Pohjalainen intohimo

By Heleena Lönnroth

Ahdistavat unet vainoavat kolmikymppistä Juulia. Unet alkoivat sen jälkeen, kun Juulin ja hänen aviopuolisonsa vauva kuoli pari vuotta aikaisemmin. Kätkytkuolema, kirjattiin papereihin. Niin kuin vauvan kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi kannettavaa, Juuli menetti myös puolisonsa. Yhtenä päivänä miehen auto oli poissa ja yhteinen tili tyhjennetty. Nyt Juuli kokee tarvitsevansa irtioton ja lähtee kansanopiston kesäkurssille opiskelemaan kirjoittamista. Hän ei kuitenkaan aavista, että traagiset tapahtumat tulevat seuraamaan häntä myös toiselle paikkakunnalle...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726740486

Book preview

Kaunissaari

1

Juuli avasi silmänsä pimeässä huoneessa. Hän makasi jäykäksi ojentautuneena, kuulo äärimmilleen terästettynä. Yöpaita oli liimautunut selkään, olo oli nihkeä. Nainen nielaisi ja hamuili yöpöydältä vesilasia. Kellon fosforiosoittimet näyttivät 1.36. Huokaus, jyskyttävien ohimoitten sipaisu.

Juuli heräsi aamuöisin uneen, josta herätessään hän haistoi pelon. Ahdistus kuivasi suuta, ja sydän jyskytti. Uni oli toistuessaan muuttunut. Siihen oli tullut hahmo, joka rikkoi ikkunan Juulin talosta. Miehen hahmo yritti väkisin sisään. Toistaiseksi Juuli oli onnistunut sen torjumaan.

Ahdistavat unet, joissa usein oli verta, olivat alkaneet pian sen jälkeen, kun lapsi oli kuollut ja aviopuoliso, lapsen isä oli lähtenyt. Lapsen kuolinsyyksi oli kirjattu kätkytkuolema, mitä ikinä se tarkoittikin. Miehen häviämisen syytä ei ollut kirjattu. Juulista oli kummallista, että miehen vaatteet ja tavarat eivät olleet kadonneet. Vain auto oli poissa, ja yhteinen pankkitili tyhjennetty.

Poliisi ei ottanut juttua selvitelläkseen. Häviäminen ei ollut kiellettyä. Mikään ei viitannut siihen, että olisi tapahtunut rikos. Näin hänelle oli poliisilaitoksella selitetty.

Jaakon isä, jonka firmassa tämä oli ollut töissä, ei suuremmin poikaansa surrut. Miehet eivät koskaan olleet tulleet toimeen keskenään. Isä oli toivonut pojasta diplomi-insinööriä. Pelkkä merkonomius oli kärpäsen surinaa isän korvissa. Firman myyntimieheksi Jaakko oli kelvannut kielitaitonsa takia. Paska mikä paska, oli appi todennut Juulin mentyä hädässään apua hakemaan.

Jaakon äiti oli kuollut, kun poika oli kahdentoista, ja Jaakolle oli jäänyt pysyvä rakkaudennälkä. Hän ei näyttänyt äidinmenetyksestä koskaan toipuneen.

Juuli Fast oli kolmekymppinen tradenomi. Hän oli syntynyt Kauhavalla maanviljelijän tyttärenä, mutta opiskellessaan Kokkolassa hän oli tutustunut Pietarsaaresta kotoisin olevaan Jaakkoon, jonka kanssa oli mennyt naimisiin. Seurusteltu oli muutama vuosi, sitten oli muutettu yhteen ja asetuttu asumaan Juulin lapsuudenkotiin Savelaan. Lapsista ei edes haaveiltu. Jaakon työ isänsä LVI-firmassa kuljetti häntä pitkillä työkeikoilla Venäjällä, Baltian maissa ja Arabimaissa, ja Juulinkin työ vaati varallaoloa ja liikkumista.

Juuli oli kuitenkin tullut raskaaksi parin avioliittovuoden jälkeen. Syntyi Laura, terve, nelikiloinen tyttö. Terveen vauvan odottamaton menehtyminen kätkytkuolemaan oli Juulille enemmän, kuin hän voi kestää. Jaakko suri aikansa muttei voinut hyväksyä vaimon täydellistä itseensä käpertymistä. Jaakko halusi elää. Laittaa vaikka uuden lapsen alulle. Mutta Juuli ei halunnut. Hänellä oli vain suru, josta ei päässyt irti.

Juuli tassutteli keittiöön jokainen hermo ja lihas kiristyneenä. Hän kuulosteli ylimääräisiä ääniä. Nainen tavoitti öljypannun etäisen hurinan sen käynnistyessä. Jääkaappi piti omaa meteliään. Mutta talon ullakko oli pelottavan hiljaa. Kellarikerrosta ei uskaltanut edes ajatella.

Juuli ei sytyttänyt valoa. Vessaan mennessään hän huomasi, että kulunvalvontavalo paloi. Se oli talon nurkalla alapihalle vieviä rappuja vahtimassa. Jos joku olisi tulossa sisään… Juuli nielaisi. Vaistomaisesti hän katseli kättä pitempää. Soittaisiko Jukalle? Valo sammui. Iso talo humisi. Juuli uskalsi viimein istua pöntölle asialleen. Vessaa hän ei vetänyt.

Terävä aamuvalo siivilöityi pitsiverhojen läpi vuoteelle. Herätyskello pirisi. Nainen vääntäytyi istualleen. Selkään koski. Sormia pisteli. Jalkaterät olivat jäykät. Johtuiko jäykkyys pelosta ja jatkuvasta varuillaanolosta, sitä hän ei tiennyt. Hän oli kuin eläin, joka koko ajan on pinkaisemaissa pakoon tai kyyristymässä epätoivoiseen hyökkäykseen.

Keittiön pöydän ääressä kahvimuki käsissä, edessä tuore lehti, yöllinen ahdistus tuntui pienemmältä. Juuli oli hyvillä mielin, ettei ollut yöllä soittanut Jukalle. Hän tiesi, ettei Sanni pitänyt siitä, että Jukka olisi lähtenyt häntä Savelaan lohduttamaan. Kuitenkin Juuli tiesi, että mitä lähemmäksi ilta ja nukkumaanmenoaika tuli, sitä pahemmalta tuntuisi. Miksi kauhu oli alkanut taas lisääntyä, kun lapsen kuolemasta oli jo kaksi vuotta, sitä Juuli ei tiennyt. Elämä oli vain alkanut tuntua ahdistavammalta. Juuli pyöritteli päässään lähtöä. Pakoa talosta ja nykyisestä elämästään. Hän halusi kiihkeästi uuden alun. Hän halusi pois edes vähäksi aikaa.

Juuli oli johtajan sihteeri hydraulisia puristimia valmistavassa firmassa. Homma oli hyvin palkattu, ja työ vaihtelevaa. Kielitaitonsa ansiosta hän emännöi usein ulkomaisia delegaatioita ja oli mukana Eurooppaan ja Aasiaan suuntautuvilla messumatkoilla.

Juuli oli suunnitellut pyytävänsä työstään vapaata ja lähtevänsä jonnekin puoleksi vuodeksi. Sinä aikana hän ajatteli hankkivansa uuden työpaikan. Hän ajatteli sitten järjestävänsä myös asumisensa uudelle tolalle. Missään tapauksessa hän ei halunnut enää asua yksin isossa talossa, jossa oli leegio ovia ja ikkunoita ja epämääräinen lisääntyvä ahdistus. Äitinsä peruja Juuli oli herkkä intuitioille, unille ja erilaisille rajatilakokemuksille. Lapsen kuoleman ja miehen lähdön jälkeen talo oli muuttunut ahdistavaksi taakaksi.

Juuli ajoi työpaikalleen pienellä ärhäkällä japanilaisellaan. Moottorin tilavuus oli 1.8. Peltiä oli tuskin nimeksikään. Kiihtyvyys oli erinomainen, ja auto kääntyi miltei paikallaan. Kaikki ominaisuuksia, joita Juuli arvosti.

– Moi! huikkasi Nikki puhelinvaihteelta, — varo bossilla on huono päivä.

– No mikä mättää?

Juulista oli aina kivaa tavata Nikki, joka oli hyväntuulinen ja varsinainen talon tietotoimisto.

– Etelä-Amerikan tilaus, Nikki nyykäytti päällään tietävästi, – toimituksissa oli jotain häikkää, viallinen erä, tai vaurioituneet matkalla tai jotain.

– Aha, no sitten täytyy varautua myrskyyn.

Juulin esimies Pauli Pikkumäki oli temperamentikas herra. Kun bisnes sujui, hän oli mukava ja suurpiirteinen, mutta auta armias, jos tuli mutkia matkaan. Silloin Pauli ei kysellyt, kuka oli syyllinen, kuka syytön, kaikki saivat samasta sarvesta. Toisaalta Pauli kuljetti esikuntaansa löhölomilla ja ruskaretkillä, talvisista laskettelumatkoista puhumattakaan.

Juuli heitti laukkunsa kaappiin, pujottautui sisäkenkiin, kävi lataamassa kahvinkeittimen, otti koneeltaan esiin Paulin kalenterin, kävi vessassa ja koputti esimiehensä ovelle.

– Joo!

Ärtyisä murahdus avasi Juulille oven.

– Perkeleen perkeleen perkele, paina puuta!

Pauli istui punaisena ja tukka pystyssä johtajantuolissaan. Juuli istuutui ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

– Niiin. Tärkeä pelinavaus ja iso kauppasuhde, se Brasilian juttu on karahtamassa kiville. - tana!

– Mitäs jos rauhoittuisit. Mitä tapahtuu, jos kauppa peruuntuu?

– Pörssiin listautumista täytyy siirtää, ja minä joudun rimpuilemaan tässä vielä hyvä ettei kolme vuotta …

Pauli oli väsyneen ja onnettoman näköinen. Silmät verestivät ja pussittivat.

– Olitko ajatellut jäädä pois …Juuli varovasti tunnusteli.

– Olin ajatellut myydä koko paskan ja ruveta viimeinkin elämään, parahti Pauli. – Pitäis tehdä ratkaisuja niin kauan kuin vielä on aikaa …

– Joopa joo! No kaikki huonot uutiset samalla kertaa, Juuli lisäsi löylyä.

– Olin ajatellut pyytää puolen vuoden työvapaata …

Pauli mulkaisi pahasti.

– Vai sieltä nyt kana kusee! Onko uusi ukko kiikarissa, vai mistä moiset hingut?

Juuli nyyhkäisi: – Kuule, se on se vanha juttu, en saa nukutuksi kunnolla … tuntuu, että jonkinlainen ympäristönvaihdos olisi hyvä …

– No, Pauli huiskaisi kädellään, – ota vaikka puoli vuotta vapaata, mutta hommaa jostakin sijainen ittelles. Ja hommaakin hyvä!

Juuli huokaisi helpotuksesta. Kaikki järjestyisi. Hän kysyisi Sannia, joka oli ollut kotiäitinä seitsemän vuotta, mutta samalla hoitanut miehensä firman kirjanpidon ja muut paperihommat. Nyt kun Pallu meni kouluun, Sanni voisi hyvinkin haluta takaisin töihin. Juuli oli alun alkaen tullut tämän sijaiseksi BigHill-konserniin. Sanni oli juulin serkku ja hyvä ystävä.

Kahvitauolla Juuli selasi sunnuntain Hesaria. Hän katsoi kansanopistojen kesäkursseja. Hän oli aina haaveillut, että kokeilisi novellien kirjoittämistä heti, kun olisi aikaa. Nyt hänellä olisi elämässään sellainen sauma, että hankkeeseen voisi tarttua.

– Siinä! Kymen Kirjoittajayhdistys järjestää esseekurssin Pyhtään Kaunissaaressa. Viikkoa ennen juhannusta. Hakuaika… Lähetettävä kaksi kirjoitusnäytettä toukokuun 15:een mennessä. Essee? Juuli ei oikein tiennyt, mitä essee tarkoitti, mutta novellikursseja järjestettiin vain Orivedellä heinäkuussa, ja sinne Juuli ei halunnut. Juuli haki sivistyssanakirjasta, ’essee essee’. Vapaamuotoinen kirjoitelma, jossa käsitellään tiettyä aihetta, mutta ei pyritä käsittelemään sitä tyhjentävästi.

Juuli nosti päätään ja venytteli ja taivutteli sormiaan ja ranteitaan. Juttu kuulosti ihan mahdolliselta, jopa kiinnostavalta. Esseelle tyypillistä on ajattelun ja sanonnan selkeys, tyylillinen nautittavuus … Opettajina olisi suomalaisia esseen taitajia. Joku vanhempi kirjailija ja Juulille vieraampi paikallinen tekijä, jonka hän muisti nähneensä joskus televisiossa hikoilemassa. Juuli päätti siltä istumalta soittaa Sannille ja tehdä ehdotuksensa.

– Moi Sanni! Istu persiilles, jos olet seisomassa, nyt kuulet jotain sykäyttävää!

– Oletko viimeinkin voittanut lotossa? Sanni arvasi.

– Juu, tota, eikun, sun pitää pelastaa mut, tota, en kestä enää pätkääkään! Iso-Pauli ottaa sut ilomielin, saan työvapaan, jos järkkään itselleni sijaisen, ja kenet se nyt mieluummin ottais kun sinut…

Sanni koetti toppuutella sanatulvaa ja päästä selville, mistä oikein oli kysymys. Lopulta Juulin voi kuulla hyppivän tasakäpälää puhelimensa kanssa:

– Lupaa harkita, jooko? Huomenna. Haluan, että huomenna tiedät, Palluhan menee syksyllä eskariin, ja sä jäät pitkästymään kotiin.

Lopulta Sanni oli kuin olikin ylipuhuttu ja Juuli huokaisi helpotuksesta. Asiat alkoivat järjestyä. Juuli vilkaisi kelloa. Hän ei ollut kerennyt firman asioita vielä edes ajatella, nyt tulisi kiire. Ennen lounasta oli lähetettävä muutama sähköposti ja faksi ja tilattava Paulille hotelli ja varattava matkaliput ellei Pauli ottaisi omaa konetta… Brasilian matka vaati vielä runsaasti valmisteluja.

Loppupäivä oli Juulille kiireinen. Kotiin mennessään hän joutui kaahaamaan Nissanillaan Valinta-Eerolan kautta, kotona jääkaappi kellotti tyhjyyttään. Juuli mätti kärryyn vihanneksia ja hedelmiä, jukurtteja ja manteleita sekä gluteenitonta ja hiivatonta leipää. Joskus harvoin kärryyn eksyi kanaa tai kalkkunaa, yleensä kasvikset saivat riittää. Juuli pyrki tietoisesti luolamiehen ruokavalioon.

Kotiin tullessaan Juuli pysäköi pienen punaisensa portaitten viereen, kahmaisi kauppakassit ja juoksi raput ylös. Hänellä oli kiire vessaan, ja hän sohi avainta lukkoon kuumeisesti. Eteisen puolelle päästyään Juuli tiputti kassit lattialle, potkaisi kengät jalastaan ja syöksyi pöntölle. Siinä ähistessä jotain epämääräistä häivähti mieleen.

Juuli palasi ulko-ovelle ja työnsi sen äkillisellä liikkeellä auki. Hän seisoi otsa rypyssä oviaukossa ja käänteli päätään puolelta toiselle kuin lintu. Kiviportailla oven edessä oli jotain punaista. Punaista maalia tai – verta! Juuli nosti käden suunsa eteen, kirkaisu tukahtui kurkkuun. Täytyi olla jokin asiallinen selitys! Postinkantaja tai lapsi, jolle oli sattunut haaveri. Juuli peräytyi sisään. Hän oli paniikissa. Hän seisoi eteisen peilin edessä ja tuijotti kuvaansa. Vilutti. Oliko hän tulossa vainoharhaiseksi? Unen painajainen alkoi tunkeutua arkipäivään.

– Ei!

Juuli säikähti kovaa ja kolkkoa ääntään.

Keittiössä Juuli tunki tavarat nopeasti jääkaappiin, mutta into laittaa ruokaa oli tiessään. Kiireesti Juuli alkoi tarkistaa ovia ja ikkunoita. Hän kävi vintillä katsastamassa kattoluukun, ja pannuhuoneessa ja saunassa. Enempää epäilyttäviä jälkiä ei löytynyt, mutta Juuli päätti laittaa testipisteitä eri puolille asuntoaan, että voisi päätellä, oliko hänen poissa ollessaan käynyt kutsumattomia vieraita.

Juuli keitti vahvaa kahvia, avasi tietokoneensa ja päätti saman tien kirjoittaa työvapaa-anomuksen ja ehdotuksen Sannasta sihteerin tehtävien hoitajana. Sitten hän ilmoittautui netin kautta esseekurssille ja alkoi miettiä, pitäisikö hänen vuokrata talonsa puoleksi vuodeksi jollekin… Tuntuisi hyvältä, jos paikalla olisi joku. Olisipa Jaakko… Mutta Juuli tiesi, että julkiseen vuokrausprosessiin hän ei missään tapauksessa jaksanut lähteä.

2

Otto istui rantasaunan alimmalla lauteella ja työnteli puita pesään. Tukka hapsotti, silmät verestivät. Penkillä vieressä oli viskipullo, josta hän otti ryyppyjä tasaiseen tahtiin. Mies unohtui välillä tuijottelemaan ikkunasta järven selälle. Ajatukset kulkeutuivat Kauhavalle ja kotitaloon, johon hänet oli synnytetty isännäksi. Elämä vain oli mennyt toisin.

Mies nousi seisomaan ja käveli kädet puuskassa rantaan, silmitteli tontilla kasvavaa puustoa, katsasti laiturin kunnon, vilkaisi ylös mökille, ruikkasi pitkän syljen. Isän kanssa ei ollut sujunut koskaan. Hänestä ei ollut tullut isänsä mieleistä miestä. Likinäköinen ja heiveröinen poika ei sopinut urheilijaisälle. Toista oli sitten ollut Juuli. Tuhti, reipas tyttö, pärjäsi koulussa ja oli opettajien mieleen. Otto sen sijaan oli jo varhaisessa murrosiässä ajautunut törmäyskurssille ensin vanhempiensa, sitten rehtorin ja muutamien muittenkin opettajien kanssa.

Otto astahti kiivaasti rantaan, irrotti veneen, malttoi katsoa ongen mukaan, tarttui airoihin ja souti selän yli kuin heikkopäinen. Vitutus alkoi hellittää. Auttoi, kun sai rehkiä. Äiti oli huolehtinut sen, minkä isä oli hylännyt. Liikaakin. Ei meinannut päästää irtikään. Kun ei isän kanssa tultu toimeen eikä lukio sujunut, Otto oli ajautunut yhä kauemmas ulkokehälle. Lopulta tuntui, että katsoipa minne hyvänsä, ratkaisua ei ollut, pelkkää toivottomuutta riitelevien vanhempien nurkissa, vanhempien, jotka vielä parikymmentä vuotta pitäisivät taloa hallussaan.

Mies oli hiljalleen ajautunut depressioon. Kun vielä morsian jätti, hän yritti itsemurhaa. Metsään oli varattuna pullo koskenkorvaa ja haulikko, mutta lopulta hänessä ei ollut miestä henkensä ottamiseen. Hän palasi kotiin hävinneenä miehenä. Isän ilkeät siiman sivallukset saattelivat hänen päivänsä alkuun ja olivat korvissa illalla viimeisenä. Pahimmassa depressionsa vaiheessa hän oli niin uupunut, ettei jaksanut aamulla sängystä nousta. Isän mielestä se oli vain laiskuutta. Tämä teki itse pitkää päivää pellolla, metsässä ja navetassa. Myös äiti oireili omalla tavallaan avuttomana isän ja pojan välissä. Hän voi hyvin vain ollessaan kotoa poissa. Kotona hänellä oli migreeni tai muu vaiva.

Otto oli viimein saanut jonkinlaista apua ja ymmärrystä enoltaan, jonka luona hän oli ruvennut kyläilemään silloin, kun oikein ahdisti. Eno oli kannustanut lähtemään kotoa. Hän ymmärsi, ettei isän ja pojan välille voinut syntyä mitään hyvää tuolla menolla. Äidistäkin olisi hyvä päästä irti. Opiskelumahdollisuudet olivat siinä vaiheessa rajalliset, mutta ylioppilastutkinto yksityisoppilaana ja valmistuminen luokanopettajaksi tuntuivat mahdolliselta. Siitä oli elämä jotenkin käännähtänyt paremmalle tolalle. Kotona käydessä isä edelleenkin jatkoi pirujen puhumista. Sitä se usein toi esille, että papin ja opettajan ura olivat niitä Herran pienimpiä, niin ilmanaikaisista ei vanhempien kannattanut juuri iloita. Isältä ei tunnustusta herunut. Elämäänsä katkeroituneena tämä kipuili oman vanhenemisensa, hysteerisen vaimonsa ja turhautumisensa kanssa. Pullo oli ainoa lohduttaja.

Otolle nousi karvaat vedet suuhun. Pahat asiat tekivät ihmisenkin happameksi, näin hän oli kuullut sanotuksi. Hän oli toiminut parikymmentä vuotta pikkukoulun johtajaopettajana Konnevedellä keskisessä Suomessa. Opettaja oli vaimokin. Leena opetti alempia luokkia, itse hän piti jöötä isommille. Leena oli kotoisin naapuripitäjästä Hankasalmelta. Lapsiakin oli siunaantunut. He olivat normatiivinen perhe. Oli kaksi lasta, joista vanhempi oli poika, niin kuin kuuluikin.

Tiukinta pohjalaiselle periaatteen miehelle oli opiskeluaikana tehnyt sosiaalidemokraattisen peruskoulun idea. Että jos kaikkia muka opetettiin tarpeeksi, niistä tulisi yhdenvertaisia kansalaisia. Ottoa oli närästänyt koko homma. Tyhmistä ei tullut viisaita eikä häiriköistä kunnollisia, vaikka minkälaista taso-, erityis- ja muuta opetusta olisi annettu. Ei niistä tullut.

Oton hermot eivät demarimaailmanjärjestystä määräänsä enempää kestäneet. Sairauseläkkeelle piti jäädä. Tässäkin vaiheessa äiti oli Oton paras ymmärtäjä ja kuuntelija. Vaimo koetti vielä rimpuilla työelämässä, vaikkei hänenkään jaksamisensa niin hääviä