Mies, joka tiesi

By Laura Kallio

Kutkuttavan romanttinen mysteeritarina!Kaikki on hyvin Riikan elämässä, kunnes hänen paras ystävänsä katoaa äkisti jäljettömiin. Katoamiseen vaikuttaisi liittyvän salaperäinen, arpikasvoinen mies, jota Riikka ei saa pois mielestään. Kun Riikan ja salaperäisen Joelin tiet lopulta kohtaavat, hän ei olekaan sellainen kuin Riikka odotti. Joel on komea herrasmies, joka vetää Riikkaa puoleensa selittämättömällä tavalla. Ennen pitkää hän huomaakin olevansa peruuttamattoman rakastunut. Mutta kuinka hän voi luottaa Joeliin, josta hän ei tiedä juuri mitään, ja jolla on ilmiselvä yhteys Annan katoamiseen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788728547434

Book preview

Mies, joka tiesi

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2012, 2023 Laura Kallio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728547434

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Prologi

M ies tietää ajavansa liian lujaa. Nainen ei sano mitään, mutta mies kuulee hänestä saman kuin itsestään: pelästyneen eläimen hengityksen. Nopean ja hätääntyneen.

Miksi tämä kaikki nyt? Miksi ei silloin, kun he vielä olivat huolettomia ja villejä, valmiita ihan mihin vain? Jopa siihen kaikkein pahimpaan: syyllisyyteen. Se ei ole koskaan poistunut heistä. Ei, vaikka he ovat antaneet niin paljon rakkautta, että siitä riittäisi kokonaiselle kylälle. Sille samalle kylälle siellä kaukana, porojen maassa.

Miksi juuri nyt?

Mies koettaa painaa jarrua. Se ei auta. Auto on jo holtiton. Sitä ei voi määrätä. Se menee minne haluaa. Niin kuin tyttökin.

Mies haluaisi löysätä ratista kokonaan, tarttua kiinni naisen käsiin. Hän tietää, että ne ovat kylmät ja tärisevät. Nainen on niin hiljaa. Rakas.

– Nyt jos koskaan hän tarvitsee minua, mies ehtii ajatella ennen kuin maailma on poissa.

1

Varjo ohittaa auringon

S inä päivänä, kun aurinko paistoi mielipuolisen lämpimästi Kamarin terassille, minun olisi pitänyt tajuta, ettei Anna puhunut niin kuin tavallisesti. Toki hänen äänensä solisi purona ja hänen silmänsä hehkuivat samaa elämän intohimoa kuin mitä valokuvaajatkin olivat aina rakastaneet. Minun olisi kuitenkin pitänyt nähdä syvemmälle: minä olin hänen ystävänsä.

Edes siinä vaiheessa, kun Anna ajoi drinkintarjoajan tiehensä – sitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen – minä en ymmärtänyt muuta kuin valittaa oman elämäni kurjuutta.

– Johannes on aivan omituinen. Miksi se mies ei voi asettua ja raijata tavaroitaan minun luokseni? kimitin samalla kun litkin kolmatta rakkaussuhteiden parannussiideriäni.

Anna kuunteli pää hiukan kallellaan kuin kissaa ihmettelevällä koiranpennulla. Tummat kiharat vain heilahtivat, kun hän nyökkäsi minulle. Mutta hänen silmänsä, olivatko ne sittenkään läsnä, kiinni minussa, vastapuolessa? Niiden lämpö oli kyllä tallella, ja niiden ymmärtäväisyys.

Oli kuitenkin myös muuta. Oli hämmennys. Oli rauhattomuus. Oli pälyily. Ketä Anna haki silmäkulmastaan? Ketä hän katseli aivan kuin itseltäänkin salaa?

J älkikäteen punatukkainen, äidillinen poliisi kysyi minulta kolme kysymystä:

1. Mistä Anna puhui Kamarissa?

2. Millä lailla Anna puhui ja käyttäytyi?

3. Mistä Anna ei puhunut?

Ensimmäiseen kysymykseen pystyin vastaamaan helposti. Anna puhui – niin, ikävä myöntää – minusta. Parituntisen siideritapaamisemme keskipiste oli häkellyttävän röyhkeästi ollut minun suhteeni Johannes-nimiseen luuseriin.

Toisen kysymyksen kohdalla en ollut täysin rehellinen. Se kadutti minua myöhemmin. Silloin toimin kuitenkin hyvässä uskossa. Jätin mainitsematta Annan silmät, sen, että ne olivat loistaneet eri tavalla kuin ennen. Jostain syystä en osannut pukea sanoiksi myöskään sitä, että Anna oli tuntunut katselevan ympärilleen kuin jossakin olisi ollut joku ylimääräinen, joku joukkoon kuulumaton, jokin häiritsevä tekijä. Ainahan oli mahdollisuus, että Anna oli vaistonnut Kamarissa jonkun, joka tunnisti hänet valokuvista ja toljotti siksi. Sitä poliisi olisi varmasti ehdottanutkin. Malleina työskennelleillä on kironsa.

Kaikkein vaikein oli kolmas kysymys: kysymys asioista, jotka Anna olisi mahdollisesti jättänyt kertomatta minulle Kamarin terassilla. Olisiko Anna voinut unohtaa mainita tulevan kuvauskeikan esimerkiksi jossakin kaukaisella saarella kännyköiden kuulumattomissa? Tai olisiko Annalla ollut niin salainen rakastaja, että Anna olisi häipynyt tämän kanssa lemmenlomalle Vielä Salaisempaan Paikkaan, kertomatta kenellekään, edes minulle? Ehdottipa poliisi, että Anna olisi vain vetäytynyt luostariin tai jonnekin muualle Jumalan selän taakse, jotta saisi hengähtää raskaan työrupeaman jälkeen.

Anna vai! Anna olisi saattanut unohtaa mainita työkeikasta minulle, mutta ei koskaan Ossille. Ossi manageroi, organisoi ja systematisoi, tiesi Annan menemiset jo ennen kuin Anna itsekään tiesi niistä. Jos taas Anna olisi painunut luostariin, olisin ollut yhtä hämmästynyt kuin jos Elvis olisi herännyt kuolleista.

Annalla olisi saattanut olla myös salainen rakastaja, mutta minä olisin vaistonnut sen. Varmasti olisin, jopa Johannes-kriisissäni. Niin ainakin halusin kiihkeästi uskoa.

Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, ensimmäisen kerran elämässäni, ettemme me voi koskaan tuntea läheisiämme läpikotaisin. Emme syvimpiä onkaloita, niitä, jotka he ovat sulkeneet itseltäänkin ikuisiksi ajoiksi.

E ntä mitä tapahtui Kamarin terassin jälkeen, ennen kuin poliisi tuli mukaan kuvaan?

Halasimme Annan kanssa ja sovimme pitävämme tiukasti yhteyttä. Anna oli palannut Suomeen, mistä olin hyvin iloinen. Hän aikoi tehdä kuvauskeikkaa ja samalla miettiä, miten käyttäisi loppuelämänsä: mitä opiskelisi ja missä elelisi. Hänen onnensa oli se, että hän oli tunnettu mallipiireissä, mutta meidän kaupunkimme kaduilla hän sai olla kohtalaisen rauhassa: hän ei ollut tyrkyttänyt itseään pikkujulkkikseksi suomalaiselle lehdistölle vaan oli tehnyt töitä ulkomailla, paljon ja ammattitaitoisesti, välittämättä olla sensaatiouutinen.

– Pysytään järjissämme, mutisimme toisillemme Kamarin ulko-ovella niin kuin olimme tehneet jo murkkuikäisinä.

Silloin piti pysyä järjissään vanhempien keskellä. Nyt olivat huolena Johanneksen kaltaiset vätykset.

Kun viikkoa myöhemmin tapahtui, mitä tapahtui ja istuin poliisiaseman perähuoneessa puhumassa ymmärtäväiselle naispoliisille, ajattelin Annan vanhempia. Jospa he vain olisivat olleet elossa! Tosiasia kuitenkin oli, että kun heidän autonsa oli suistunut tieltä 15 vuotta aikaisemmin, oli romuttunut myös Annan sukuyhteys: ei ollut ketään muuta. Annalla olin vain minä. Minä, maailman huonoin ystävä, joka annoin mennä kokonaisen viikon Kamarin jälkeen soittamatta ystävälleni ollenkaan! Miten toisin kohtalo olisikaan voinut johdattaa meitä, jos olisin vain tarttunut kännykkääni, edes yhden ainoan kerran, ja kysynyt:

– Anna, miten menee? Lähdetäänkö teelle?

Mutta ei. Sen sijaan minä annoin ystäväni – kadota.

K aikkein pahinta oli se, että Annan katoamisen tajusi Ossi.

– Riikka, oletko se sinä? Ossin ääni pärähti luuriin ennen kuin olin edes kunnolla herännyt.

Oli lauantai, viikko Kamari-tapaamisesta. Se päivä, jolloin koko merkillinen tapahtumaketju lähti liikkeelle huimaa vauhtia.

– Hmm, mutisin puhelimeen.

En ollut ihan varma, oliko mumisija minä. Koetin avata silmiäni, jotka olivat muurautuneet kiinni kello neljään asti ravintolassa notkumisesta. Hot Wheels oli tuntunut hyvältä vaihtoehdolta sen jälkeen, kun olin käskenyt Johanneksen painua sinne, missä pippuri kasvaa.

Sen verran aistin nytkin maailmaa, että ymmärsin Ossin olevan selvästi hätääntynyt. Hän hengitti kiivaasti kuin olisi juossut tai, kun Ossista oli kysymys, tehnyt jotain itämaista liikesarjaa tekoruskettuneen Ilkan kanssa.

Ossin ääni oli pelkkä parahdus:

– Anna on kadonnut!

Mies sai minut hereille yhdessä sekunnin sadasosassa. Tajusin välittömästi, ettei kyseessä ollut pilasoitto. Ossi ei osannut pilailla, ei ainakaan millään, mikä liittyi Annaan. Annan kanssa hän oli aina kuolemanvakava.

– Kadonnut, mitä sinä horiset? huudahdin.

Olin singahtanut ylös kuin huonosti permanentattu tukka. Vaatteeni lojuivat epämääräisinä kasoina pitkin makuuhuoneen raidallista mattoa. Oli vaikea sanoa, mikä kasoista oli häikäisevän hieno bailausmekkoni. Kaikki näytti jätemeren aallokolta. Aivoissani jyskytti krapulainen juna.

– Kadonnut. Kadonnut! Kai sinä käsität? Ei ole kotona, ei vastaa puhelimeen. Ei ole merkkiäkään missään, Ossi panikoi ääni itkuisena.

Huokaisin. Kaksi kertaa. Sitten järki alkoi saada happea. Manageri-Ossit ylireagoivat aina. Muistin senkin kerran, kun Anna oli jätetty ulos jostakin näytöksestä ja Ossi oli kuin Anna olisi julkisesti ruoskittu.

Ossi Liioittelija, naurahdin helpottuneena mielessäni.

– Kuules, aloitin rauhallisena. – Eiköhän kaikelle ole ihan järkevä selitys. Jos Anna on vain…

Ossi ei antanut minun puhua loppuun.

– Ei, mies huusi kimeästi. – Ei, ei, ei. Anna ei ole missään omalla lomalla tai muuten. Minä ajattelin, että siellä sinun luonasi hän voisi olla niin edesvastuuton, ettei ilmoittaisi minulle mitään. Mutta ilmeisesti sinä et piilottele häntä. Ethän?

Vaistomaisesti katsoin ympäri vaatteita lojuvassa makuuhuoneessani. Ainoa Anna siellä oli Annan ja minun yhteiskuva, joka oli otettu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Meillä oli kymmenkesäisen huoleton hymy ja letit päässä. Vartiokorven kesäleiri oli yhdistänyt meidät lopullisesti.

– Miksi minä piilottelisin Annaa täällä?

Kuulin itsekin, että ääneni oli kireä, samanlainen kuin useimmiten, kun jouduin vastatusten Ossin kanssa.

– Minä tiedän, mitä mieltä olet minusta, Ossi tokaisi. – Et sinä pidä minusta. Siksi sinä voisit tehdä minulle aivan hyvin kiusaa. Anna nukkuisi siellä jossakin sinun luonasi, ja sinä nauraisit partaasi.

Ossi oli oikeassa: olisin aivan hyvin voinut tehdä jotain pirullista. Totuus kuitenkin oli, etten ollut nähnyt Annaa viikkoon enkä edes soittanut hänelle. Kamarin terassin jälkeen olin keskittynyt ainoastaan Johannes-vatvontaani.

– Älä Ossi, yritä. Et sinäkään pidä minusta. Mutta luuletko, että minä piilottelisin Annaa täällä? Höh. Jos Anna haluaa itse piilotella itseään, hän tekee niin taatusti ilman minuakin.

Ossi olisi varmasti halunnut lyödä minua nenään. Sen sijaan hän löi luurin korvaani.

N akkasin puhelimen takaisin yöpöydälle.

– Kuka se oli? kuului sivultani.

Mies seisoi keskellä lattiaa ilkosen alasti. WC:n ovi kolahti hänen takanaan.

– Ei kukaan, mutisin. – Ei yhtikäs kukaan. Huolestunut iilimato.

Kuulin, kuinka mies alkoi nostella vaatekasoja lattialta. Kun raotin silmiäni, hän oli saanut piiloon niin kurttuisen miehisyytensä kuin olemattomat rintalihaksensakin. Hän oli vetämässä jalkaansa raitasukkia.

Suljin silmäni uudelleen ja toivoin herääväni painajaisesta.

– No, minä taidan tästä sitten… mies aloitti jotensakin nolona.

Sekin vielä.

Nyökyttelin suljettujen silmieni takaa. Niin, niin, mene vain, mene, Mauri, Mika, Jaakko, Antti tai mikä lienetkin.

– Jos joskus haluat soitella… mies jatkoi ja kakisteli kurkkuaan.

Ällöttävää.

– Joo, toki, minä soittelen, mutisin ja halusin jo kääntää kylkeä ja unohtaa koko jutun.

Kuulin, kuinka mies vetäisi kengät raitasukkiensa päälle, avasi oven ja sulki sen.

Odotin paikoillani liikkumatta pari minuuttia ikään kuin mies olisi muuten ilmestynyt takaisin oven läpi ja yrittänyt vielä ehdotella jotakin.

Pukeuduin vauhdikkaasti. Minun oli pakko päästä ulos, pakko päästä lauantaiaamupäivän siivilöimään valoon, joka taittui kotoisan turvallisesti kerrostalojen kulmista ja sivuikkunoista. Valo antaisi voimaa ja selkeyttäisi ajatukset. Valossa soittaisin Annalle ja nauraisin, mitä kaikkea olin saanut kestää tänä kammottavana aamuna.

Osasta asuntoja verhot oli jo vedetty syrjään. Osassa pimennysrullaverhot nukkuivat yhä tiukasti alhaalla. Olin varma, että toisen kerroksen nuoripari hyräili yhteen ääneen ja kolmannen kerroksen kaksion mummon ikkunasta tulvi pullantuoksu.

Kun näin kotitaloni ulkoapäin, oloni oli hetkessä paljon, paljon rauhallisempi. Elämä jatkui ympärilläni täysin normaalisti. Mitään outoa ei ollut tapahtunut. Kun saisin Annan kiinni ja pullollisen kolaa, nauraisin niin, että posket tärisisivät.

Kävelin vain muutaman minuutin ja olin lempipaikassani. Kallioiden eteen oli tuotu kolme puupenkkiä heti lumien lähdettyä. Siinä ne seisoivat vieläkin odottamassa, että syksyn viimat veisivät ne varastoon.

Istuuduin laitimmaiselle penkille, sille, josta näkyi alaspäin, Rimminkortteliin ja sen kaksikerroksisille rivitaloille. Oliko siitä vain kaksi viikkoa, kun olin kuvitellut, että minä ja Johannes ostaisimme joskus yhdessä jonkin noista ihanista murattien koristelemisista punatiilisistä taloista ja muuttaisimme onnellisesti yhteen leikkimään perhettä? Miten pumpulissa minä olinkaan lötkötellyt, syvässä vaaleanpunaisessa pumpulissa. Ja miksi? Siinä oli tärkein kysymys. Siksikö, että olin rakastunut Johannekseen?