Uhri

By Heleena Lönnroth

Kotkalaisen Ainon elämä ei ole mennyt ihan odotetun lailla. Hänen isänsä kuoli jo varhain, ja siitä lähtien hän on ollut äitinsä seuraneiti ja myöhemmin myös elättäjä. Kun äiti yllättäen kuolee, Ainolle avautuu mahdollisuus uudenlaiseen elämään. Ensitöikseen hän leikkauttaa hiuksensa ja päättää hakea töitä toiselta puolelta Suomea. Ainon uuteen elämään kuuluu myös siiderin siemailu paikallisella terassilla. Saman tien häntä lähestyy mies, joka kertoo eronneensa ruotsalaisesta vaimostaan. Onko miesten kanssa jutustelu todella näin helppoa? Aino on ikäisekseen naiivi, eikä osaa huomata vaaran merkkejä...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726740387

Book preview

www.egmont.com

1

Aino heräsi kelloradion aloittaessa aamun uutiset. Hän venytteli varovasti varpaitaan ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen ulos. Samalla hän odotti äitinsä koputtavan ovelle ja ilmoittavan, että aamupala oli pöydässä. Mutta ei, Aino ähkäisi muistaessaan, että kukaan ei kutsuisi häntä aamukahville. Pöydässä ei odottanut mitään, äiti oli kuollut muutama kuukausi sitten miltei kahdeksankymppisenä.

Aino oli asunut aina äitinsä kanssa. Isä oli kuollut hänen ollessaan kolmen vanha. Siitä lähtien äiti oli ollut Ainon perhe. Hän oli ollut kiltti tyttö ja vain käväissyt Helsingissä valmistumassa kauppatieteiden kandiksi. Sitten hän oli palannut kiireen vilkkaa takaisin kotikaupunkiin ja saanut paikan seurakunnan taloustoimistosta kamreerina.

Nainen työnsi jalkansa tohveleihin ja tallusti keittiöön. Ikkunasta avautui näkymä Isoonpuistoon. Aino työnsi kaurapuurolautasen mikroon ja kytki vedenkeittimen. Vihreää terveellistä teetä sen olla piti, ei mitään kahvia. Kahvista tulee musta tukka, oli äiti sanonut pienelle Ainolle, kun tämä oli kärttänyt kahvia. Siihen sekin oli jäänyt. Nainen huokaisi. Mitä hänen elämästään oli tullut? Ei sitä kai oikein voinut sanoa edes elämäksi. Hän oli ollut perheen elättäjä ja äitinsä seuraneiti, muusta hän ei tiennyt.

Asunto, vaikka olikin modernissa talossa, olisi voinut sisustukseltaan olla vaikka 1800-luvun lopulta. Olohuonetta hallitsivat biedermeierkalusteet. Tapetit olivat kallista kullalle hohtavaa silkkitapettia, matot aitoja itämaisia. Ruokasalissa oli vaalea kustavilainen kalusto hopeakaappeineen ja senkkeineen. Ne olivat edustustiloja, joita ei käytetty juuri koskaan. Äidillä oli ollut avara huone, jonne oli sijoitettu televisio, jota naiset yhdessä katselivat. Huoneen sisustus oli ollut naisellista ja rimsuista. Ainoa huone, josta Aino piti, oli hänen oma pieni makuuhuoneensa, joka oli pelkästään käytännöllinen ja iloinen, ei lainkaan pönöttävä.

Radiosta tuli vanhoja iskelmiä, joissa laulettiin rakkaudesta ja tuskasta. Nainen siveli hiljaa radion päällystä. Jos uskaltaisi? Kun tietäisi, miten uskaltaisi? Miten sitä osaisi ruveta elämään sellaista elämää, jota hän tiesi muitten elävän… Mies. Yhteinen koti. Lapsia. Aino punastui ajatuksiaan. Ei hän ollut koskaan ollut miehen kanssa sillä lailla. Seurakunnan papit ja kappalaiset tietysti kävivät taloustoimistossa, mutta silloin Aino tunsi olevansa vain näyttöpäätteen ja näppäimistön jatke. Harvoin kukaan kysyi mitään henkilökohtaista nyt, kun äitikin oli kuollut.

Jos muuttaisi toiselle paikkakunnalle ja aloittaisi ihan uuden elämän? Tekisi itsestään toisenlaisen. Menisi kampaajalle ja sanoisi, että nyt väriä päähän! Opettelisi meikkaamaan ja uusisi vaatevarastonsa. Hän tiesi, että suurilla tavarataloilla oli stylisteja, jotka auttoivat asiakkaita vaatevalinnoissa. Kyllä hänellä varaa oli! Aino ja äiti olivat eläneet säästäväisesti eikä isän sijoituksiin ollut tarvinnut kajota. Hän myisi nyt joitakin osakkeita ja tekisi itsestään uuden ihmisen. Sellaisen, jota vastaantulijat katsoisivat ihaillen…

Aino pyörähti eteisen peilin edessä. Sieltä katsoivat arkiset, ikävät kasvot. Tukka oli hiirenharmaa polkkatukka, silmälasit tylsät, painoa oli vähän liikaa. Syöminen oli miltei ainoita iloja, joita oli uskaltanut harrastaa.

Oli kesä. Lomaa oli kulunut vasta kolme päivää, Ainolla oli sitä jäljellä vielä kolme viikkoa. Hän päätti aloittaa uuden elämän heti. Nainen siirsi emännänjatkeen keittiökaappien kohdalle ja kurkotteli ylimmän hyllyn peltipurkkien takaa. Siellä oli cappuccinoa pikakahvina. Kerran eräs toimiston tytöistä oli tuonut tuliaisena Italiasta.

Aino luki ohjeet purkin kyljestä ja kantoi pian ihanalle tuoksuvan kupin tietokoneen ääreen. Kahvissa oli pieni synnin maku. Nainen alkoi selata kuntien ja seurakuntien työpaikkailmoituksia. Kyllä kamreerille aina paikka löytyisi.

Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Aino löysi haluamansa. Lapualla, pohjalaisessa pikkukaupungissa, josta oli hyvät junayhteydet, julistettiin toistamiseen haettavaksi pääkirjanpitäjän virka. Aino ei halunnut mitään talousjohtajan hommia. Hän halusi käyttää energiaansa uuden elämän järjestämiseen ja kirjoitti työhakemuksen saman tien. Numeroista hän piti eikä kirjanpito ollut koskaan tuottanut ongelmia.

Hakemuksen kirjoitettuaan Aino päätti mennä kampaajalle ja kauneushoitolaan. Heti samana päivänä. Sen jälkeen hän siivoaisi ja saneeraisi. Äidin vaatteet hän antaisi pois. Samoin luopuisi sellaisista koristeesineitä ja astioista, joista ei pitänyt. Kaikki pölyttyneet taulut, jotka äiti oli perinyt vanhemmiltaan, hän myisi, jos niistä joku jotain maksaisi. Vihdoinkin nainen tunsi, että hänellä oli hiukan enemmän tilaa hengittää.

2

Late raotteli silmiään aamuauringon kiusatessa. Hän käännähti ja näki, että vieressä kuorsasi Peetu. Tämän jalat haisivat. Ei edes hielle, vaan jollekin paljon pahemmalle. Late oli ihmetellyt asiaa ääneen. Vaikka Peetu olisi juuri tullut suihkusta, jalat haisivat. Siinä oli jotain mystistä. Kämpän vuodesohvalla punkkasivat tilapäisesti myös serkukset Jesse ja Jaska. Meripäivien päättäjäisissä oli mennyt pitkäksi, joten oli turha odotella, että joku muu keittäisi aamusumpin.

Late rykäisi. Kurkku ja suu olivat kuivat kuin beduiinin sandaali. Ei tehnyt mieli edes tupakkaa, mutta kahvia kumminkin. Late tökki Peetua kylkeen etusormellaan.

– Älä helvetissä! Peetu huitaisi raivokkaasti. – Tieksä, että tollanen sattuu saatanasti.

– Nouse hei laittaan kahvi tippumaan, jooko? Late koetti nöyrästi.

– Miks miä. Laita ite!

Late vääntäytyi pystyyn ja etsiskeli kahvipannua. Lopulta hän löysi sen pöydän alta. Illalla oli näemmä juotu kahviakin. Keitin olisi kaivannut kalttausta, mutta sai kelvata. Late oli niin tottunut parkinmakuiseen kahviin, että jos muuta olisi tarjottu, ei olisi kahviksi tunnistanutkaan.

Kun kahvin tuoksu täytti pienen yksiön, alkoivat serkuksetkin nouseskella. Pikkuhiljaa keräännyttiin keittiöön pienen pöydän ääreen.

– Se! Käypäs tyhjentämässä tuhkis! Late komensi Peetua.

– Non ni! Pitäisi tehdä suunnitelma, mistä saataisiin käteistä! Late avasi sitten keskustelun.

– Mites olis joku Siwa-keikka?

– Tai kioskimurto?

Serkuksilla ei nyt oikein ollut ideoita, ja Late naurahteli kuivasti.

– Pitäisi saada jokin pysyvämpi ratkaisu. Luin eilen Alibia, siinä oli juttua suomalaisista auervaaroista…

– Mistä helkkarin Auervaaroista? Peetu uteli.

– No se oli kaveri, joka huijas naisilta rahaa. Esitti jotaa sivistynyttä ja sai vanhat piiat koukkuu, ja sit putsas ne… Late selitti. – Voitas kokeilla jotaa semmosta.

– Ai jaa! Kukas meistä sellaseksi Auervaaraksi olis sopiva, murjaisi Jesse hekotellen.

– Siinä lehessä kirjotettii, että monet naiset on lahjottaneet kaverille rahaa tuhansia euroja, kun vaan on kohtelias ja valehtelee uskottavasti…

Late ei vähästä häkeltynyt.

Kahvia laitettiin lisää, käryytettiin tupakkaa. Lopulta päätettiin, ettei se ota, jos ei annakaan, tehtäisiin suunnitelma. Sovittiin, että Jaska olisi vaatevastaava. Hän oli aina ymmärtänyt tyylikkään pukeutumisen päälle. Hän saisi järkätä pari pienimuotoista vaateryöstöä, koska pukumiehiksi nyt pitäisi heittäytyä.

Jesse oli kynämies. Hänelle Late antoi tehtäväksi kehitellä tarinoita Ruotsista Suomeen muuttaneesta yrittäjästä, jolla oli käynnistysvaikeuksia paluumuuttajana.

Peetun pitäisi varastaa läppäri. Sitä voitaisiin raahata avointen verkkojen kahviloihin ja kirjastoon, jossa Late alkaisi perehtyä Facebookin tarjontaan. Mielessä olivat käväisseet treffipalstatkin, mutta siellä oli kaikki liian hidasta. Rahapula oli kova, ja ratkaisuja pitäisi ruveta syntymään ripeällä aikataululla.

– No ni, kellää ei oo vissii rahaa, vai? Peetu varmisti. – Mahaa kurnii ihan helvetisti. Mistähän sais vaikka kaurapuuroo?

– Mennääs käymään Ruusan luona. Aina sillä kauraryynejä on, luvataan sille sitten, kun päästään varoihin, vaikka uusi talvitakki!

Miehet alkoivat nouseskella ja etsiä kenkiään, kammattiin tukkaa ja hinkattiin hampaita suolalla, koska muilla kuin Latella ei ollut hammasharjaa. Joku heitteli kylmää vettä naamaansa.

Ruusa asui Hovinsaarella. Hovinsaarella oli aina asunut monenlaista väkeä, ja siellä asui edelleenkin monenlaista väkeä. Miesten toivo asui puutalossa vastapäätä entistä Yhtyneitten paperitehtaitten kiinteistöä. Sinne oli reipas tunnin kävely, mutta se taittui, kun oli jotakin luvassa. Miehet olivat niin köyhiä, että köyhempiä eivät tainneet olla Romanian kerjäläisetkään.

– Jaaha, herroilla on siis suunnitelma? ruudullisiin bermudasortseihin pukeutunut, punakkaposkinen mies, jolla oli hyvin leikattu tukka ja siististi ajeltu parta, kysyi.

– Juu. Meillä on suunnitelma rahan hankkimiseksi. Tuletko kimppaan, ehdotteli Late.

Toiset katselivat hiukan hämmästyneinä Latea, mutta tämä oli pian oivaltanut, että Ruusan ruokataloudessa tilapäisesti elelevällä miehellä, joka oli kuulemma insinööri ja entinen yrittäjä, olisi heille paljonkin annettavaa. Tämä oli sivistynyt mies, jolla nykyisestä ahdingostaan huolimatta oli sivistyneen miehen tavat. Mies oli myös niin siistinnäköinen, että kenestäkään Laten porukassa ei edes rankalla tuunauksella saataisi yhtä vakuuttavannäköistä.

– Tarvittais Auervaara! Late paukautti.

Mies katsoi kaurapuuroa lusikoivia kaveruksia ja hörähti nauramaan.

– Vai Auervaaraa tarvitaan! Ja missä on uhri?

Mies oli heti kärryillä.

– Noo. Suunnitelma on vasta hiomisvaiheessa, mutta tuletko kimppaan? Olisit paremman Auervaaran näköinen kuin meistä kukaan…

Mies otti kaurapuurolautasen hänkin.

– Mietitään, rupatellaan. Katsotaan, mitä teillä on kasassa ja onko siitä mihinkään. Juttu kuulostaa niin pöljältä, että se oikeastaan kiinnostaa.

Syötiin kaurapuuroa. Late selitti ideaa ja suunnitelmia rekvisiitan hankkimiseksi.

– Pitäis vähä kokeilla ensin, pureeko. Tuletko mukaan? Mikäs sun nimi on?

– Eero. Ja minä olen tosiaankin entinen yrittäjä, mutta kuten ehkä ymmärrät, tämä on riski nimenomaan sille Auervaaralle. Voi joutua kiinni ja petoksesta syytettäväksi.

– Mutta jossei jäädä kiinni? Eihän mitään kannata sillä fiiliksellä ruveta tekemään, että jää kiinni.

– Hmmm.

Eero kaapi lautastaan puhtaaksi. Voisihan sitä kokeilla, lahjoittivatko yksinäiset naiset sitä rahaa niin helposti kuin lehdet kirjoittivat…

3

Aino oli lähettänyt työnantajalle eronpyyntönsä. Koska hänellä oli sovitun kesäloman lisäksi vielä pari viikkoa pitämättömiä lomia, hän laski, ettei tarvitsisi mennä enää lainkaan töihin. Hän voisi eroilmoituksen jätettyään hakea tavaransa ja häipyä. Mitään läksiäisiä hän ei halunnut, vaikka tiesikin, että niiltä oli vaikea välttyä. Ne kuuluivat perinteeseen, eivätkä ihmiset osanneet kuvitella, että joku ei haluaisi sellaisia.

Koska oli heinäkuu, monetkin kampaamot ja kauneussalongit olivat kesälomalla. Mutta jos valitsi kalleimman, saattoi olla, että pääsisi saman tien sisään. Aino pani päälleen keltaisen pellavamekon, valkoiset avokkaat ja otti valkoisen käsilaukun. Hän vaikutti mielestään oikein tyylikkäältä. Vanhanaikaiselta ehkä, mutta tyylikkäältä.

Nainen asteli määrätietoisesti kohti Paris Salon -kauneussalonkia ja kampaamoa. Sisään tultuaan hän esitti reippaasti toivomuksensa ja huomasi yllätyksekseen, että määrätietoinen tyyli tehosi!

– Meillä on sopivasti juuri yksi peruutusaika, joten olkaa hyvä!

Nuorehko, huolellisesti meikattu nainen ojenteli jo tuolia Ainolle.

– Ja mitäs laitetaan? Väriäkö?