujosti hän vastasi takaisin.

– Ihanko tällaisena? kysyin naiselta.

En koskaan pitänyt sisällä muuta kuin shortseja. Olin juuri pessyt koko varastoni, ja vaatteita roikkui missä sattui. Näytti varmasti siltä kuin olisin tapetoinut seinät värikkäillä liinoilla. Omasta puolestani olisin voinut pistää märän paidan päälle, sehän olisi vain vilvoittanut oloa, mutta en tietenkään halunnut kastella hienoja penkkejä, jos siis tosiaan pääsisin auton kyytiin.

– Täysin oma asiasi. Ei sinua kukaan katso.

Vetäisin oven napakasti kiinni ja kokeilin, menikö se varmasti lukkoon. Ei minua sinällään olisi haitannut, jos joku olisi käynyt nukkumaan patjalleni tai lainannut vaatteitani, mutta koska huoneisto ei ollut omani, täytyi ajatella muitakin. Tai siis Varitya. Oliko hetkeäkään etten olisi ajatellut häntä?

Käytävällä nuori mies ei osannut päättää, kulkisiko edellä vai antaisiko meidän mennä ohitse. Niinpä hän ei tehnyt kumpaakaan. Tai ehkä hän yritti päästää meidät edelle, sillä hän painautui selkä seinää vasten kuin aikoisi nousta rapuna kattoon asti, mutta käytävä oli kapea eikä nainen ollut hoikemmasta päästä, joten nuorukainen juuttui auttamatta tukkeeksi. Mene siitä pelleilemästä! nainen ärjäisi ja tönäisi eteenpäin. Saamallaan alkuvauhdilla nuorukainen selviytyi käytävän puoliväliin, mutta portaiden kohdalla hän ei enää muistanut, oliko noustu tästä vai vasta seuraavasta rapusta. Koska hän jäi tärisemään paikoilleen, pelkäsin, että nainen ottaa kiinni mitättömistä hartioista ja paiskaa alas. Onneksi hän tyytyi vain käskemään kuin koiraa: Siitä!

Ulko-oven edessä odotti tosiaan auto, pieni, mutta auto kuitenkin. Yritin muistella, milloin viimeksi olin ollut kyydissä, seitsemän, kahdeksan vuotta sitten? Nainen meni ratin taakse. Nuorukainen tuli istumaan kanssani takapenkille ikään kuin olisi ollut vartijani. Olinkin tosi vaarallinen. Ja hän tosi vartija. Ihan vain huvikseni hymyilin hänelle, ja hän säikähti sitäkin. Ehkä edellisestä hymystä oli hänelle yhtä kauan kuin minulle autokyydistä.

Autonistuin tuntuu tavattoman pehmeältä sen jälkeen kun on tottunut istumaan kaduilla ja aukioilla. Paitsi että jokin painoi vasenta pakaraani. Pistin painon oikealle ja työnsin käden vasemman alle. Sormiin jäi jotain. Se oli mutteri. Laitoin sen taskuuni, jos vaikka tarvitsisin sitä jossain vaiheessa tarinaa.

Ensimmäiset korttelit mentiin matelemalla. Nainen näytti luonteensa pehmeämmän puolen eikä ajanut jalkojen päältä. Tavanomaiseen tapaan kaduilla nukkui ihmisiä harso kasvojen suojana, yhdellä jopa aito hattu. Kun auto töötäytti, he vetivät jalat koukkuun viitsimättä heräillä. Ne, jotka seisoivat porukoissa, kääntyivät katsomaan meitä. Jotkut kävelivät naureskellen vierellämme, yksi oikein kyyristyi katsomaan, ketä siellä sisällä oli. Hänen kasvonsa olivat auringon kovettamat ja huulet ohuita halkeamia täynnä. Kuitenkin meille takapenkkiläisille osoitettu virnistys oli sielukas. Pidin saamastani huomiosta, mutta nuorukainen oli hädissään. Eivät kai he tule sisälle? hän olisi huudahtanut, jos naisen takapeilimuljautus ei olisi kieltänyt puhumasta. Yhtäkkiä katolta kuului rysähdys. Joku oli päättänyt ottaa ilmaisen kyydin. Paljaat varpaat näkyivät sivuikkunan ylälaidassa, joten matkustaja makasi varmaankin vatsallaan. Nainen ei sitä sietänyt vaan jarrutti saman tien. Jalat valuivat alemmas, mutta kiipeilijä pysyi yhä katolla. Nainen nousi autosta ja alkoi kiskoa nilkoista. En ehtinyt nähdä, miten siinä kävi, sillä etuovi oli jäänyt auki ja päänsä pisti esiin parrakas mies. Moikkasin häntä, ja hän vastasi siihen ihme örinällä. Enempää emme ehtineet vaihtaa kuulumisia, sillä naisen käsivarsi kietoutui kaulan ympärille ja vei pään mukanaan. Pian auto huristi jälleen viiden kilometrin nopeudella.

Vasta kun alkoi olla väljempää, päästiin kunnon vauhtiin. Pyysin että saisin aukaista ikkunan, ja yllättäen nainen myöntyi siihen. Ehkä hänelle oli tullut kuuma häiriköitä hätistellessä. Heti kun ikkuna hieman raottui ja ulkoa työntyi raikasta ilmaa, muistin, mikä autoilussa oli ollut hienointa. Pää ulkona, korvat vinkuvassa tuulessa, aukaisin suuren suuni ja huusin kieli ulkona niin lujaa kuin kykenin. Ja voin vannoa, että moni kuuli ensin huutoni ja vasta sitten moottorin hyrinän.

En ehtinyt nauttia pitkään matkanteosta, sillä rakennukset olivat vaihtuneet kymmenkerroksisiin, mikä merkitsi sitä, että olimme saapuneet varakkaampaan kaupunginosaan. Täällä ihmiset maksoivat vuokransa, osa kävi myös töissä. Vaikka en haaveillut mukavasta perhe-elämästä enkä olisi muuttanut tänne mistään hinnasta, oli silti kiva päästä välillä kurkkaamaan näitäkin kulmia. Tosin se tuskin oli matkamme tarkoitus. Vai oliko tämä uusi tapa nöyryyttää köyhiä, ajeluttaa kortteleissa, joissa ravintoloiden tuoksut herättivät kaikenlaisia turhia toiveita?

Pari kertaa yritin tiedustella, mitä minä täällä oikein tein, mutta nainen ei vastannut yhteenkään kysymykseeni ja nuorukainen vältteli katsettanikin. Hilpeä seura pakotti ajattelemaan itse. Useimmat asiakkaistani olivat rikkaista piireistä, koska ainoastaan heillä oli varaa maksaa palkkioni. Olin nostanut korvauksia ihan piruuttani, kokeillut miten pitkälle he olivat valmiit menemään. Ja sitä mukaa kun nostin hintaani, kohosi markkina-arvoni, kuten he nimittivät työsuoritusta, vaikka en varmasti ollut yhtään muita pätevämpi. Olin ainoastaan häikäilemättömämpi. Mutta häikäilemätön olin pelkästään rikkaita kohtaan, koska mielestäni he ansaitsivat sen. Sen sijaan omien seurassa olin reilu, joten palkkioni olivat pian tuhlattu. Jos en muuten saanut rahoja kulumaan, jaoin ne ystävilleni, ja jos vielä jäi jotain jäljelle, ojensin seteleitä ohikulkijoille. Siinä mielessä olin markkinatalouden kannalta ihanteellinen kuluttaja, koska pistin rahan välittömästi kiertämään. Tosin muuten en välittänyt markkinoista paskankaan vertaa. Työtäkin tein ainoastaan siksi että se sattui minua kiinnostamaan.

Laskeuduimme parkkikerrokseen, missä puhtautta kiiltävät autot lepäilivät nätisti sadoissa riveissä. Luultavasti niillä ei ollut muuta tehtävää kuin täyttää omistajansa vuokraama parkkiruutu, sillä harvoilla oli enää tarvetta liikkua kauas. Huviajelutkin olivat menettäneet merkityksensä sen jälkeen kun kaikki kiinnostavat kohteet oli tuotu kaupungin sisälle. Vapaus, joka oli ennen yhdistetty autoiluun, tarkoitti nykyisin sitä, ettei tarvinnut matkustaa minnekään, koska omaa kotia parempaan paikkaa ei löytynyt. Tällaisen mainoksen olin kerran sattunut näkemään. Vaikea sanoa, pitikö se paikkansa, sillä en ollut koskaan omistanut kotia.

Menimme hissiin, joka heitti meidät hetkessä ylimpään kerrokseen. En ymmärtänyt, miksi yhdessä nurkkauksessa oli lepotuoli, sillä eihän siihen olisi ehtinyt kuin istahtaa ennen kuin olisi pitänyt taas nousta. Tai ehkä joillakin oli tapana kulkea hissillä toistuvasti ylös ja alas. Olisihan sekin tavallaan matkustamista.

Huoneiston kalustus teki minuun vaikutuksen. Jokaisella huonekalulla tuntui olevan selvä tarkoitus, samoin kuin tyhjillä tiloilla niiden välissä. Ehdoton suosikkini oli punaruskea nojatuoli, jonka selkänojassa oli riveittäin pyöreitä nappeja. Niillä saattoi hieroa sekä selän pitkiä lihaksia että selkärangan nikamia. Olin tottunut yöpymään sellaisissa asunnoissa, joissa oli huonekaluina pari vilttiä. Sen vuoksi kannoin aina mukanani omaa patjaa. Se täytti hiljattain viisi vuotta, mitä Varity juhlisti tuomalla aamiaisen sänkyyn.

Kun nainen kehotti minua istuutumaan johonkin, valitsin tietysti punaruskean nojatuolin. Selkärangassa tuntui heti siltä kuin siellä kuljeskelisi pieniä muurahaisia, siis miellyttävällä tavalla, ei pistelevästi. Nainen istahti U-muotoisen työpöydän sisäpuolelle.

– Haluan tehdä ensin selväksi, ettemme ole toimenantajiasi. Meidät on palkattu tähän. Ja me puolestamme pyrimme palkkaamaan tehtävään kyvykkäimmän henkilön.

Vasta nyt juolahti mieleeni, että täytyihän nuorukaisenkin olla täällä jossain. Tuolla hän istui oven luona pienellä jakkaralla. Silläkin huonekalulla oli selvä tarkoitus, se oli nuorukaisen potta.

– Emme siis vastaa siitä, mitä tehtävä pitää sisällään.

Hän sai sen kuulostamaan uhkaukselta. Ehkä se ei ollut paras tapa esitellä asiansa, mutta minuun se tehosi. Olin sen verran laiska, että minua kannatti ravistella ennen kuin ryhdyin yhtään mihinkään. Olin heti lievästi kiinnostunut.

– Toimeksiantajamme ovat tehneet kaikkensa asian selvittämiseksi.

– Joten viimeiseksi vaihtoehdoksi he keksivät minut.

Nainen katsoi minua huolestuneena. Hänen mielestään en selvästikään ollut oikea henkilö tähän tehtävään.

– Koska tapaus on epätavanomainen, normaalit keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Tässä vaiheessa nimesi ja toimintatapasi tulivat esiin.

Se ei ihmetyttänyt, että he tiesivät nimeni, mutta miten he olivat onnistuneet tavoittamaan minut asunnoltamme? Olin muutaman tapauksen yhteydessä päässyt kurkistamaan virallisiin rekistereihin, eikä niissä ollut juuri muuta kuin nimi ja syntymäaika. Tietysti saattoi olla – kuten niin usein tässä kaupungissa – että oli olemassa kahdenlaiset tietolähteet. Niistä toisessa saatoin olla merkitty mies.

– Tietääksemme olet erikoistunut etsimään henkilöitä, joita viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään. Nämä etsintäsi ovat ulottuneet mielikuvituksen puolelle.

Nainen piti tauon seuratakseen reaktioitani. Eivät hänen tietonsa minua hetkauttaneet. Kertojana mikään ei ollut minulle ihmeellistä. Vaikka hän irrottaisi päänsä ja pistäisi tilalle toisen, kohauttaisin vain olkapäitäni, nähty.

– Osa tehtävistäsi on liittynyt karanneisiin aaveisiin.

– Onhan niitä tapauksia ollut, vastasin ennen kuin hän ehti pitää taukonsa.

– Ja olet kyennyt selvittämään niitä.

– Jokseenkin hyvällä prosentilla.

– Ja tähän onnistumisprosenttiin voidaan kaiketi vaikuttaa rahalla.

– Kieltämättä sillä on ollut vaikutusta, miten innokkaasti olen paneutunut tapauksiin.

– Siinä tapauksessa paneutumisenne tähän tehtävään tulee olemaan sataprosenttista.

En pitänyt siitä, että rikkaat leventelivät varallisuudellaan. Rahat eivät kuitenkaan olleet naisen omia, joten eivät ne olleet niin likaisia, etteikö niihin olisi voinut pistää näppinsä.

– Voisinko nähdä hänet.

Luonnollisesti huoneessa oli laite, joka heijasti tytön eteemme. En pitänyt häntä erityisen viehättävänä, jos ei otettu huomioon varallisuutta. Raha kyllä kaunisti kenet tahansa. Tyttö oli ehkä viidentoista, mutta sopivasti ehostettuna hänestä saisi helposti täysi-ikäisen näköisen. Latasin heijastekuvan talteen ja ilmoitin ottavani työn vastaan.

– Milloin ja missä hänet on nähty viimeksi?

– Kuukausia sitten. Ja sitä missä hänet on nähty, sinun ei tarvitse tietää.

– Näin tehdään yhteistyötä. Kai saan sentään jotain taustatietoja.

– Et nähtävästi ole vielä käsittänyt tehtävän luonnetta. Luuletko, ettei häntä olisi löydetty, jos se olisi ollut tiedoista kiinni. Meillä on hallussamme kaikki tarvittava tieto, eikä se ole johtanut mihinkään. Hänen täytyy olla tiedon tavoittamattomista, mielikuvituksen puolella.

– Eikä teillä sitä ole.

Vaikka piikittelyni oli vielä kevyttä, naisen ilme muuttui yllättävän loukkaantuneeksi. Olisi voinut luulla, että hän olisi ollut pelkästään ylpeä vakavuudestaan, mutta näin ei nähtävästi ollut. Ties vaikka nainen näki itsensä suurena viihdyttäjänä, joka odotti suurta tilaisuutta päästä naurattamaan ja itkettämään kansalaisia. Jo pikaisen tutustumisen perusteella saatoin väittää, ettei näin tulisi koskaan käymään.

– Miten saan teihin yhteyden, jos ilmenee jotain kysyttävää?

– Samalla tavoin kuin tähänkin saakka. Et mitenkään. Me otamme yhteyden, jos se meille sopii.

Nainen oli tosiaan loukkaantunut huulenheitostani. Äänensävy oli muuttunut sellaiseksi, että heikkohermoiselta olisivat pudonneet huulet lattialle. Aloin pitää tästä naisesta.

– Ja yhteyden saamme nimellä Räkä.

Enkä sitten pitänytkään.

– Tiedätte varmaan, ettei räkä itsessään aiheuta vaaraa. Se on seurausta sairaudesta. Se on osa elimistön puolustusmekanismia, jonka tehtävänä on poistaa haitalliset bakteerit.

Nainen myhäili äänettömästi. Selvästi häntä miellytti, että olin menettänyt hetkeksi malttini. Hän oli tiennyt, etten pitänyt ammattinimestäni. Ehkä olin esittänyt saman puolustuspuheen turhan usein. Mutta myhäilköön, kunhan maksaa laskuni.

– Nähtävästi pidätte huolen siitä, että saan rahaa, kun sitä tarvitsen.

– Raha ei ole tässä ongelma.

– Sittenhän kaikki on harvinaisen selvää. Aloitan välittömästi.

– Tarvitsetko kyydin takaisin?

– Mitä suotta. Aloitan näiltä kulmilta. Mitä lähempää etsii, sitä varmemmin löytää.

Taisin saada sen kuulostamaan juuri siltä kuin halusinkin. Rypyt naisen otsalla alkoivat tanssahdella kivasti. Nousin miellyttävästä nojatuolista, joka oli kuitenkin alkanut hiostaa. Ihoni oli tarrautunut siihen ja päästi irrotessaan imaisevan äänen.

Kun olin kävelemässä portaita alas, kuulin ylhäältä tiheitä askeleita. Pysähdyin ja käännyin odottamaan tulijaa, koska vaaralle ei saanut ikinä kääntää selkää. Vaarasta ei tosin ollut huolta, sillä tulija oli nuori poloinen. Vaikka hänellä olisi ollut ase, hän olisi ollut vaaraksi ainoastaan itselleen.

Pelkkä juoksupyrähdys oli saanut hänet hengästymään niin ettei hän pystynyt heti puhumaan. Tai sitten häntä hengästytti ylipäätänsä se että joutui kertomaan asiansa.

– Minä… minulla olisi pyyntö.

– Siitä vain.

– Kun kuulin että olet kertoja…. en tiennyt siitä etukäteen. Ei minulle koskaan… enkä edes haluaisi olla mukana näissä hommissa. En ole sellainen ihminen. Ja jos vanhempani saisivat tietää… Eli pyytäisin…

– Niin?

– Ethän kerro minusta mitään pahaa.

Olisin voinut halata häntä. Ehkä olisi pitänytkin, sillä sitä hän selvästi tarvitsi. Ei hänen olisi kuulunut olla näissä hommissa, mutta olihan se ymmärrettävää, että ihmiset ottivat sen työn minkä sattuivat saamaan. Sillä tavoin minäkin tälle alalle ajauduin. Ja tiesin, miten vaikeaa epämiellyttävistä tehtävistä oli päästä eroon. Siitä vasta pääsisi karmea ääni, jos iho irtoaisi kokonaan, paljon pahempi kuin nojatuolista.

– Ole huoleti. Haluan kertoa ihmisistä pelkkää hyvää.

Jätin mainitsematta, että valitettavasti aina se ei ollut mahdollista. Nuorukaisen huojentunut ilme oli miellyttävä etukäteispalkkio. Tosin ei se rahaa korvannut, joten lähetin hänet takaisin emonsa luo ja lähdin ansaitsemaan elantoani

Ulkona jouduin heti myöntämään, että oli ollut hyödytöntä rehvastelua kieltäytyä autokyydistä. Kuumuus oli jälleen läkähdyttävä. Nyt saatoin ainoastaan haaveilla viilentävästä tuulenvireestä, joka leyhyttäisi avonaisesta ikkunasta kasvoja. Jotkut kai olettavat, että kertoja kykenisi kuvittelemaan itselleen virkistystä, vaikkapa suihkulähteen, joka ruiskuttaisi kylmää vettä kasvoilleni, mutta ei se ihan niin mennyt. Tiesin, miksi ammattini vaikutti ihmeelliseltä ja kadehdittavalta. Ylläni oli tyylikäs univormu, mutta valitettavasti se johtui pelkästään siitä, että olin autonkuljettaja. Saattoi minua toki ihailla, koska sain ajaa laadukkailla ja tuliterillä autoilla. Ne eivät vain olleet minun. Enkä saanut koskaan päättää minne ajoin. Rattia sain kääntää, mutta matkakohteesta päättivät ne, jotka istuivat leveästi takapenkillä. Lähinnä minua huvitti, miten ihmiset liittivät mielikuvituksen vapauteen ja avarakatseisuuteen. Ei se sitä ollut, sillä saman tylsän tien minäkin edessäni näin, vaikka alla olisi ollut miten hieno menopeli.

Katselin aikani korkeita rakennuksia ja suojatuille paikoille pysäköityjä autoja. Lohjenneita katukivetyksiä oli täälläkin. Ei yhtään ihmistä ulkosalla. Turha täältä oli tyttöä etsiä. Lähdin kävelemään kohti metroa. Aurinko paahtoi rintaa vasten. Miten mukavalta olisikaan tuntunut märkä paita.

2.

Jatkoin etsintöjä heti kun aurinko painui kerrostalojen taakse. Vielä pidempään olisi toki kannattanut odottaa, koska keskusaukiolle paistoi yhä, mutta en enää malttanut kyhjöttää yksin sisällä. Ja aukiolle teki mieli, koska se oli kaupungin paras paikka.

Muutama vuosi sitten se oli ollut tavallinen hylätty toripaikka, jonka läpi kuljettiin omissa ajatuksissa vilkaisematta, olisiko jossain kojussa satuttu myymään mitään kiinnostavaa. Mutta kuka hullu siinä kuumuudessa olisi yrittänyt mitään myydä. Samalla tavoin tyhjilleen jäivät ympäröivät rakennukset, jotka räjäytettiin yksi toisensa jälkeen, jotta kukaan ei valtaisi niitä asuttavaksi. Aivan kuten ennen vanhaan oli kaadettu metsää peltojen tieltä, nyt kaadettiin rakennuksia. Paitsi ettei tilalle tullut mitään. Aukio sen kuin kasvoi ilman että olisi suunniteltu, miten tyhjän tilan voisi täyttää. Kadunmiehet puhelivat keskenään, että samalla kun räjäytetään taloja, pamautetaan torin kohdalla kunnon pommi, niin saataisiin kaupungin keskelle reikä. Sitä olisi varmasti mukava katsella lentokoneesta.

Sitten saapui ensimmäinen muuttoaalto. Ihmisiä vaelsi sieltä missä oli vielä kuumempaa kuin täällä. Koska ainoat halvat majoitustilat oli räjäytetty taivaan tuuliin, he aikansa etsittyään päätyivät tälle ja muille pienemmille aukioille. Heitä ei keskipäivänkään aurinko haitannut, jos vain sai levittää kangaspeitteen suojaksi. Syntyi sanaton sopimus siitä, että jos muukalaiset olisivat rötöstelemättä eivätkä siirtyisi kaupungin laitamille, missä asui varakkaampi väki, viranomaiset eivät ajaisi heitä pois. Kaiketi hallinto vielä siinä vaiheessa oletti, että ilmiö tulisi olemaan väliaikainen ja muukalaiset lähtisivät viimeistään talven tullen muualle. Apua ei annettaisi, mutta jos muukalaiset tulisivat toimeen omillaan, siitä vaan, olkoot, ei kuulunut heille.

Vastoin odotuksia saapui toinen, kolmas ja neljäs aalto. Viranomaiset laskivat lukumäärän ja päättelivät, ettei näin pienellä alueella voi elää niin moni ihminen. Kohta he lähtevät vapaaehtoisesti muihin maihin tai ainakin muihin kaupunkeihin. Mitä vielä, muukalaiset mieltyivät aukioon, ja syykin oli yksinkertainen: mikä tahansa paikka oli parempi kuin se mistä he olivat saapuneet. Vaikka ruokaa ja vettä oli niukasti, täällä pysyi sentään hengissä. Sitä paitsi talven viileys oli miellyttävää. Mutta ei hyväkään usko auttanut siihen, että ruokaa oli yhä kasvavalle väenpaljoudelle liian vähän, eikä sitä olisi ollut senkään vertaa ilman vapaaehtoisjärjestöjä, joten lopulta hallinnon oli pakko havahtua siihen, ettei noita ihmisiä voinut sentään nälkään tappaa. Sitä paitsi pohjoisessa ongelmana oli ylituotanto, joten pilaantumaisillaan oleva ruoka kärrättiin aukioille, missä rapistuneet vihannekset ja puolimädät hedelmät otettiin kiitollisena vastaan.

Edelleen osa kaupunkilaisista nimitti aukiota toriksi, vaikka ei siellä myyty tai ostettu mitään. Nämä ihmiset omistivat sen minkä sai kannettua. Jos jostain satuttiin saamaan rahaa, käytiin syömässä aukion ulkopuolella, eikä muuta ylellisyyttä kaivattu. Olin nähnyt sellaisenkin tapauksen, että eräs mies sai kantohommista muutaman setelin, joita hän katsoi kummissaan ja ojensi ne sitten ensimmäiselle vastaantulijalle. Tulin siihen tulokseen, että ihminen on vapaimmillaan jos raha ei merkitse hänelle mitään, koska silloin häntä ei voi omistaa.

Asuin aukiolla puolisen vuotta, jos sitä asumiseksi saattoi kutsua, koska ei ollut kattoa eikä seiniä. Yöt vietin milloin missäkin. Patjani oli sen verran leveä että sain usein vieruskaverin. Heräsin poski partaa vasten. Toivotimme hyvää huomenta omilla kielillämme ja nousimme tähyilemään, olisiko jossain ruokaa tarjolla. Jos ei ollut, saatoin seurata rauhassa aamun hyörinää. Kurnivasta vatsasta huolimatta nautin suunnattomasti hiljaisista aamuista, eikä vähiten miellyttävän lämpötilan vuoksi. Kun pääosa ihmisistä vielä nukkui tai ei ainakaan vielä viitsinyt nousta, aukion hahmotti aivan toisella tapaa kuin päivisin, jolloin väenpaljous esti näkemästä muuta kuin lähimmät ihmiset. Oli mukavaa arvailla pelkästään kasvojen perusteella, mistä kukin oli lähtöisin. Pohjois-Afrikasta taisi olla eniten, aasialaisia ei juuri laisinkaan. Aluksi lähes kaikki olivat vierasmaalaisia, mutta vähitellen myös kaltaiseni paikalliset löysivät paikan. Kuljeskelu ihmispaljouden keskellä vastasi seikkailua vieraalla maalla. Oli vaikea sanoa, miten paljon paikalla oli pareja tai perheitä, koska ihmiset viihtyivät yhdessä eikä esimerkiksi ruokaillessa tehty rajaa sen suhteen, tarjottiinko leipäpalaa vieraalle vai perheenjäsenelle. Etenkin lapsista pidettiin niin hyvää huolta, että heitä voitiin hyvällä syyllä nimittää aukion kasvateiksi. Ei ollut mitenkään harvinaista, että lapsi puhui yhtä monta kieltä kuin hänellä oli ikävuosia. Ehkä he eivät oppineet ihan kaikkea sitä mitä koulussa, mutta elämäntaidot he omaksuivat pienestä pitäen.

En mennyt vielä väkijoukkoon vaan nautiskelin näkymistä aukion reunalta. Katoksia oli aiempaa enemmän. Joitakin saattoi nimittää jopa rakennuksiksi, sillä tolppien päälle oli vedetty pressu, joka oli raahattu kauempaa kaupungilta. Oli aika huvittavaa nähdä tunnetun yrityksen logo, ikään kuin olisi ostettu mainostilaa. Mutta uskokaa huviksenne, nämä ihmiset eivät olleet ostettavissa. Nuo näkösuojat kuitenkin osoittivat, että osa tulijoista oli valinnut itselleen ja perheelleen pysyvän asuinpaikan, he olivat asettuneet aloilleen. En välttämättä pitänyt tuosta kehityksestä. Mielestäni aukiolla kuului vaellella vapaasti, ja kun koitti yö, laskeutua siihen kohtaan mihin oli sattunut etenemään. Niin minä aioin tehdä patjoineni.

Kävely patja pään päällä ei ollut sellaisen ihmisjoukon keskellä helppoa ennen kuin siihen taas tottui. Olin viettänyt liian monta yötä tilavassa huoneessa, joten olin menettänyt kykyni kulkea luontevasti tallaamatta kenenkään käden päälle tai kaatumatta itse muiden jalkoihin. Samaan tapaan kuin kaupunkilainen joutui metsässä kävellessään katsomaan jatkuvasti jalkoihinsa, jotta ei olisi kompastunut juuriin tai aluskasvillisuuteen, minunkin täytyi katsoa tarkasti, mihin askeleeni asetin. Eikä se patjan kanssa taiteillessa oikein luonnistunut. Jouduin pysähtymään tuon tuosta. En etsinyt pelkästään väylää eteenpäin vaan yritin löytää samalla ystäviäni. Sekin oli mielenkiintoista, miten myös tällaisessa väkijoukossa, satunnaisissa tapaamisissa, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa ei. Luulisi, että jos jaetaan yhteiset elämänkokemukset, se väistämättä vetäisi ihmisiä yhteen, mutta niin vain täälläkin saattoi huomata, oikeastaan heti ensimmäisen keskustelun aikana, ettei meistä tule ystäviä. Ei tosin vihamiehiäkään. Jokainen näytti ymmärtävän, ettei näissä olosuhteissa kannattanut tuhlata energiaansa räyhäämiseen ja vihanpitoon. Keskinäinen luottamus ja ystävällisyys olivat elinehtoja. Mutta ystävällisyys oli toki eri asia kuin syvä ystävyys.

Juuri kun olin alkanut ihmetellä, enkö satu törmäämään kehenkään ystävistäni, lähistöltä kuului tuttu mylväisy.

– Mörisöö!

Se oli vuorenvarmasti Hauki. Vuoren kokoinen hän nimittäin oli, vaikka en sillä hetkellä erottanut mistään hänen mustaa päätään. Kääntyilin tungoksessa ja iskin nenäni jonkun naisen takaraivoon. Taisin minäkin huitaista jotakuta patjallani. Hauki! huusin tietämättä minne. En tiennyt hänen oikeaa nimeää. Olin saanut selvää nimen alusta, joka oli Haug tai jotain, joten väänsin sen helposti muistettavaksi haueksi. Hänelle se kelpasi, hekotteli vain, kun selitin että hauki oli petokala. Niin nämä heput aina hekottelivat, jos tuli nimien tai sanojen kanssa sekaannuksia. Samoin he vääntelivät sanoja sen mukaan miten ne sopivat parhaiten heidän suuhunsa. Niin kuin mörisöö muka jotain tarkoittaisi. Tai että olisin joskus sanonut sen nimekseni. Niin Hauki joka tapauksessa aina huusi minut nähdessään.

– Mörisöö!

Mutta mistä hän minut näki?

Vaikka näin useita keltaisiin kaapuihin pukeutuneita mustia miehiä, joiden pää nousi muiden yläpuolelle, ei kukaan heistä ollut Hauki. Muutamat kyllä vastasivat katseeseeni ja nyökkäsivät kuin olisivat tunnistaneet, mutta se saattoi olla pelkkä tapa hyväksyä jokainen. Huomasin kaivanneeni noita ilmeitä. Tulin levottomaksi, jos jouduin katselemaan tyhjiä seiniä. Samoin jos jouduin kuuntelemaan omia ajatuksiani. Sen vuoksi pidin jopa siitä, että huudettiin aivan korvan juuressa.

– Mörisöö!

Ei helvetti, missä se mulkku piileskeli! Varmasti katseli minua jostain ja naureskeli suu suurena, kun poukkoilin edestakaisin. Joku tuntui koskettavan olkapäätä, mutta kun käännyin katsomaan, kukaan ei vastannut katseeseeni. Teki mieli huutaa. Tai viheltää. Minulla oli niin terävä vihellys, että se erottui muista ja kuului kauas. Pian kuului vihellyksiä joka suunnasta. Sellaista