Kauppiaiden lapset

By Toivo Pekkanen

Tyhjäntoimittajaksi luonnehdittu mies Johannes päätyy naimisiin lahjakkaan Ainon kanssa. Aino on arvostetun kellosepän tytär ja Johannes taas Savolaisen leskirouvan poika. Terävän Ainon tarkoituksena on tehdä Johanneksesta mies. Yhdessä he alkavat myös hoitaa Johanneksen äidin kauppaa.Yllättäen Ainon elämään ilmestyy lääkäri, joka ei ole naimisissa. Paljoa ei heidän välillään tapahdu, mutta Johannes saa siitäkin vähästä vihiä.Saako Aino koulittua Johanneksesta itselleen hyvän miehen? Vai houkuttavatko lääkärin tarjoamat paremmat mahdollisuudet sittenkin enemmän?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726543247

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

Nuoria ihmisiä

I.

Ilta oli pimeä, tuulinen, syyskuun illaksi harvinaisen lämmin. Katulyhdyt heiluivat ja natisivat kannattimissaan. Tasainen, äskettäin kivetty katu kimalsi kosteana niiden valopiirissä. Oli jo niin myöhäinen, että kadun varrella olevat pienet, yksinkertaiset puutalot olivat kaikki pimeässä, asukkaat nukkuivat. Itse katu oli autio, hiljainen, rakennusten edessä olevissa pikku puutarhoissa suhisi tuuli puoliksi alastomissa puissa.

Kelloseppä Anttinen oli tyttärensä kanssa palaamassa vierailulta ystävänsä, puolue- ja ammattitoverinsa, kangaskauppias Kaasisen luota. Siellä oli ollut muitakin vieraita, ammattitovereita, varakkaanpuoleisia pikkuliikkeiden harjoittajia, jotka huonosta ajasta huolimatta koettivat ylläpitää reipasta ja hyväntuulista mielialaa keskenään. Kuten tavallista olivat herrat hiukan maistaneet, joten vierailu oli venynyt aiottua pitemmäksi. Puoliyö oli tuossa tuokiossa käsissä. He kävelivät hiljaa, hiukan väsähtäneinä, äänettöminä. Isä raskaasti, hiukan kumaraisena, molemmat kädet taskuun työnnettyinä, takin kaulus pystyssä. Tytär keveänä, sirona, lyhyin, sipsuttavin askelin, kiihtymyksen ja yöilman aiheuttama puna poskillaan. Isä haukotteli tavan takaa ja ajatteli vain vuodettaan. Tyttären mielessä aaltoilivat vielä varsin voimakkaina äsken käydyn, kiihkeäksi muodostuneen keskustelun jälkimainingit.

Asia oli koskenut Johannes Savolaista, erästä nuorta miestä, jonka äiti harjoitti naisten vaatetusliikettä kauppatorin varrella, ja joka siis läheisesti kuului heidän intressipiiriinsä. Hänet oli kaksi päivää sitten pidätetty kahden vieraspaikkakuntalaisen nuoren miehen kanssa epäiltynä osalliseksi erään yksinäisen naisen murhaan. Tapaus oli aivan tavaton heidän piirissään. Tosin Johannes jo poikaiästään lähtien, erikoisen miellyttävästä ulkomuodostaan ja sujuvasta käytöksestään huolimatta, oli ollut varsin huonossa maineessa. Hänet oli erotettu koulusta kuudennelta luokalta, hän oli laiskuri ja juoppo. Mutta sittenkin: murha, ja vielä jossakin laitakaupungilla asuneen ja huonoa elämää viettäneen naisen murha. Sellaiseen ei häntä sentään kukaan olisi uskonut kykeneväksi. Sikäli kuin sanomalehdet tiesivät, ei hän ollut itse teon tekijä, mutta hänet oli tavattu samasta huoneesta murhaajan ja viimeisillä voimillaan apua huutavan naisen kanssa. Ja juopuneena, kuten kaikki toisetkin. Likainen, mieltäkuohuttava juttu. Kahtena viimeksi kuluneena päivänä se oli asianomaista lähellä olevissa piireissä syrjäyttänyt kaikki toiset keskustelunaiheet.

Tänä iltana oli jutun käsittely saanut odottamattoman käänteen. Nuori nainen, kaunis, älykäs, ihailtu Aino Anttinen, joka oli ollut vanhemman väen erikoisessa suosiossa siksi, että hän näytti olevan hämmästyttävän vapaa nuorison tavallisista heikkouksista, oli käynyt varsin jyrkässä äänensävyssä puolustamaan tuota kelvotonta nuorta miestä. Lihavat, kunnolliset kauppiaat olivat hämmästyneitä, heidän vaimonsa jäivät hetkeksi melkein puhekyvyttömiksi. Kolmeen neljään vuoteen ei kukaan ollut lausunut ainoatakaan puolustavaa sanaa Johannes Savolaisesta. Nyt tuo nuori nainen esitti röyhkeästi väitteen, että he kaikki olivat osaltaan syypäitä Johanneksen huonojen taipumusten kehittymiseen. Häntä oli kohdeltu huonosti ja alentavasti, häneen oli jo etukäteen suhtauduttu siten kuin ei häneltä mitään kunnollista ja hyvää voisi odottaakaan. Ensi sijassa oli syy tietysti hänen äitinsä, mutta täysin viaton heistä oli tuskin kukaan. Jos he vain tahtoisivat muistella. Johannesta ei ollut koskaan otettu täydestä, häntä oli vierottu, hänen hyvistä päätöksistään oli tehty pilaa jo etukäteen. Niin, hänet oli yksinkertaisesti suljettu pois siitä piiristä, johon hän luonnonmukaisesti kuului. Mitä muuta hän voi silloin tehdä, kuin etsiä seuransa mistä sattui löytämään ja tyytyä sellaiseen kuin sillä tavoin löytää. Hän ei ollut lainkaan huono ihminen pohjaltaan, ainoastaan katkeroitunut ja väärin ymmärretty.

Aino oli puhunut kiihtyneenä, ääni suuttumuksesta väristen, kasvot hehkuen. Hänen hyökkäyksensä oli ollut niin odottamaton, että aluksi sitä vastustettiin vain heikosti. Mutta vähitellen alkoivat eräät herrasmiehet hymyillä pilkallisesti. Vai niin, vai sellainen se Johannes onkin. He iskivät silmää vaimoilleen ja nämä alkoivat katsella Ainoa peittelemättömällä ja paljon merkitsevällä hämmästyksellä. Nuorelta tytöltä on lupa odottaa ainakin tahdikkaampaa käytöstä. Ennen kuin ilta oli lopussa, neiti Anttinen tunsi selvästi, että hänen nauttimansa arvonanto näissä piireissä oli tuntuvasti laskenut.

Kohtaus oli tullut hänelle itselleenkin odottamatta. Hän oli tahtomattaan menettänyt itsehillintänsä ja joutunut kuohuttavan vihan valtaan noita lihavia, itsetietoisia ja tylsiä kauppiaita kohtaan. (Hän ajatteli juuri noilla sanoilla: lihavia, itsetietoisia, tylsiä.) Kävellessään nyt kotiin isänsä rinnalla hän jo hiukan katui sitä. Johannes ei ansainnut puolustusta. Kiihtymys kuohutti häntä vielä, mutta se ei kohdistunut enää yksinomaan Johanneksen solvaajiin, siinä oli annos itsesyytöstä ja katumusta mukana. Kävellessään hän silloin tällöin vilkaisi isäänsä ja yritti pimeän läpi nähdä hänen kasvojaan. Vanhus näytti olevan täysin rauhallinen, jonkinlaisessa tylsässä ajatuksettomassa tilassa. Se oli niin luonteenomaista hänelle. Eräs hänen tärkeimmistä elämänohjeistaan kuului, ettei pitänyt huolehtia toisten asioista. Aikaisemmin illalla oli tyttärestä tuntunut, että isä suhtautui hänen kiihtymykseensä hyväksyvän ivallisesti. Ilmeisesti hän soi ystävilleen ja ammattitovereilleen pienen löylytyksen, mutta ei toiselta puolen ottanut tytärtään lainkaan vakavalta kannalta. Nyt hän tuskin muisti enää koko juttua.

Kuu pilkisti näkyviin paksujen, tummien pilvien lomasta juuri sillä hetkellä, kun he saapuivat portilleen, ja valaisi himmeästi heidän pienen talonsa ja sitä ympäröivän vain hiukan suuremman puutarhan, jossa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Vanhasta tottumuksestaan Aino tuli vilkaisseeksi sinne, ja hänen sydämensä alkoi sykähdellä tavallista kiivaammin: hän oli nähnyt miehen hahmon kuvastuvan pensaiden välistä ja tiesi heti, kuka siellä oli. Kääntääkseen vanhuksen huomion toisaalle hän äkkiä tarttui isänsä käsivarteen ja alkoi puhella. Niin heidän onnistui päästä sisälle, pensaissa piileskelevän tulematta ilmi.

Sillä aikaa kun isä riisuutui ja pukeutui yöpukimiinsa, kulki tytär kuin emäntä ainakin huoneesta huoneeseen ja tarkasti huolellisesti, olivatko kaikki paikat sellaisessa kunnossa kuin niiden tuli olla. Sen jälkeen hän valmisti isänsä vuoteen, mitä tehtävää palvelijatar ei koskaan kyennyt tekemään isäntäänsä tyydyttävästi, ja kävi noutamassa keittiöstä lasillisen kuumaa vettä, johon oli sekoitettu hiukan sokeria ja mansikkahilloa. Tämän annoksen hänen isänsä nautti joka ilta nukkumaan käydessään, koska sillä oli erittäin rauhoittava vaikutus hänen vatsahermoihinsa. Sitten he sanoivat toisilleen hyvää yötä ja tytär poistui — kuten isä luuli —omaan huoneeseensa.

II.

Noin kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, varmistuttuaan siitä, että isä jo nukkui, Aino tuli ulos puutarhaan. Kuu oli jälleen peittynyt pilvien taa, oli hyvin pimeätä, tuuli suhisi kuuluvasti puiden kellastuneiden lehtien lomitse. Hän käytti takaportaita, koska ne olivat kauempana niistä huoneista, joissa isä ja palvelustyttö nukkuivat, ja koska ne eivät näkyneet kadulle. Hänen jokainen liikkeensä vaikutti erittäin varmalta ja rauhalliselta, ja kun hän alimmalle porrasaskelmalle saavuttuaan nojautui huolettomasti kaidepuuhun, olisi sivullinen katselija luullut hänen pistäytyneen ulos vain hiukkasen hengittämään raikasta yöilmaa.

Nuori mies, joka kaiken aikaa oli piileskellyt puutarhassa, tuli nyt esiin ja lähestyi epäröiden. Hän oli masentunut ja häpeissään, mutta ilmeisesti ei vailla toivoa. Päästyään aivan Ainon eteen hän pysähtyi katse mahan luotuna ja jäi odottamaan äänettömänä. Tyttö katseli häntä pimeyden läpi uhkaavan vaiteliaana. Vielä hetki sitten hän oli aivan varma, että nyt hän vihdoinkin katkaisee tämän omituisen suhteen, joka vuosikausia oli heitä yhdistänyt. Nyt hän ei enää ollutkaan niin varma siitä. Hän tunsi jalkojensa vapisevan ja voimiensa omituisesti raukeavan. Kuitenkin hänen onnistui säilyttää äänensä ankarana ja kylmänä sanoessaan:

Sinut on siis vapautettu?

Nuorukainen kohotti kiivaasti päätään, ja tyttö näki hänen silmiensä loistavan epätavallisen kirkkaina pimeydessä. Et kai ole hetkeäkään uskonut, että olisin syyllinen, huudahti hän hermostuneesti uhmaten.

Pimeys oli niin sakea, ettei Aino voinut nähdä hänen kasvoissaan vaihtuvia ilmeitä, mutta hän oli katsellut noita kasvoja niin usein, että hän tiesi, minkä näköiset ne olivat. Hän voi kuvitella mielessään niiden jokaisen vivahteen: ne ovat kiihtyneet, huulet kenties hiukan vavahtelevat, silmistä kuvastuu sekä lapsellista avuttomuutta että lapsellista uhmaa. Hän tunsi jälleen voimakkaasti, kuinka vaikea tämän siteen katkaiseminen tulisi olemaan.

Sinusta täytyy epäillä kaikkea, sanoi hän niin viileästi kuin voi. Se on ainoa varmuus, minkä sinusta enää voi saada.

Niinkö sinä sanot? kysyi nuorukainen hiljaa.

Mitä minä voisin sanoa. Sinä olit siellä, kun tuo inhottava teko tapahtui. Mitä varten…? Ei, älä yritä selittää, vaan anna minun ensin puhua. Aavistan hyvin, miten se on käynyt. Kauppamatkustajia, juomingit, ja sitten et muista enää mitään. Tai he ehkä tarvitsivat sellaista paikkaa ja sinä toimit heidän oppaana, ohjasit heidät tuohon likaiseen taloon… niin… Tässä hän äkkiä kadotti otteensa.

Hän ei aikaisemmin ollut ollenkaan ajatellut asian tätä puolta: miksi Johannes oli ollut tuon naisen luona? Tähän asti oli murha ollut pääasia, nyt hänen omat sanansa synnyttivät hänessä mielikuvan eräästä toisesta teosta, joka silmänräpäyksessä siirsi murhan kokonaan sivuun. Ikään kuin kevyt vilunpuistatus hytisytti hänen ruumistaan, polvet tuntuivat hetkisen niin heikoilta, että hän pelkäsi lyyhistyvänsä kasaan. Ankarasti ponnistaen hänen onnistui kuitenkin hallita itseään ja jatkaa puhettaan hetken kuluttua; sanat tulivat esiin yhdessä henkäyksessä: Sinulle on turhaa olla vihainen, enkä aiokaan olla. Mutta tämä ei voi enää jatkua, ymmärräthän? En luullut sinua enää näkeväni.

Johannes astui askeleen lähemmäksi ja yritti puoliksi mielistelevin, puoliksi rukoilevin liikkein tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti kiivaasti kätensä pois. Hetkisen näytti siltä, kuin nuorukainen olisi halunnut poistua. Hän kääntyi, astui askeleen, mutta pysähtyikin siihen ja jäi seisomaan selin tyttöön. Sitten hän lopullisesti nöyrtyi.

Et tiedä kaikkea, sanoi hän hiljaa. Minun osani asiassa ei ollut sellainen kuin näyt luulevan.

Hän odotti hetkisen. Tytön hengitys kuului omituisen raskaana, eikä hän sanonut mitään. Nuorukainen jatkoi hiukan rohkeammin:

Meillä oli taas riitaa äidin kanssa tuona päivänä ja kun vihapäissäni en tahtonut mennä kotiin, oli minun melkein pakko liittyä noihin kahteen poikaan — he ovat vanhoja tuttaviani, helsinkiläisiä — saadakseni jossakin aikani kulumaan ja unohtaakseni kurjuuteni. En toiminut heidän oppaana, vaan he minun. Voin vaikka vannoa, etten ole ollut tuossa paikassa koskaan ennen.

Hän odotti taas hetkisen, ja kun ei tyttö vieläkään puhunut, kääntyi hän hitaasti ja tuli aivan tämän eteen. Kuu pilkisti jälleen pilvien raosta ja loi puutarhaan verkkomaisia, tuulessa häälyviä varjoja. Se valaisi myös Johanneksen kauniit, mutta tällä hetkellä hiukan ränsistyneiltä vaikuttavat kasvot. Aino ei uskaltanut katsoa niihin, mutta kuva niistä oli syöpynyt niin syvälle hänen sieluunsa, että hän näki ne edessään ummistetuin silminkin. Kun hän kauan sitten, tuskin kuusitoistavuotiaana, oli rakastunut Johannekseen, ei hänen tytönunelmissaan ollut muuta miellettä rakastetustaan kuin kuva noista kasvoista. He olivat suudelleet toisiaan eräänä iltana palatessaan koulun konventista. Tuon ensimmäisen suudelman muisto ei ollut vieläkään täysin himmennyt, vaikka Johannes jo kaksi viikkoa sen jälkeen oli raa’alla tavalla hävittänyt hänen illusioninsa juomalla itsensä humalaan ja esiintymällä siinä tilassa koulussa. Tapaus oli niin ennenkuulumaton, että koko kaupunki joutui kuohuksiin ja Johannes erotettiin muitta mutkitta. Ainoon se vaikutti aivan valtavasti. Se oli ehkä ensimmäinen tapaus, joka sai hänet aavistamaan elämässä olevan sangen rumia ja alhaisia piirteitä. Lähes kaksi kuukautta hän vakavasti mietti kuolemaa. Mutta kuullessaan joka päivä vanhempien ihmisten puhuvan, ettei Johanneksesta koskaan tule mitään kunnollista ja että vanhempien, jotka eivät halunneet lapsiensa joutuvan huonoille teille, oli paras estää lapsiaan seurustelemasta hänen kanssaan, alkoi hänessä vähitellen herätä sääli, eräänlainen äidillinen vastuunalaisuuden tunne tuota kaikkien tuomitsemaa nuorukaista kohtaan. He tapasivat toisensa jälleen, ja Johannes osasi oikealla tavalla käyttää hyväkseen hänen alttiuttaan. Hän esiintyi onnettomana, väärinymmärrettynä, kaikkien hylkäämänä olentona, mikä ainakin Osittain oli tottakin. Huonoista tavoistaan huolimatta hän oli hyvin herkkätunteinen poika ja tarvitsi kipeästi Ainon myötätuntoa sen rakkauden korvikkeeksi, jota hän ei ollut koskaan saanut ankaralta äidiltään. He olivat melkein yhdenikäiset, Johannes muutamia kuukausia vanhempi, mutta vähitellen oli Ainosta tullut eräänlainen vanhempi sisar, äidinsijainen. Johanneksen pelastamisesta tuli hänelle suuri ja pyhä tehtävä. Mitä useammin Johannes tuli tytön luottamuksen pettäneeksi, sitä suuremmaksi hänen onnistui tehdä tämän vastuunalaisuuden tunne hänestä itsestään. Se ei ollut enää rakkautta (Aino uskoi niin), se oli vakavaa pyrkimystä voittaa Johannes takaisin oikealle tielle, pelastaa hänet turmiosta. Siitä huolimatta, vanhempien ihmisten arvostelun pelosta, suhde oli säilynyt niin salaisena, etteivät edes heidän toverinsa siitä tienneet.

Mutta koskaan ennen ei ollut tapahtunut vielä mitään tähän viimeiseen verrattavaa. Johanneksen aikaisemmat teot olivat joka tapauksessa olleet vain poikamaisia kepposia, tähän viimeiseen liittyi lievimmässäkin tapauksessa jotakin iljettävää. Ensi kerran siitä kuultuaan Ainon oli täytynyt viettää kokonainen iltapäivä vuoteessa ja vain ottamalla avukseen kaiken perityn tarmonsa ja sen itsehillintä- ja teeskentelytaidon, minkä hän tämän suhteen kestäessä oli onnistunut itselleen hankkimaan, hän jaksoi selviytyä jokapäiväisistä tehtävistään ja salata isältään, miten hänen laitansa oli.

Pitikö hänen nyt vieläkin antaa anteeksi? Oliko enää vähäisintäkään toivoa? Aikaisemmin illalla, puolustaessaan Johannesta isänsä ystäviä vastaan, oli hänestä tuntunut selvältä, etteivät he enää näe toisiaantai että Johannes ainakin vapaaehtoisesti vapauttaa hänet tehtävästään. Mutta sellainen ei nähtävästi ollut johtunut Johanneksen mieleenkään. Hän oli taas tullut hänen luoksensa, niinkuin pahaa tehneet pojat tulevat hyvien äitiensä luo. Pitikö hänen vieläkin ottaa hänet vastaan? Hän epäröi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Johannes ojensi kätensä, tarttui häntä kädestä hellävaroin ja puristi hiljaa. Aino ei jaksanut vetää sitä pois. Kuihtunut omenapuun lehti, jonka tuuli oli irroittanut ja joka jo hetkisen oli leijunut epäröivänä portaiden yllä, putosi äkkiä hänen poskelleen ja liimaantui siihen kiinni. Johannes kohotti taas kätensä ja irroitti sen, hieroi myttyyn sormissaan ja pudotti maahan. Tuo kevyt kosketus tuntui sisältävän sanomattoman määrän hellyyttä ja nöyrää katumusta. Aino tunsi, että hänen pian täytyi antautua, ja hänestä tuntui hyvältä kun hän voi sen tehdä.

"Miksi sinä aina olet sellainen?’’ pusertui vihdoin hänen huuliltaan hätäisesti.

Johannes tunsi selvästi hänen antautumisensa sanojen sisältämästä moitteesta huolimatta. Mutta hän tunsi myös niihin sisältyneen hätäisen epäilyn ja irroitti äkkiä kätensä. Hetkisen hän epäröi katse maahan luotuna, kääntyi sitten nopeasti ja lähti astumaan puutarhan aitaa kohti. Hän oli juuri saavuttamaisillaan sen, kun tuskin kuuluva huudahdus kantautui hänen korvaansa. Hän kääntyi nopeasti. Tyttö seisoi kuun valaisemilla portailla ja ojensi molemmat käsivartensa häntä kohti.

Mutta nuorukainen oli saanut äkkiä suuren varmuuden ja itsenäisyyden puuskan. Minä menen nyt, sanoi hän syvällä vakaumuksella, enkä tule vaivaamaan sinua enää koskaan.

Älä mene vielä, sanoi Aino hiljaa ja pyytävästi. Noin et saa mennä. Ja kun Johannes näytti epäröivän, jatkoi hän käskevästi: Tule takaisin!

Hän istui portaille ja veti Johanneksen viereensä.

Meidän täytyy pohtia sinun asiasi selväksi, sanoi hän järkevästi. Ymmärräthän, ettei sitä näin voida sivuuttaa.

III.

He istuivat kauan äänettöminä: kaikesta huolimatta tuntui siltä, etteivät he voi suhtautua toisiinsa enää niin välittömästi kuin ennen. Tuli taas syvä pimeys, kuu oli kadonnut. Aino, jolla oli yllään vain leninki, alkoi väristä vilusta, vaikka ilma oli aikaisemmin tuntunut hyvin lämpimältä. Vasta vähitellen pääsi keskustelu vauhtiin. Johannes alkoi purkautua, selittää asemaansa samaan sävyyn kuin usein ennenkin. Hänen äänensä kuului heikkona, hiukan avuttomana, usein katketen kokonaan. Hän ei nähnyt mitään keinoa, kuinka voisi selviytyä siitä epätoivoisesta tilanteesta, johon oli joutunut. Kaikki tiet näyttivät olevan tukossa. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan voineet uskoa, että hänestä oli mihinkään. Ja pahin kaikista oli äiti, ei puhettakaan, että hän pääsisi yrittämään jotakin kunnollista. Kun hän menee äidin liikkeeseen, vartioidaan hänen jokaista askeltaan kuin pelättäisiin hänen aikovan varastaa jotakin. Voi kuvitella, miltä sellainen tuntuu. Ei tunne suinkaan halua olla rehellinen, kun kuitenkin epäillään rikolliseksi. Juuri kaikesta tuollaisesta epätoivoon joutuneena hän on ajautunut kehnoihin tekoihinsa. Jos olisi parempi aika, olisi hän jo aikoja sitten jättänyt kotinsa ja elättänyt itsensä omalla työllään. Mutta mihin hän nyt voi tarttua? Ei mihinkään. Hän on täysin avuton, hänelle ei ole koskaan opetettu mitään hyödyllistä ammattia. Tällaisena hän ei kykene tuntemattomien työnantajien luona edes alkuunkaan kilpailemaan työhön pääsystä. Tuttavat taas, kun hän puhuu heille asiasta, hymyilevät kuin olisivat kuulleet hauskan vitsin. Työhönkö? Älähän nyt, Johannes. Sinullahan on koti ja hyvät taskurahat… Se koskee. Hän vihasi noita ihmisiä.

Hän vaikeni. Ja kun hänellä ei ollut enää tilaisuutta kuulla omaa ääntään, johon kaikesta huolimatta oli sisältynyt hiven rohkeutta antavaa uhmaa, hänet valtasi suuri masennuksen aalto. Hänen tumma, kaunis päänsä ilmaisi niin suurta huolestumista, että Aino antoi viimeisenkin epäilyksen pisaran valua ulos sielustaan ja antautui ehdottomasti tunteelleen. Hän siveli rauhoittavasti Johanneksen poskea ja koetti punnita asioita niin järkevästi kuin suinkin voi. Näin kuin tähän asti ei voinut enää jatkua, se oli varmaa, ja tietoisuus siitä antoi hänelle rohkeutta ja kiihotti hänen toimintahaluaan. Heidän oli keksittävä jotakin uutta, uusi pohja, jolta Johannes voisi aloittaa uuden vaiheen elämässään. Hän oli kylliksi älykäs tajutakseen ainakin osittain asiaan liittyvät vaikeudet, mutta kylliksi nuori uskaltaakseen asettua niitä vastaan.

Hän punnitsi mielessään asiaa kaikilta mahdollisilta tahoilta, ja vihdoin hänelle selkeni kaksi henkilöä, joiden ympärille suunnitelma alkoi hahmottua.

Ne olivat Johanneksen äiti ja hänen oma isänsä. He molemmat edustivat Johannekseen nähden mitä vahvinta ennakkoluulon muuria, mutta kun se olisi murrettu, olisi tiekin auki. Heille ei Johanneksen sijoittaminen työhön tuottaisi mitään vaikeuksia, ja siitä Aino oli varma, että kerran alkuun päästyään Johannes kylläkin menestyisi, sillä lahjaton hän ei suinkaan ollut.

Mutta Johannes puolestaan ilmaisi mitä selvimmin epäilyksensä. Ainakin hänen äitinsä nauraisi tuollaiselle suunnitelmalle. Johannes tiesi, että äiti piti häntä pahankurisena lapsena, jota oli mitä ankarimmin holhottava. Ainakaan omaan liikkeeseensä hän ei poikaansa päästäisi. Ei puhettakaan. Turhaa yrittääkään.

Mutta entä jos minä puhuisin hänelle? kysyi Aino epäröiden.

Ei se auta.

Niin, se saattoi olla totta. Johanneksen äiti näytti naiselta, jonka päätä ei kuka tahansa kykenisi kääntämään. Mutta Aino oli nyt saavuttanut eräänlaisen mielen ylentymisen, joka kiihotti häntä toimintaan. Johannes oli pelastettava, hänet oli saatava työhön, hänestä oli tehtävä mies. Hän oli äidiltään perinyt uskon hyviin tekoihin, eräänlaisen kansakoulunopettajan-ihanteellisuuden, joka vieläkin, kaikista hänen kokemuksistaan huolimatta, voimakkaasti vaikutti hänen suhtautumiseensa eri ilmiöihin. Jo kauan oli Johannes ollut tämän hänen tarpeensa kohde. Oikeastaan ensimmäinen ja ainoa. Hän ei voinut hylätä Johannesta hylkäämättä samalla sitä mielikuvamaailmaa, jonka piirissä hän viime vuodet oli elänyt. Ja yön pimeydessä hänen rohkeutensa kasvoi. Johanneksen läsnäolo lämmitti hänen sieluaan ja teki sen pehmeäksi ja taipuisaksi. Enemmänkin, nöyräksi ja liikuttuneeksi. Täydessä antautumisessa Johanneksen asialle hän koki suorastaan jonkinlaisen hurmioitumisen tilan. Tämän tilan vaikutuksesta alkoi uusi päätös hahmottua hänen mielessään. Kaikki heidän suhteeseensa liittyvät pettymykset ja vastenmielisyyttä herättävät seikat korostivat päätöksen rohkeutta, hänen uhrinsa suuruutta, mikä suunnattomasti miellytti häntä. Ja sitä paitsi se olisi sellainen valtti, jota vanhukset eivät voisi vastustaa. He voivat jättää Johanneksen yksin pulaan, heitä yhdessä eivät koskaan. Sitä ajatellessa hänen mielensä täytti omituisen ylevä tunne, itsensäunohtamisen autuus. Tarttuen Johanneksen käteen hän kuiskasi ääni hiukan värähtäen:

On vielä olemassa yksi keino.

Johannes