Pyöritä tuudita pellavapäätä

By Heleena Lönnroth

Eräänä tavallisena päivänä Kotkan kaupungissa alkaa tapahtua kummia. Skeittaamista harrastava Veke ei ole uskoa silmiään, kun hänen ohitseen liukuu pyörätuolissa istuva mummo – ilmiliekeissä. Myös Kotkan poliisi on ymmällään, sillä tuhopoltto ei jää ainoaksi, ja usea vanhempi nainen menettää henkensä epämääräisissä olosuhteissa. Onko kaupungissa sarjamurhaaja, jonka kohteena ovat iäkkäät naiset? Veke ja hänen skeittikaverinsa päättävät auttaa poliisia parhaansa mukaan tapahtumien selvittämisessä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 14, 2021
• ISBN: 9788726740479

Book preview

www.egmont.com

1

Veke oli tällännyt juuri uudet kuulokkeet korvilleen, päässä oli pipo, kuinkas muuten ja jalassa tuliterät skeittipopot, joihin ei vielä tuntumaa oikein ollut saanut. Veke potkutti menoksi, hyräili ja kuulosteli YUP:n uusinta, netistä imuroitua. Samassa ohi suhahti suu ammollaan ankarasti huitova, istuva hahmo. Veke teki pari tuntumaa ottavaa hyppyä ja iskeytyi katuun niin, että lauta särähti.

– Jumankaut! Mikä se oli? parahti poika. – Palava rullatuoli!

Veke alkoi kiivaasti potkuttaa tuolin perään. Samassa hän kiskoi hikistä hupparia päältään ja tuolin rinnalle päästyään alkoi huitoa liekkejä puserollaan samalla taklaten tuolia saaden sen kaatumaan Sunilan paikallisen eteen.

– Saamarin ukot, soittakaa ambulanssi! poika karjaisi pienessä terassipilttuussa huojuville varjoille. – Etteste nää, että tarvitaan apua?

Poika oli kontallaan kaatuneen pyörätuolin vieressä, johon oli kouristuksenomaisesti takertunut vanha nainen, silmät pelkoon jähmettyneinä. Poika näki, että naisella oli palovammoja käsissä ja niskassa. Hän ymmärsi, että nainen oli sokissa eikä tuntenut vielä kipua. Veke nosti tuolin pystyyn ja soitti hätänumeroon.

– Apua on tulossa, Veke kumartui vanhan naisen puoleen, – kuka saatana tällaista tekee…

Nainen reagoi rajusti kirosanan kuullessaan. Hänen silmiinsä tuli eläimen kiihko, suu aukeni monta kertaa, mutta ääntä ei kuulunut.

– Rauhallisesti, Veke taputti naista, – pian ambulanssi on täällä. Sitten kuin muistaen kaikkia katsomiaan televisiosarjoja, eläytyen poliisin rooliin: – Näittekö, kuka teidät sytytti palamaan? Olitteko menossa kotiin?

– Oö, naisen suusta pääsi jotain mökellystä, sitten tuli vaikeasti, – lintu!

Veke hätkähti. Parahdus oli ollut sydäntä särkevä. Olikohan naisella ollut jokin lintu, kenties papukaija? Vai tarkoittiko lintu sytyttäjää..? Muuta naisesta ei irronnut, silmät ummistuivat, tämä vaipui puhumattomaksi.

Pian paikalle karsutti ambulanssi. Miehet jotain kyselivät Vekeltä ja tämä vastasi olevansa pelkkä sivullinen, mutta arveli, että palo oli tahallaan sytytetty.

– Pitäisikö soittaa poliisi? Viettekö Koksiin? Ok. Soitan pollarit paikalle. Veke antoi vielä yhteystietonsa miehille ja nämä lähtivät. Hikeä pyyhkien Veke rojahti terassin aitausta vasten.

– Mikä she oli? mökelsivät aitauksessa istuvat miehet harittavin silmin.

Haistakaa paska, teki Veken mieli sanoa, mutta hän oli saanut äidiltään liian hyvän kasvatuksen eikä edes käyttänyt v-alkuista nuorten suosikkisanaa.

– She oli tulipalo, Veke ei voinut vastustaa matkimiskiusausta. – Mummopalo.

Samalla hän näpytteli poliisin numeron.

– Aä, nyt jumalauta puhut lööperiä, selvin miehistä alkoi jankata.

– En. Pollarit on pian täällä. Valmistautukaa todistamaan.

Sunila. Miltä sana kalskahtikaan! Toisten korvissa vain sellulle ja rahalle, rappeutuvalle tehdasyhdyskunnalle, toisille taas sanat olivat portti maailmankuulun arkkitehdin nerokkaaseen maailmaan. Alvar Aalto oli voimansa päivinä suunnitellut ystävänsä, tehtaanjohtaja Gullichsenin toimeksiannosta uuden sellutehtaan habituksen, tehtaanjohtajan talon sekä suuret, satojen työläisten asunnot. Kerrostalot, jotka olivat valkoisia kuin kreikkalaiset temppelit ja asettuivat kauniisti maastoon, avaraan ja kumpuilevaan, jota leimasivat uskomattoman kauniit männyt. Kantola, Runkola, Juurela, Kuusela, mitä niitä olikaan. Ja kauempana tien varressa kaunis terassitalo ja sen takana, entisen kauppalaan johtavan tien varressa pikkuriikkiset omakotitalot.

Vekelle Sunila oli uusi tuttavuus. Hän oli uudisasukkaita, Pro Sunila -liikkeen muuttajia. Hänen äitinsä, kulttuuri-ihminen, oli uumoillut kiinteistöjen arvon ja koko kaupunginosan arvon nousevan tulevaisuudessa, ja oli halunnut muuttaa Kotkansaarelta Sunilaan. Tietysti syynä oli myös, että pienen kolmion hinnalla Sunilasta sai 120 neliötä tilaa ja valoa kaksin parvekkein.

– Jos mä vaan olisin saanut päättää, jupisi Veke poliiseja odotellessaan, – ikinä ei oltais tänne muutettu…

Piipaa-auto rysähti Paikallisen eteen, ja kaikki kaulat kääntyivät kohti maijaa.

– Mitäs täällä… Oli soitettu?

Nuori poliisimies näytti virkaintoiselta. Vaistomaisesti kaikki Paikallisen kaverit olivat yhtäkkiä syventyneet keskusteluun kaksin, kolmin tai ryhmissä ja yksinäiset tuijottelivat arvoituksellisesti kaukaisuuteen savukiehkuroita puhallellen.

– Niin, rykäisi vuorostaan vanhempi poliisi, – täältä soitettiin?

– Joo, minä soitin! Veke astui reippaasti esiin. – Se oli se mummo, tuli pyörätuolilla ja paloi…

– Mitä helvettiä sä höpiset?

Nuorempi poliisi oli jo aggressiivisesti tarttumassa Veken hihaan. Hänestä paistoi, että hän inhosi skeittareita, näitten lököttäviä housuja ja pipoja, joita kuului pitää kesäkuumallakin.

– Kyllä poika totta puhuu, annettiin terassilta sivustatukea Vekelle.

– Kukas täällä päätään aukoo? natsipoliisityyppi astui uhkaavan näköisenä terassin aidan ääreen.

Vanhempi ja maltillisempi poliiseista kuiskasi jotain toiselle, jolloin tämä väistyi vastahakoisesti. Vanhempi jatkoi Veken puoleen kääntyen:

– Kerro, mikä on homman nimi?

Veke hymähti. Häntä kadutti jo koko poliisille soitto.

– Hengailin tota rinnettä alaspäin laudan kaa, kuuntelin musaa ja yritin keskittyä uusiin temppuihin…

Veke piti taidepaussin. Hän halusi varmistua, että kiinnostus oli maksimaalinen.

– Sit ohi vilahti palava rullatuoli. Mä potkutin perään ja rupesin huitoon sitä palavaa mummoa mun hupparilla…

Veke näytti puseroaan, joka oli noessa ja armotta pilalla. Mitähän äiskäkin sanoo, vilahti mielessä.

– No niin, hopotti poliisi.

– Joo niin, sammutin sen, mutta mummo oli ihan sokissa, se sano, vaan, että lintu.

– Että mitä? toinen poliisi henkäisi.

– Niin, lisäsi Veke. – Lintu. Ei muuta. Sitte mä soitin ambulanssin,ja kun se oli hakennu mummon, soitin teille, kun aattelin, että joku on sytyttänny…

Poliisit ottivat Veken tiedot muistiin ja alkoivat haastattaa Paikallisen kaljaremmiä. Vekelle vanhempi poliisi sanoi, että hyvin toimittu. Samassa Veke näki tutun auton lähestyvän kaupungista päin ja rupesi huitomaan ja viittilöimään kadun reunassa. Auto pysähtyi, se oli äiti. Veke juoksi yli tien ja rojahti kuljettajan viereen penkille.

– Mitäs sulle on käynyt? Äiti vilkaisi huolestuneena poikaa, – oot ihan musta naamasta…

Sitten Serena huomasi paidan.

– Mitä ihmettä sun uudelle hupparille on tapahtunut?

Veke soi äidilleen ylenkatseellisen vilkaisun.

– Mä pelastin ihmishengen.

– Ai tulipalosta vai? kysyi äiti.

– Ei, sä et kyllä usko… mummo palo kadulla pyörätuolissa! Ja Veke kertoi vielä kerran seikkailunsa mummon ja poliisin kanssa.

Äiti kiersi oikean kätensä poikansa hartioille samalla, kun hän tyylikkäästi vasemmalla rattia kieputtaen kaarsi Juurelan pihaan.

– Hienoa! Mä olen ylpeä sinusta. Muistitko kysyä mummolta, kuka sen teki?

Veke vilkaisi ihmeissään äitiään: – Joo kyllä. Se oli kai sokissa, mutta yhden sanan se kähisi. Lintu. Mutta poliisit oli tympeitä. Varsinkin se toinen. Niinku mä olisin ollu joku spurgu tai jotain.

Poika oli loukkaantuneen näköinen. Äiti katsoi parhaimmaksi selittää, olihan hän joskus ollut poliisin kanssa naimisissa.

– Ossi sano aina, että kun paskaa tonkii, niin rupee luulemaan, että kaikki on samaa paskaa ja aina ensiksi olettaa, ettei kellään oo puhtaita jauhoja pussissa!

– Mahtais olla tylsää ajatella aina pahaa toisista, Veke heitti mietteliäänä. – Kato tää huppari on pilalla. Luuleksä, että joku korvais sen?

Äiti keräsi autosta laukkuja ja kasseja.

– En tiä. Jos ne saa kiinni jonkun jota syyttää, ehkä sitten, jos sillä on rahaa. En mä oikein usko.

– Hei eiks kotivakuutus korvais? Veke tiesi, ettei tainnut lähiaikoina olla toivoakaan saada uutta paitaa, ja siksi kaikki keinot oli koetettava.

– Kokeillaan tehdä ilmoitus, sanoi äiti. – Ei se ota, jos ei annakaan.

Juurelan kolmannen kerroksen päädyssä oli Veken ja hänen äitinsä uusi residenssi. Neljä huonetta ja keittiö. Kummallakin oli makuuhuoneessaan parveke, ja olohuone oli pienen torin kokoinen. Muutto 57 neliön kolmiosta oli vielä sen verran tuore, että asunnossa oli mukavaa tilan tuntua. Mutta ei kauan, ajatteli Veke. Olivat he asuneet 300 neliön puutalossakin, eikä sielläkään yhtään liikaa tilaa tuntunut olevan. Ihminen oli sopeutuvainen. Mutta kenties ihminen sopeutui paremmin väljään tilaan kuin ahtaaseen. Vaikka kyllä he olivat sopeutuneet ahtaaseenkin. Koko edelliskesä oli asuttu ahtaasti. Huonekalut suurina päällekkäisinä vuorina, niiden lomassa käytäviä. Vanhemman veljen muutto opiskelukaupunkiin oli viivästynyt ja oli tullut lisää tavaraa isovanhempien pesästä. Lisäksi veljen tyttöystäväkin oli usein heillä, mutta niin vain oli mahduttu, eikä äiti ollut edes hermostunut.

Äiti oli sisustanut torin kokoisen olohuoneen Feng Shui -oppien mukaisesti. Veke oli vähän naureskellut, mutta kun lopputulos oli valmis, olivat he kumpikin tyytyväisiä. Kaikki näytti mukavalta ja viihtyisältä. Heidän muuttaessaan olohuone oli ollut kummallinen umpio, mutta äiti oli pitänyt päänsä ja purkanut esiin pitkän sivuseinän pariovet toiseen makuuhuoneeseen ja päädyssä olevan, parvekkeelle johtaneen oven. Kun nämä oli saatu esiin, huone alkoi hengittää. Ensiksi oli sohvaryhmä ja televisio ja äidin vaarilta peräisin oleva keinutuoli. Sitten oli tyhjää tilaa ja pitkän etelään antavan ikkunan edessä äidin kustavilainen ruokaryhmä ja pitkä, erikoistilauksesta tehty kustavilainen sohva, 2 ja 20, tiesi Veke. Se oli teetetty vierailunukkumapaikaksi äidin ensimmäisen miehen veljelle, joka oli 190 senttiä. Valkoinen kirjahylly ja paljon tauluja. Niitä äidillä piisasi. Hän vaihteli aika ajoin eri taulut esille. Paitsi yhtä. Sellainen muistoksi yhdeltä taiteilijalta saatu, kun äiti oli asunut sen kanssa. Sen nimi oli jotain Pyhtää-sarjaa, ja se oli sinipunaisen musta ja iso. Niin isoa taulua Veke ei ollut nähnyt kenenkään kaverinsa kotona. Niillä oli paremminkin sellaisia postimerkin kokoisia kukkatauluja.

Veken oma huone oli aika askeettinen. Hän tykkäsi parvekkeesta. Siitä voisi hoitaa sosiaalista elämää. Näkisi kun kaverit tulivat autolla hakemaan. Voi heittää avaimen ja pitää silmällä tienoota. Vaikka äidinkin autoa. Veke tunsi edelleenkin syvää epäluuloa asujaimistoa kohtaan. Hän oli nähnyt parissa muussakin kaupunginosassa, millaista voi olla. Kyllä hän tunnisti merkit: sottaiset rappukäytävät, seiniin piirretyt ja kaiverretut töhryt, vanhat ruosteiset autot, ankeat ympäristöt. Hän oli sanonut äidilleen, että saisi aika kauan odottaa ennen kuin tämän tienoon arvo nousisi. Mutta äiti oli toista mieltä. Hän tarvitsi haltuun ottamatonta maisemaa, joka jätti mielikuvitukselle tilaa… Veke näki oikein lainausmerkit ilmassa ja kuuli äitinsä äänen selittävän.

Keittiö heillä oli samanlainen kuin edellisessäkin huushollissa. Liian pieni pöytä, jossa ei mahtunut Hesaria lukemaan. Kukkia, niitä äidillä oli joka paikassa. Kukat tekivät Veken mielestä mukavan säväyksen. Hän ei voinut kuvitella, millainen olisi koti ilman kasveja. Varmaan aika kolkko. Hän oli aina elänyt kasvien ja pienempänä eläinten ympäröimänä. Lintujen, hiirien, hamsterien, kissojen, kilpikonnien ja koirien. Ihmisiäkin oli ollut. Paljon. Nyt oli vain hän ja äiti. Äidillä kyllä hommia piisasi. Uusia ja vanhoja. Nyt oli alkamassa tämä kuvitushomma. Näytti olevan pitkäjänteistä työtä. Kattilat ja paistinpannut olivat alkaneet taas unohtua ja palaa hellalle. Mutta nyt Veke sen ymmärsi: aivoissa oli vain seitsemän lähimuistipaikkaa ja lisää ei tullut, vaikka kuinka olisi tarvittu. Ja silloin kävi niin, että jos lähimuistiin piti panna enemmän asioita, toiset tippui pois. Niin yksinkertaista se oli. Veke mietti, että se oli vähän niin kuin sähkölaitteissa, että jos tuli ylikuormitusta, ne automaattisesti katkaisivat virran. Jokin itsepuolustusmekanismi varmaan, paitsi ei pannuille ja kattiloille. Ne täytyi uhrata. Tällä hetkellä oli vain kaksi käyttökelpoista kattilaa eikä yhtään paistinpannua.

Äidin makuuhuone oli pienehkö huone keittiön vieressä. Äiti sanoi, ettei sinne tarvinnut mahtua muuta kuin sänky. Makuuhuone oli nukkumista varten. Äiti haaveili Hästenssängystä. Se oli näyttänyt joskus kuvan Vekelle. Sänky jossa oli moottori, että sai säätää erilaisia asentoja, jos katsoi telkkua tai luki sängyssä… Koskahan äidillä vaan mahtaisi olla rahaa ostaa sellainen sänky, joka oli yhtä kallis kuin heidän autonsa… Niin ja Hästens oli tehty oleskelua, ei nukkumista varten. Se pitäisi muistaa sanoa äidille. Sen Veke oli oppinut mainoksista.

Kaikkein mielenkiintoisin oli äidin työhuone. Se oli valoisa ja antoi länteen. Huoneen ison ikkunan takana oli pitkä parveke ja avoin näkymä kentälle. Huoneessa oli myös pitkän pitkä, äidin jostain vanhan kansakoulun ruokalasta hamstraama pöytä ja penkit. Pöydällä oli äidin värit ja tussit ja kaikki kuvitustarpeet. Sen Veke ymmärsi, että oli tärkeätä, että ne saivat olla koko ajan siinä, missä niitä tarvittiin.

Poika laahusti keittiöön ja alkoi laittaa nuudeleita itselleen. Sitten jääkaapista maitoa ja tuohirasiasta leipää. Sitä rapeakuorista. Se rullatuolijuttu vaivasi. Siitä oli ollut pieni uutinen lehdessä, äiti oli näyttänyt seuraavana päivänä. Mutta miten voi mummo syttyä palamaan? Ja jos joku sytytti, kuka olisi sellainen tyyppi, joka teki moisia. Täytyis panna sana kiertämään, että kaverit pitäis silmät auki…

2

Tänä yöönä, onni suosii roohkeaa, tänä yöönä, täähdet syttyy loistamaan… Eikka hyräili peilin edessä Kotkan ruusua ja lipsutteli kynsisaksilla nenäkarvojaan. Hän oli sentään vielä mukavannäköinen heppu. Tukka oli kihara, joskin vähän päälaelta harventunut, mutta sitä ei nähnyt, jos ei noussut jakkaralle. Eikä moni noussut, siitä Eikka piti huolen. Silmät oli vähän muljottavat, mutta kauniin ruskeat. Vatsakumparetta oli sen verran, että sen ääressä naiset heltyisivät, ajatteli Eikka toiveikkaasti. Vielä silaus plankkia kiiltonahkakengille, vyön kiristys ja harteille seepian värinen irtotakki.

Eikka työskenteli keskellä kaupunkia Sepönkulmassa koordinoivana vahtimestarina ja oli pidetty työssään. Työhön kuului pankin, ravintolan, postin ja kaupan koordinoivat vahtimestarin tehtävät. Toimi oli uusi, nimike vanha, toimenkuva mielenkiintoinen ja sopi hyvin Eikalle. Poliitikkojen ja johtajien rouvatkin aina hymyilivät ystävällisesti. Kyllä Eikka käyttäytyä osasi.